After Marathon des Sables

Tänään oli super ihanaa herätä hotellin sängystä. Vaikka kyseessä ei ollutkaan king size sänky eikä siinä ollut viittä peittoa ja vaikka huoneessa ei tuoksunut kahvi eikä katseeni havainnut tiramisukakkua, olin silti pirun onnellinen.

Lise oli aamulla herännyt ja lähtenyt kentälle. En muista heränneeni kuin siihen että ovi meni kiinni. Hänen lento taisi lähteä noin klo 5 aamua, joten aikanen herätys oli tiedossa.

Puin kimpsut ja kampsut päälle noin kello 9 jälkeen, kenkien sijaan pelkät sukat ja lähdin aamiaiselle.

Minut vastaanotti hotellin ihana sisäpiha altaineen, mutta edelleen vesi ei houkuttanut. Jännä homma, että ollessani aavikolla olisin ollut valmis hyppäämään vaikka avantoon pää edellä, mutta nyt, kun tiedossa oli puhdasta allasvettä, se ei enää ollutkaan niin houkuttavaa.

Aamiaisella söin croisantteja hillolla ja kahvin, mustana. Noi sapuskat ei mitenkään hivelleet makunystyröitäni, mutta mun oli pakko vaa saada jotain kaloreita alas, olinhan aavikolla mennyt miinukselle energian suhteen joka päivä.

Olin syömässä viimeisten joukossa, toisessa pöydässä oli yksi miesasiakas ja osa tarjoiltavasta oli jo loppunut. Tarjoilija toi minulle pöytään lasillisen vastapuristettua appelsiinimehua ja mun aivot tais räjähtää.

Lasillinen appelsiinimehua oli just se mitä mä tarttin. Aivan älytön maku. Siis niin älytön, että mulla ei riittänyt sanoja kuvailemaan sitä. Oon kuitenkin sitä mieltä että olen verbaalisesti lahjakas ja osaan kirjoittaa mutkikkaita lauseita ja kuvailla tilanteita tosi hyvin, mutta näinkin yksinkertaiselle asialle kun appelsiinimehu, en löytänyt sanoja. Maku oli jotain ihan tajunnan räjäyttävää. Mehu oli selvästi aamulla puristettu ja hedelmälihaa löytyi reippaasti. Se ei ollut sokeroitu, vaan sisälsi vain hedelmän omaa sokeria. Kaiken lisäksi juoma oli viileätä. Ei kylmää, ei lämmintä vaan täydellisen viileätä. Hitto, mulla meni varmaan 5 sekkaa juoda lasi tyhjäksi. Ekan huikan jälkeen en vaan pystynyt lopettaa kunnes pohja tuli vastaan. Onnen tunne hipoi samaa tasoa todennäköisesti kun Milla Magialla kun se on saanut Roope sedän hyvin tarkasti vartioidun kolikon. Vai onko se koskaan saanut edes sitä? Hmm.. Muisti pätkii, en oo niin tarkkaan vissiin sittenkään lukenut Aku Ankkoja.

Aamiaispöydän ääreltä lähtiessä mun nassu ei kuitenkaan kovin onnelliselta näyttänyt, nimittäin oli jälleen käytettävä jalkoja. Varpaat eivät niinkään enää valittaneet, olinhan ilman kenkiä, mutta polvitaive kyllä. Siinä sitten hipsuttelin hiljaa aulaan jossa oli wifi ja napautin somen auki. Jännää miten sitä oli jälleen päästänyt ittensä tähän koukutuksen maailmaan..

Samalla mun ohi käveli yks juoksija jolta oli pakko kysyä lupaa ottaa valokuva hänen pohkeessa olevasta tatuoinnista, nimittäin tatuoinnissa oli kuva hänestä ja MDS -logo. Kaikkein siistein asia tässä oli se, että tänä vuonna juostu MDS oli hänelle elämänsä eka ja hän oli ottanut tatuoinnin etukäteen TIETÄEN että pääsee tämän kisan maaliin. Mun mielestä TODELLA siistiä ja TODELLA rohkeeta! MDS on kuitenkin kisa jossa reitti ja keli vaihtelee ja keskeytys saattaa tulla syystä joka ei ole sinusta riippuvainen, mutta tämä mies teki sen ja tiesi jo etukäteen onnistuvansa. Siinä on asenne kohillaan!

Jatkoin takaisin huoneeseeni. Tänään piti käydä hakemassa finisher-paidat ja lupasin Liselle napata hänenkin paidan. Lise asuu Norjassa, joten postittaminenkin olisi helppoa mun synttärikaimalle. Muistutin itselleni että Suomeen palattuani, mun pitää kaivaa mun syntymätodistus ja tarkistaa olinko oikein muistanut kellonajan milloin synnyin. Mitä jos me Lisen kanssa oltiinkin synnytty vielä pienemmällä tuntierolla. Oli muutenkin niin käsittämätöntä, että tapaan juoksussa naisen joka on syntynyt tismalleen samana päivän ja vuonna kanssani ja sen lisäksi että ollaan molemmat juostu Pohjoisnavan maraton, juostiin vielä sama kisa Marokossa, samana vuonna ja jaettiin sama teltta. Kuinka todennäköistä että tällainen voi elämässä sattua?

Mistä tietää että huoneessa majoittuu kisailija? -kysymykseen löytyy vastaus alhaalla olevasta kuvasta. 😀 Näin täällä joidenkin huoneiden parvekkeet näyttivät.

Onneksi Finisher paidan sijanti oli vain noin 300 metrin päässä toisessa hotellissa, jonne tottakai sipsuttelin etanavauhtia ilman kenkiä. Jälleen sain huomiota paikallisilta, juoksijat taas tunnistivat mut juurikin kipeistä varpaista ja onnitteluja sateli edelleen molemminpuolin. Täällä oli vielä henkilökuntaakin reitin varrelta jotka kävivät onnittelemassa ja halaamassa. Hauskaa.

Tsekkasin oman nimeni yhteisrankingista. Olin 1046/1094 maaliinpäässeestä ja naisten kategoriassa olin 192/197 eli melkein viimeinen! Aika monta naista tippui matkalla jos meitä oli lähtiessa 233.

Sisällä odotti MDS-shop. Krääsää ja sälää. Tää on vaa mun mielipide. Tiedän että tää on osa bisnestä ja jengi tykkää ostaa tapahtumanlogolla varustettuja vaatteita, mutta itse pyrin välttämään niitä parhaani mukaan. Esim monessa maratonissa myydään kisapaita erikseen, jätän ne lunastamatta. Näkisitte vaan kuinka paljon urheiluvaatteita mulla on menossa kirppikselle, siis ihan älyttömästi liikaa, siis jopa sellaisia joita olen käyttänyt vain kerran ja todennut että ne ei toimi. Tämän tapahtuman Finisher-paidan halusin itselleni vain siksi, että se on mun ensimmäisen etappikisan paita ja tulen sitä käyttämään juoksussa ihan mielelläni. Samoin kun mulla on myös elämäni ensimmäisestä maratonista paita muistona.

Kampetta oli myyty toden teolla veks ja olin iloinen että olin ostanut leiripäivänä mun Buffin, ne oli kaikki myyty pois, enkä ihmettele! Täältä tassuttelin takaisin hotellille miettien että mitäköhän mun varpaalle kuuluu. Lääkärit olivat jo tältä päivältä lopettaneet joten olin myöhästynyt klinikan aukioloista. Yksi lääkäri sanoi että voi kyllä tulla mun hotellille hoitaa ton varpaan, mutta todennäköisesti joutuu puhkoo kynnen läpi. Kiitos, mutta EI KIITOS! 😀

Hotellissa oli yksi todella upea ikkuna jonka ikuistin itselleni ja ajattelin että saatan tehdä tuosta ehkä jopa pienen taulun. Taulun joka muistuttaa että elämä on värikäs paikka niin ulkoota kuin sisältä päin katsottuna.

Uskalsin nyt sitten laittaa kuvan mun oikeasta (ei väärästä, ei vasemmasta) jalasta. Siinä on yhdellä puolella näkyvissä 5 hiertymää jalan sisäpuolella ja ympyröin pikkuvarpaan joka oli kokonaisuudessaan yksi iso hiertymä kun kynsikin lähti sen takia. Plus tuossa kantapään pohjassakin on yks hiertymä joka ei tosin tuossa kuvakulmassa näy. Tää oikea jalka oli se kipeempi jonka takia otin lääkkeitäkin. Vasemmassa jalassa oli ”vain” 5 hiertymää, yksi musta kynsi ja kaksi puoleksi irti hakattua kynttä. On mulla kuva myös siitä varpaasta josta kynsi oli irronnut, mutta säästän teitä enkä aiheuta pahoinvointia enempää..

Suihkunraikkaana sitten kun alkoi kahvihammasta kolottaa, puin päälle taas samat mustat housut ja takin ja lähdin respaan somettamaan sekä päivittämään tilannetta blogikuvien suhteen. Mulla oli puhelimessa kuitenkin yli 1000 kuvaa joista piti valita ne, mitkä blogiin laitan, sit ne piti vielä vähän muokata kuntoon, siirtää ja liittää.. Kaikkea en toki tekisi yhdessä päivässä, mutta ns etappi kerralla kuten myös aavikollakin.

Tämä päivä sitten menikin siinä että chillasin vaan. Illalla kävin syömässä Heikin ja Thuren seurassa hotellin ravintolassa ja puolen yön aikaan nukahdin onnellisesti kaikki tavarat valmiiksi pakattuna aamulähtöä varten. Lento Casablankaan ja noin viikon ”loma” oli tiedossa rannikon spa-hotellissa.

*********************************************************************************

16.4.2017

Tänä aamuna jälleen aamiaiselle, mutta nyt piti herätyskellon kanssa nousta. Mun lento lähtis vasta klo 10 aikaan, mutta oli hyvä olla ajoissa. Tänään lähti ”muutama” muukin juoksija joten ajattelin että kentällä saattaisi olla aikamoinen sekasorto.

Aamiaisella uppos enää yksi croissantti ja mehuksi otin sitruunamehua. Vastapuristettua tuokin oli ja siinä tuntui olevan sekoitettu myös sata kiloa sokeria, mutta just nyt mua se ei kiinnostanut, maku oli silti taivaallista.

Aamiaisen jälkeen tilasin taksin ja autolla ajaessa kentälle vielä viimeisen kerran tsekkailin tutuiksi tulleita katuja joiden varrella oli kojuja. Hassua, mutta täällä ei näistä kojuista koskaan siivottu mitään yön ajaksi. Tavarat olivat jatkuvasti esillä ja osaa niistä ei edes myyty siksi että olivat auringossa paahtuneet käyttökelvottomaksi.

Kentällä ei ollut kaaosta, mutta satoja juoksijoita kyllä oli. Samoille lennoille oli menossa myös järjestäjä ja kisakalusto. Katsokaa yläkuvaa, siinä näkyy OSA heidän laitteista. Mietin vaa, että ei ole mikään pikkujuttu rekisteröidä nuo kaikki koneeseen…

Menin jonottamaan ensiksi väärään jonoon, mutta noin viiden minuutin päästä minut ohjattiin oikeeseen, eli siihen mikä käsitteli Casablancan lentoa. Nuo muut lähtivät Pariisiin, koska lento oli järjestäjän lento ja kuului pakettiin heille jotka sen lunastivat. Casablancan lentoon oli niin naurettavan lyhyt jono että sain lipun käteen alle viidessä minuutissa ja menin tarkastuksen läpi odottamaan lupaa nousta koneeseen.

Tälle lyhyelle lennolle sain viereeni australialaisen juoksijan joka oli matkalla Casablancan kautta Turkkiin ystävän kanssa kolmen päivän lomalle, ennen kuin jatkaisi matkaa kotiin Ausseihin.

Tsekattiin kuvia, juteltiin varusteista ja tuntemuksista ja tulevista kisoista. Meidän lento oli myöhässä. Tosi pahasti! Lennon piti lähteä kello 9:40, koneeseen nousin klo 9, mutta ilmaan tämä metallinen lintu nousi vasta klo 11:06….

Lentokapteeni sitten ”painoi vähän kaasua” ja perille saavuimme ajoissa tästä jäätävästä myöhästymisestä riippumatta. Jännä asia, miks lennot sitten pitää pitkittää jos ne kerran voi suorittaa silti näinkin nopeasti 😀

Kentälle saavuin kalpeana ja sukat jalassa. Olin kyllä varmasti tosi hauska näky ilman kenkiä, kahden laukun kanssa ja pidättelemässä oksennusta. Onneksi mulla oli mustat sukat niin eivät erottuneet niin pahasti siitä että oliko ne kengät vai sukat.. Perillä melkein jaoin taksin komeen juoksijan kanssa kunnes meille selvis että ollaan menossa eri suuntiin ja taksikuskit muutenkin raha kiiluen silmissä mielellään erottivat meidät eri autoihin rahastuksen toivossa… Tää tyyppi matkas 4 km päähän ja maksoi saman verran kun minä joka matkas 49 km päähän. Tällä kentällä oli sääntö, että mihin päin Casablancaa vain, taksi maksoi kaikille 300 dirhamia (n.30€). Mikä mun mielestä oli vähän perseestä ja muutenkin oltiin kyllä voitu sen juoksijan kanssa tsekkaa rauhassa kartta että todellisuudessa mun kohteen reitin varrella oli hänen hotelli jos oltaisiin ihan vähän kierretty… Noh, kyllähän taksienkin pitäs tienata täällä..

Kentältä ulos ajaessa oli tullimaksu jonka kuski hoiti, se oli noin 10 dirhamia eli 1 € verran. Matkalla sitten hän soitti pomolleen että en olekaan menossa Casablancan keskustaan vaan Casablancan ulkopuolelle. Ihan ku tää olisi edes millään tasolla mun ongelma, meinaa ennen kuin hyppäsin taksiin näytin heille mun hotellin osoitteen, joten he tiesivät kyllä mihin oltiin menossa. Se pomo sitten mulle puhelimessa selitti että maksu ei ole 300 vaan 400 dirhamia ja oli niin vitun törkeen kuulonen että mä MELKEIN pyysin taksikuskia kääntymään takas että oisin voinut vähän läksyttää sitä sen pomoa, MUTTA hillitsin itteni. Ulkona oli helle, mua oksetti ja olin hiton väsynyt ja nälkänen ja halusin vaa äkkiä suihkuun ja lepäämään. Ajattelin että haistakoon tyypin kukkasta, maksan heille sen 400, koska tää on heidän tapa toimia ja ansaita joten olkoot.

Matkalla sitten pyysin taksikuskia pysähtymään hedelmäkojun viereen, koska mun teki mieli hedelmiä. Nää hedelmät täällä maistuivat oikeesti tosi hyviltä ja päätin että ennen kuin palaan Suomeen koitan nauttia tuoreesta sapuskasta mahdollisimman paljon. Taksikuski oli miellyttävä ja puhui jotenkuten englantia. Pienin raha mikä mulla oli, oli kaks 20 dirhamin seteliä ja koska ei ollu hajuakaan paljonko täällä oli voinut mikään noista maksaa, näytin ensiksi 20 setelin ja pyysin sillä appelsiineja. Kun appelsiinit oli kasattu, taksikuski kysyi haluanko vielä jotain. Olin vähän ihmeissäni että mitä tolla rahalla oikein voi saada ja näytin mansikoita. No hitto, litran mansikoitakin! Sanoin että se on ihan ok ja myyjä alkoi kaivaa vaihtorahaa. Mietin hetken että ei oo todellista, maksoin äskön 20 dirhamia, mikä on noin 2 € ja sain tollasen kasan vitamiinia ja vielä jotain takaisin?? Kun myyjä antoi mun vaihtorahat taksikuskille jotta tämä välittäisi rahan minulle, näytin että ei vaihtorahaa kiitos. Mun itseasiassa teki mieli antaa mun toinen 20 setelikin hänelle ihan vaan siksi että tyyppi seisoo täällä ansaitsemassa elannon, mutta en kehannu. En tiedä miks muhun välillä iskee tällainen etten kehtaa tehä jotain. Tässä tapauksessa ajattelin että se olisi jotenkin väärin tai loukkaavaa. Ouarzazatessa annoin noin kymmenelle kadulla kerjäävälle kolikoita ja seteleitä. Jotenkin vaan rahaa pyytävien näkeminen aina sattuu mun sydämeen. Eikä tämä päde pelkästään Marokkoon.. Missäpä päin maailmaa en olisi nähnyt köyhyyttä? Sitähän on meillä Suomessakin, ihan tuiki tavallisissa perheissä jotka joutuu venyttämään euroja..

Vihdoin saapuessa perille, taksikuski auttoi laukut ulos ja antoi käyntikorttinsa. Vaikka tyyppi oli mukava, en ajatellut silti käyttää heidän firmaa enää, sen verran törkeetä toimintaa mun mielestä toi sen pomon käytös oli. Maksoin kuitenkin 400 dirhamia ja annoin asian olla.

Kun sain tsekattua itteni hotlaan, lähdin vähän kiertämään paikkaa ja kuvaamaan että millaiseen räkälään majotuin.

Se mistä tykkäsin, oli että täällä oli TODELLA TODELLA paljon kasveja!

Tässä toimi vissiin kaksi hotellia samalla alueella, yksi oli spa-puoli ja toinen perushotelli. En oikein ymmärtänyt. Tänään harmikseni spa-oli kiinni eli ei päässyt edes uimaan. Toisaalta, mua se ei tuntunut liikuttavan hetkellisen vitutuksen jälkeen. Vitutuskin johtui siitä että kuulin että ulkoallas ei ole käytössä ennen toukokuuta. Miks tästä ei ilmoitettu varauksen yhteydessä?

Seikkailtuani hotellin alueella päätin lähteä etsimään lähimpää kauppaa, joka oli Googlemapsin  mukaan 200 metrin päässä.

Hotelli sijaitsi lähellä merta, se oli suurin syy miksi hakeuduin tänne enkä Casablancan keskustaan. Olin jo ennen reissua tiennyt että ollessani kuivalla aavikolla saatan kaipaa todella paljon mereltä tulevaa ilmaa ja mikään ei olisi sijainniltaan paras kuin tällainen paikka. MDS:n jälkeen ei näillä jaloilla ja varpailla paljoa kaipaillut mitään bilettämistä ja shoppailua.

Niinpä sitten hylkäsin hotellin jätti-ison rakennuksen ja lähdin paikallistamaan kauppoja joista löytyisi ruokaa sekä mahdollisesti jotkut fläbärit joissa voisin kävellä kun jalat eivät mahtuneet vielä Salomoneihinkaan.

Taivaltaminen oli todella hidasta. Varpaat tykkäs hyvää että olin ilman kenkiä, polvitaive ei tykännyt ollenkaan ja itse jouduin pitämään katseen maassa siksi että lasinsiruja oli ihan mukavasti. Myös aitojen reuna oli lasin siruja täynnä, eli betoniin/massaan upotettiin pystysuunnassa teräviä lasinpalasia mikä estäisi varkaita pääsemästä alueelle… Mua lähinnäkin harmitti linnut jotka erehtyivät istumaan aitojen päälle..

Siinä kävellessä mietin että ihanko totta lähdin sukissa vaeltamaan? Että järki hoi..

Kävelin rantaan päin ruokakaupan ohi ja käännyin liikenneympyrästä kadulle joka oli keskustan suuntaan. Keskustaanhan en pääsis, sinne oli joku 15 km matkaa, mutta ajattelin että rannalla voisi olla jotain vaatekojuja.

Ohitin jonkunnäköisen kalamarkkinapaikan, kai. Ainakin hajun ja lokkien perusteella täällä joko kalastettiin tai sitten myytiin merenelävää. Anteeks, mut mä oo koskaan osannut tykätä tästä hajusta.

Toisella puolella tietä oli vähän surullisempaa näkymää. Siellä oli paskanen auto, kasa roskia ja muutama lehmä ja ehkä jopa yksinäinen aasi. Siellä ne makas ja välillä koittivat jotain syödäkin. Mua jotenkin niin harmitti näiden eläinten puolesta.

Olin kävellyt hotellista noin 2,5 km verran kun päätin kääntyä takas. Tajusin etten mitään vaatteita täältä löydä joten parempi vaan mennä takas ja chillaa loppupäivä koipi ylös nostettuna.

Eteeni tupsahti pieni koju jossa myytiin käsintehtyjä tuotteita, koputin oveen ja minua vastaan tuli suht komee jäbä joka pössytteli. Kysyin puhuuko hän englantia johon sain vastauksen että vähäsen. Kysyin neuvoa, onko täällä jossain paikkaa missä voisin ostaa edes jotkun fläbärit? Jäbä kysyi että itsellekö etin kenkiä? Sanoin että joo ja osoitin mun jalkoja, selitin että mulla ei just nyt ole sopivia jalkineita. Hän ihmetteli mihin mun kengät oli hävinneet jonka jälkeen käski mun seisoa paikalla ja juoksi jonnekin tien yli rakennuksen taakse. Siinä seisoin ja hetken päästä hän juoksi takaisin kädessään varvastossut.

Niin siitä sitten kävi. Mies ei halunnut rahaa näistä vaan sanoi, että jos ne sopii mulle voin pitää ne. Sanoin että palautan nämä heti kun olen saanut ostettua sopivat itselleni, johon hän sanoi että voin palauttaa tai pitää, päätän itse. Mulle tuli tästä mieleen, että Universumi vaan halusi antaa minulle jotain mitä minä annoin aikasemmin. Muistatteko sen pojan jolle annoin juoksukenkäni aavikolla? Ehkä nyt oli sitten minun hetki saada jotain hyvää takaisin. Mies neuvoi minulle mihin suuntaan pitää mennä jos haluan vaatteita tai kenkiä ja minun jatkaessa matkaa, hän jatkoi pössyttelemistä.

Ohitin jälleen surullisen näyn. Roskia. Olen edelleen jotenkin järkyttynyt siitä, miten ihmiset sotkevat ympäristöään. Tämä ei siis päde juuri tähän maahan ja tähän kaupunkiin, vaan ihan maailmanlaajuisesti. En ole käynyt yhdessäkään maassa jossa tämä ei olisi ongelma. Kamalinta tosin täällä oli nähdä että kaiken tän roskan ja paskan seassa aasit ja lampaat ja lehmät seisoivat pitkin päivää ja etsivät syömistä.. Miks ihmisrotu on näin perkeleen tyhmä? Miks pitää roskata? Kovasti toivon että lukijani ovat sitä luokkaa jotka jaksavat heittää roskat roskapönttöön eivätkä maahan. ♥

Hotellille saavuin yhden ”uuden” rievun kanssa, mutta vain lainasandaalien kera. En löytänyt jalkineita, mutta löysin pienen putiikin missä oli kierrätettyjä vaatteita ja sain 2,5€:lla ostettua Mangon ison kokoisen paidan, joka meni mulle tällaisesta tunika-mekko-mikälienytoliskaan. Samalla tutustuin paikalliseen Hichamiin, hänen äitinsä omisti tuon liikkeen. Hicham on käynyt Wärtsilässä Turussa, on insinööri joka asuu Belgiassa, mutta käy vierailemassa perheensä luona Marokossa aina mahdollisuuksien mukaan. Hän auttoi minua paikallistamaan kampaamon ja heitti mut hotellille moottoripyörällään.

Huoneessa minua odotti jälkkärinä mansikat ja appelsiinit. Maku oli kohdallaan joten tehtyäni eväät syömiskuntoon, hyppäsin sängyn päälle muokkaamaan kuvia ja kirjottamaan blogia. Tosin, pahoittelut alla olevasta kuvasta, mikäli olet juuri syömässä jotain.

Ajattelin piristää teitä vielä yhdellä jalkakuvalla. Tuossa on tuo pikkuvarvas josta oli lähtenyt kynsi sekä iho kuoriutui. Punainen väri johtuu desinfiointi/liima-aineesta, eli just sitä mitä siellä MDS:n huolloilla ne tunki ihon alle kiinnittäkseen sen takaisin paikalle. Mun koko varpaan iho alkoi kuoriutumaan, kuten sanoin, hiertymä oli koko varpaan kokoinen.. Kynsihän oli jo irronnut, mutta just nyt mun hermot eivät olleet vielä niin kunnossa että olisin kyennyt sen repäisemään irti ja siksi se sai hengata vielä paikallaa. Ällötys oli kova, miten omat varpaat voikin oksettaa noin paljon…

Hotellin sisäpiha oli kauniisti hoidettu, mutta samaa en nyt voinut sanoa altaasta.

Kuvat usein näyttää kauniilta, mutta kaikkia aisteja ei pysty aktivoimaan pelkästään kuvaa katsoessa. Esim tätä kuvaa ottaessa seisoin saatanan lämpimässä viherhuoneessa. Tuoksu oli kammottava, sellainen levämäinen. Lasisen katon kautta aurinko oli lämmittänyt tilan älyttömän kuumaksi. Seinällä olevat kasvit ja altaassa seissyt vesi viimeistelivät sen olon etten todellakaan halunnut pulahtaa veteen enää ollenkaan. Tajusin että valitsin sittenkin aika hutihotellin itselleni, mutta hei, onhan altaita Suomessakin..

Muutenhan tämä Spa-osasto oli kaunis. Edelleen toistan, että vihreyden määrä oli huikee ja rakastan paikkoja joita on sisustettu kasveilla.

Ihmettelin kovasti, miks eivät voineet tuulettaa tilaa avaamalla edes yhden ovista jotka veivät pihalle. Lämpö, kosteus ja haju olisivat oikeasti hyvä tuulettaa täältä. Kiinnitin huomiota altaan reunoihin jotka paljasti sen, että tätä ei pesty kyllä kovin usein..

Näin sitten vietin aikani täällä kokonaiset kuusi päivää. Elämäni murmelina.

Kahden päivän päästä sain balleriinani jalkaan ja pystyin kävelemään 1 km verran. Kävelin rannalle, jossa kivien seassa oli rohkea nuori nainen uimassa koiransa kanssa.

Mietin hylättyjä rakennuksia. Näitä oli todella paljon rannan varrella. Osa oli rakennettu loppuun ja päässeet rupsahtamaan, osa oli keskeneräiset. Ihan tavallinen näky monen rantakaupungin varrella. Tilanne jota oon nähnyt Venäjällä, Ukrainalla, Bulgariassa ja nyt täälläkin. Vähän tollasissa köyhemmissä  maissa missä rakentaminen ei ole vimpan päälle ja saattoi tulla tilanteita että yhtäkkiä varat olivatkin loppuneet kesken. Osa näistä seisoi kuulema myös siksi että perheessä oli riita perinnöstä.. Tavallaan harmillista. Mageita rakennuksia jotka seisoivat rapistumassa sen sijaan että voisivat olla toiminnassa ja tuoda iloa esim turisteille.

Pystyin ihan hyvin kuvittelemaan itseni tuon yläpuolella olevan rakennuksen terassille juomaan aamukahvia ja kirjoittamaan kirjaa nauttien lokkien kiljumisesta ja tuulen mukana saapuvasta meren tuoksusta. Oikeesti vaikka tää oli tosi hylätyn oloinen alue, sitä se ei ollut kun katsotte alhaalla olevaa kuvaa..

Tänne rakennettiin tosi paljon. Alue oli täynnä uudisrakennuksia jotka kuulema maksoivat jopa 200.000 € / yksiöasunto. Näitä myytiin vapaa-ajanasuntoina. Jokainen taloyhtiö oli vartioitu ja pihaa siivottiin jatkuvasti. Kivoilta nämä näyttivät, itse en tosin ostaisi vaikka rahaa olisi, mua jotenkin kiehtoo aina vähän vanhemmat kiinteistöt joissa on enemmän tunnelmaa.

Hotellissa nautin milloin hedelmiä, milloin marjoja. Kaupasta sain ostettua rasiallisen vadelmia 1 €:lla mikä oli mulle täydellistä. Rakastan tuoretta syötävää ja tuollainen rasia ei kyllä valitettavasti kestänyt minulla edes 15 minuuttiakaan.

Välillä kirjotin blogia hotellin ravintolassa juoden kahvia, välillä huoneeni sohvalla tai sängyllä pitäen jalkoja monen tyynyt päällä kohti kattoa.

Mahdollisuuksien mukaan tilasin täältä myös lasillisen appelsiinimehua. Vastapuristettu mehu on jotain mistä olen aina valmis maksamaan. Hotellissa se kustansi 25 dirhamia, kadun kahvilassa 15. Kymmenen dirhamia on noin 1 € , joten siitä voitte laskea että hinnalla nää ei ollut pilattu.

Mun elämä oli todellista murmelin elämää. Heräsin aamusin kun heräsin. Menin aamiaiselle jos ehdin. Tulin takaisin hotellihuoneeseen tai jäin aamiaiselle ravintolaan kirjottamaan blogia. Käsittelin kuvia, pienensin niiden kokoa, liitin ne blogiin, kirjotin tekstin ja julkaisin sen bittimaailmaan. Ja tätä päivästä toiseen. Kirjottelin välillä frendien ja perheeni kanssa, välillä MDS:n parin lääkärin ja täällä uuden tuttavuuden kanssa.

Yhtenä päivänä pääsin jopa rantaan tallustelemaan. Olin pystynyt jo laittamaan Salomonit jalkaa joten kynsi ei vaivannut enää niin pahasti, hiertymien iho alkoi olemaan aika parantunutta. Hicham haki mut hotellista moottoripyörällä ja lähdimme ensiksi aamukahville viereiseen kahvilaan jonka jälkeen muutaman kilometrin päähän rannalle. Mulla ei ollut biksuja mukana, mutta kelpas kyllä kävellä hetken ihan vaa haistellen mereltä tulevaa ilmaa.

Vähän matkan päässä oli myös tosi magee rantakahvila, joka oli kuulema täynnä sesonki aikaan, nyt pitää muistaa että täällä ammotti tyhjyyttä, koska ei ollut kuulema sesonki eikä kesä paikallisille. Mulle suomalaiselle tää +30 helle oli aika paljon, paikallisille ei, ja he valuivatkin keskustasta tänne vkloppulomille vasta myöhemmin kun lämpöä oli noin 10 astetta lisää. Samoin myös turistit, tällä hetkellä meitä oli täällä tosi tosi vähän.

Sillon kun olin hotellissa ekat kaks päivää, en nähnyt ketään asiakkaita lisäkseni. Vasta kolmantena päivänä näkyi aasialainen pariskunta. Kahden päivän päästä näkyi pariskunta jotka olivat ehkä ranskasta ja sitten vielä kaks likkakaveria ja myöhemmin vkloppuna paikalle ilmestyi perhe. Muutenhan hotellissa oli vähän sellainen aavemainen meininki.

Aaseja kävi sääliksi toden teolla. Jotenkin mun teki mieli vaan vapauttaa ne kaikki ja kaapata Suomeen jonnekin eläinsuojelualueelle. Ne rassut oli niin riutuneet ja yksinäist. Kyllähan Nalle Puh- sarjiksen Ihaa on myös niin onnettoman näköinen ja oloinen että sääliks käy. Täällä oli hotellin läheisyydessä jonkun tila jonne iltaisin häädettiin kymmeniä lampaita ja siellä kuului myös yksinäisen aasin huudot joka ilta. Mun sydäntä jotenkin niin hajotti tällainen, mutta lukija varmasti ymmärtäisi vasta sitten kun näkisi paikan päällä mistä puhuin..

Välillä, kun blogin kirjottelu oli vaikeeta eikä muuta tekemistä löytynyt, koska en yksinkertaisesti jaksanut edes nähdä läppäriäni, niin silloin siivosin. Mm täytin mun makuualustan jonka Ville oli lainannut minulle ja pesin sen hiekasta ja pölystä ja siinä se kylppärissä sitten seisoi kaksi päivää kuivumassa, pakkasin tavaroita matkalaukkuun ja puhdistin vaatteista hiekkaa..

Lähin kauppa oli pieni, mutta sain silti sieltä kaiken minä tarvitsin. Tai no, oikeestaan tofua en täältä mistään löytänyt joten mun syömiset oli enimmäkseen sellasta jatkuvaa napostelua: hedelmiä, palkokasveja, tuoreita vihanneksi ja suklaakeksejä sekä tummaa suklaata. Onnekseni kasvismaitovalikoima oli hyvä.

Päivää ennen kuin piti matkata takaisin Suomeen, pääsin kampaajallekin. Ajan sain varattua siten että menin respaan jossa nainen hädintuskin puhui englantia ja näytin hänelle valokuvan kampaamosta ja sanakirja.org avulla sain kerrottua että voiko hän auttaa varata minulle ajan. Löydettiin kampaamo Facebookista ja sieltä heidän yhteystiedot ja nainen respasta soitti puolestani ja saatiin 5 tunnin päähän mulle aika. Mahtavaa. Ehdin ekan kerran käydä ottamassa arskaa hotellin spa-puolen pihalla, samalla mulle selvisi etteivät avanneet ovia altaalle, koska heiltä oli hukkunut avain.. Aurinkoa otin vajaa tunnin, ihoa säästäen ja menin ravintolaan sitten kirjoittamaan blogia, jota naputtelin niin kauan että mulla oli jäänyt 10 minuuttia kampaajalle varattuun aikaan. Ei sitten muuta kuin juosten perille!

Ilta oli alkanut hämärtymään ja en usko että he olivat koskaan saaneet tän näköistä asiakasta. Urheiluvermeisiin pukeutunutta hikipäistä naista jonka päässä oli vielä muutama takku jäänyt harjaamatta. Olin pystynyt jo pitämään Salomoneja jalassa, joten hotellilta päätin että nyt on juostava koko matka ja voi että se tuntu hyvältä. Sen jälkeen kun oli aavikolla taapertanut painava reppu selässä ilman yhtäkään kunnollista juoksumatkaa ja sen jälkeen maannu potilaana huoneessa, tämä lyhyt, alle 2 km pituinen matka tuntui unelmajuoksulta kun hartiat olivat vapaat ja sain painaa menemään niin lujaa kun vaan keuhkoista irtos. Ja hitto, irtoshan sitä juoksua!

Kampaamossa meininki oli just niinku piti. Musa oli tanssimusaa ja se pamautettiin täysille. Niin kovaa ettei saatana omia ajatuksiakaan kuullu. Mulle kelpas. Kaipasin musiikkia, ihmisiä, bilettämistä ja meininkiä. Mieskampaaja tanssi samalla kun hoiti mun hiuksia ja mun hymy tais föönautua nassuun kiinni.

Mun hiuksille tehtiin taikoja ja ulos asteli uusi Marianna. En voinut olla hiplaamatta mun hiuksia koko matkan kun kävelin hotellille takas. Ne oli niin silkin pehmeet ja suoristetut raudalla koko pituuteensa. Otin onnellisena kuvia ja järkytyin kuinka paljon sain huomiota ohi ajavilta autoilijoilta

Yksi autoilija pysähtyi jopa liikenneympyrään ja yritti jotain saada mulle sanottua. Säikähdin että olin rikkonut jotain uskonnollista juttua täällä, kun tämähän oli eka kerta kun kuljin hiukset auki, tähän mennessä mulla oli nuttura päässä.

Onneksi hotellille oli lyhyt matka joten päästyäni sinne tunsin helpotusta.

Kello oli jo paljon, joten pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan, päivitin blogin vielä pidemmälle ja koitin mennä ajoissa nukkumaan. Oltiin sovittu että aamulla ollaan Hichamin kanssa yhteydessä. Hän halusi ehdottomasti viedä mut lentokentälle.

 

23.4.2017

Aamulla hotellin aamiaisella nautin vielä sydämeni kyllyydestä mehuja ja päivitin edelleen blogia.

Hicham haki minut hotellilta sovittuun aikaan ja kävimme palauttamassa flipflopit kioskiin missä oli mies joka ne minulle lainasi. Hänen koju oli valitettavasti kiinni (näkyy tuossa yläkuvassa keltaisen oven kera), mutta Hicham sai jätettyä ne sisäpuolelle raottamalla hieman ikkunaa. Hän oli paikallinen, joten oletin että tunsi miten täällä uskalsi missäkin käyttäytyä, joten oletin että oli ok, että hän sai ne laitettua sisään ikkunan kautta.

Matkalla juteltiin aika paljon. Hänellä oli itselläkin lento kahden päivän päästä takaisin kotiin Belgiaan. Kysyin myös tuosta autoilijoiden osoituksesta minkä sain kampaajan jälkeen ja Hicham sanoi etten tehnyt mitään väärää. Casablanca on tosi turistien suosima ja täällä naiset saivat kulkea miten lystää. Miehet kuulema osoittivat huomiota, koska olin kaunis nainen, mutta Marokossa on uusittu laki, mikä estää miestä koskettamasta tuntematonta naista ja hän sanoi, että esim ne miehet jotka pysäyttivät auton takiani olisivat saaneet poliisilta sakon jos olisivat jääneet kiinni, koska tuo oli laitonta. Aikamoista. Poliiseja ei ollut eilen illalla kauheasti, mutta nyt lentokentälle mentäessä niitä näkyi aika paljon.

Mulle selvisi matkalla myös se, että jatkossa, jos tulen Casablancaan, ei kannata ottaa taksia kentältä. Lentokentältä lähtee juna Casablancan keskustaan ja siellä keskustassa on taksit jotka ovat huomattavasti halvempia. Eli maksamani 40€ aikaisemmasta taksikyydistä olisi maksanut alle puolet vähemmän, jos olisin ollut kuuntelematta info-pisteen neitiä ja ottanut junan taksin sijaan..

Vietyäni tavarat ja saatuani lipun, juotiin vielä yhdessä kahvit, minkä jälkeen menin turvatarkastuksesta läpi ja istuin kirjottamaan blogia. En oo varmaan koskaan ollut näin ajoissa kentällä ja mulla oli lentoon yli tunti aikaa, joten keskityin naputteluun. Työn alla oli blogi joka käsitteli etappi Nro 3 ja somen kautta sain käsityksen että teksti oli odotettu, joten pienen paineen alla sormet sauhusivat ja aivot muistivat tapahtumia.

Lento nousi reippaasti myöhässä, mikä lie olikaan syy asialle. Itsekin luulin ensiksi että olin viivystyttänyt konetta kun en ilmestynyt portille ajoissa, vaikka hitto istuin siinä vieressä kokoajan kirjottamassa, mutta syy olikin jokin muu plus portilla odotti eräs pariskunta jonka toinen osapuoli itki isoja kyyneleitä. Heillä oli vissiin joku kämmi tapahtunut lentojen kanssa ja odottivat josko koneeseen jäisikin tilaa jolloin koko perhe maistuisi samojen siipien alle.

Koneessa sitten sainkin pidätellä oksentamista, olo huononi todella pahaksi eikä sitä lieventänyt edes helvetin komee stuertti joka istui sekä nousun että laskun ajan mun edessä. Maihin laskeuduttua istuimme koneessa vielä monen monta minuuttia kunnes ovet aukes ja en tehnyt muuta kuin istuin silmät kiinni ja pyysin mun keholta ettei se nolais mua vääntämällä oksentamiset. En osannut ymmärtää tätä oloa yhtään, mutta pakko myöntää että jatkuva matkapahoinvointi oli itelle nyt jotain ihan tajutonta. Olin pahoinvoiva bussin lisäksi myös joka lennolla mikä ei ollut normaalia..

Lissabonin kentällä melkein juoksin kahvilaan jossa odotin ostavani KAIKKI kasviswrapit mitä heillä olisi ollut esillä. Mulla oli sekä nälkä että paha olo plus nää oli elämäni parhaimmat wrapit mitä oon koskaan syönyt ja jotka bongasin täällä menosuuntaan.

Harmikseni vain, tänään heillä ei ollut wrappeja listalla. Jahas. My luck! Onneksi oli kasvispanineja, joten tilasin niitä neljä kappaletta ja kahvin. Oli hauska ku kahvilan myyjät vähän varmisteli että otanko ne mukaan vai syönkö täällä ja tuleeko yksi vai kaksi kahvikuppia. Olettivat varmaan että annos meni kahdelle, mutta hetken päästä ymmärsivät että ne olivat mulle. Skippasin jopa niiden grillaamisen kun halusin vaa äkkiä pöydän äärelle syömään ja kirjottamaan blogia. Olin toivonut että olisin voinut kirjoittaa myös koneessa, mutta mun huonon olon kanssa asia ei tullut kuuloonkaan.

Siinä sitten neljän kylmän kasvispaninin (harmitti etten pyytänyt sittenkin lämmittämään, mihin hävisi mun kärsivällisyys??) ja mustaakin mustemman kahvin voimin naputtelin minkä jaksoin. Minuutit ja tunnit kuluivat, siivoojat kävivät usein kysymässä voiko tarjottimen viedä pois, joka kerta saaden multa pakit. Välillä napostelin sipsejä jotka reissas mun kanssa Casablancasta. Välillä nousin ylös ja kirjotin seisten. Onneksi olin valinnut baaripöydän jonka äärellä kirjotin. Perse puutui ja väsymys alkoi painaa. Olin ollut hereillä nyt 15 tuntia ja ajatukset menivät solmuun.

Kello oli yli 22 iltaa ja kahvilat sammuttelivat valojaan, sulkivat ovia ja turistitkin jotenkin salakavalasti hävisivät. Mitään en huomannut ajoissa, koska olin niin uppoutunut tekstiin ja väsymyksen torjumiseen. Harmitti etten tajunnut ostaa vettä. Kello kuitenkin kertoi että oli fiksumpaa alkaa siirtymään lähtöportille jonne saapuessa sainkin kuulla kunnolla suomen kielen sorinaa.

Kirjotin blogia viimeiseen asti, kunnes viimeisenä menin koneeseen. En tosin ollut kenenkään esteenä, koska saapuessani lentokoneelle jengi vieläkin jonotti rappusissa.

Last destination for this trip. Helsinki.

Jotenkin sydäntä särki lähteä Lissabonista vaikka olinkin viettänyt kaikki tunnit nyt pelkästään kentällä. Rakastan tätä paikkaa. Rakastuin ollessani täällä muutama vuosi taaksepäin elämäni ekalla ulkomaisella maratonilla. Ihana juoksutapahtuma jolla tein silloisen oman ennätykseni ja koko reissusta jäi niin mieletön muisto että kaipasin usein takaisin. Mietin usein, että pitää joskus ottaa pitkä viikonloppu ja tulla nauttimaan tämän kauniin kohteen paikoista, mutta silti huomaan että ajattelen näin vuodesta toiseen enkä ole vieläkään löytänyt aikaa toteuttaa asia.

Olin lennolla nukkunut koiraunta ehkä tunnin. Oli jotenkin helvetin paska asento saada nukuttua plus jostain syystä lämmin ateriat alettiin tarjoamaan yli 1 yön jälkeen, jolloin jengi yritti nukkua kunnes puff… VALOT PÄÄLLE JA HERÄTYS! En edes ollut tajunnut tilata vegaanista ruokaa, koska ei tullut mieleenkään että yölennolla aletaan syömään.. Niinpä sitten entistä kiukkusempana söin kuivan leivän ja minisalaatin. Koitin kirjottaa blogia matkalla, mutta eihän siitä tullut paskaakaan taas. Muutaman lauseen jälkeen aloin taas voimaan pahoin ja rukoilin vaa sitä hetkeä kun pääsen ulos koneesta.

Vihdoin koneemme oli saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Mun sydämeen sattui ja päähän osui joku ihan jäävätä kylmä palanen, aivojen etulohkoon iski sellanen kipu että tunsin jonkun vihaavan mua maailman eniten. En tiedä miks, mutta musta on aina jotenkin niin hiton surullista palata kotiin. En osaa selittää sitä tunnetta, on aina tuntunut että en kuulu tänne enkä mihinkään konkreettiseen paikkaan, että mun kuuluu vaan reissata ja juosta ja liikkua ja nauttia kaikesta vaihtuvasta maisemasta. Mutta tässä mä taas olin, takaisin Helsingissä.

Älkää ymmärtäkö väärin, Helsinki on kiva mesta. Täällä on mun ystävät, perhe, koti, lemmikki ja teen suurimman osan töistäni Helsingistä käsin, mutta jotenkin tää on nähty paikka. Täällä ei enää ole verukkeita tai mitään sellaista joka hivelee mun aisteja niin paljon että musta olis mielenkiintoista elää tässä kaupungissa. Oon asunut Helsingissä yli puolet mun elämästä ja jotenkin kaikki tuntuu aivan liian tutulta ja kodikkaalta ja musta tuntuu että persoonana mä kaipaan jatkuvasti uutta ja jännitystä jopa arkeen. Olisko väärin, jos sanoisin että Helsinki on tylsä paikka mulle nyt?

Koneesta tulin viimeisten joukossa. Mulla ei ollut kovin kiire ulos, Valmentamon koulutus alkaisi 3 tunnin päästä joten ehdin hyvin ajaa kotiin, vaihtaa vaatteet ja lähteä koulutukseen.

Muiden kävellessä bussille ja taksille itse kävelin parkkiin jonne Qwashin loistava palvelu oli toimittanut autoni.

Ollessani Marokossa, autoni oli toimitettu junalla Rovaniemelle, jossa mun tuttavapariskunta Australiasta olivat hakeneet sen ja nauttineet omasta ensimmäisestä Suomi-lomasta hitusen helpommin. Olin jättänyt heille autoni lisäksi myös langattoman netin käyttöön, jotta voivat huoletta käyttää sitä tiedon etsimiseen sekä olla yhteydessä netin puheluilla perheeseensä. Musta tuntui jälleen siltä, että koska annoin autoni käyttöön, Universumi Marokon päässä lähetti mulle Hichumin, joka teki niistä mun muutamasta tuskasesta Casablanca päivästä kivemmat viemällä mut moottoripyörällä ja autolla paikkoihin jotta näkisin edes jotain hotellin ulkopuolella.

Kun tuttavani olivat 19. päivä lentäneet Helsingistä Lontooseen, jättivät he pyynnöstäni autoni Qwashille joka tarjoaa palvelun loman ajaksi, voit huoletta matkustaa ja saat autosi kentälle pestynä heti palattuasi. Kiitos Pezhmannille tällaisen kehittämisestä, nimittäin tämä helpotti minun lomaltapaluuta mielettömästi.

Istuin hetken ratin takana hiljaa ennen kuin lähdin ajamaan. Moottori kävi ja penkinlämmikin koitti lämmittää mun sydäntä. Aivot  vuorostaan yrittivät sulattaa sitä, että reissu oli takana. Kyllä se hetkeksi iskee vasten kasvoja. Joka kerta.

Aamuaurinko vastaanotti minut ja radiosta soi täysillä bilemusa. Kaasujalkaa painoi, nimittäin en ollut kolmeen viikkoon istunut auton ratissa ja sen huomasi, kuinka ikävöin ajamista.

Kolme viikkoa olin kävellyt hiekassa dyyneillä, maannut milloin makuupussissa, milloin hotellin sängyllä, ollut joko bussin tai moottoripyörän kyydissä tai katsonut planeettaamme ylhäältä korkeuksista lentokoneesta. Kertaakaan en istunut itse ratin takana.

Rakastan ajamista. Mulle autoilu on oma hetki jolloin nautin täysin omasta tilasta. Kuuntelen musaa just niin kovaa kun haluan tai en kuuntele ollenkaan. Saatan pysähtyä syömään jonnekin tai syön ajaessa. Voin ajaa yön läpi aamuaurinkoa vastaan tai lähteä aamuauringon kanssa liikenteeseen. Rakastan ajaa sateessa jolloin vesipisarat osuvat katossa olevaan panoramakattoon ja täyttävät auton rummutusäänellä.

Ajaminen todellakin oli mulle tärkeätä omaa aikaa ja olenkin nauttinut siitä ympäri maailmaa. Seuraava pitkä ajoetappi maailmalla saattaa odottaa minua vasta vuoden lopussa Chilessä, jos pääsen juoksemaan Volcano marathonille jälleen. Voi olla, että silloin lähden ajamaan sitä vaarallista rantatietä joka vie Santiagosta 1700 km verran pohjoiseen kylään jossa tapaan muut juoksijat. Voi myös olla, että lennän tuon välin, kuten tein kahdesti aikasemminkin.

Kotiin saapuessa minut vastaanotti hämmentynyt lemmikki. Tyttiksen katse oli todella epäileväinen kun laitoin sille ruokaa. Ihan ku se halus tulla tökkäsee mua varmistuakseen että olen todella siinä. Pupun katseessa näkyi sellainen ”oletko sittenkin elossa”- kysymys. Hetken se haisteli mun kättä ja mä suukotin tätä pörröpäätä melkein hengiltä. Ihan älytöntä miten paljon rakasta lemmikkiä voikin ikävöidä!

Hampaiden pesun ja naaman herättelyn jälkeen laitoin kahvin tippumaan ja napautin blogin auki. Mulla oli 2,5 tuntia aika koulutukseen ja päätin tunnin käyttää blogin loppuun kirjoittamiseen ja oikolukemiseen. Tosin, oikolukemisesta ei tullut mitään, aloin vaipumaan sellaiseen känniseen väsymystilaan. Julkaisin blogin ja lupasin itselleni että nukun sellasen 15 minuutin powernapin. Laitoin kouluttajallemme viestin että olen tulossa.

No, sitten herättyäni siinä klo 15.25 tajusin että vituiks meni. Viistoista minuuttia venyivät kokopäivän pituiseksi uneksi mikä ärsytti, mutta hyväksyin sen tosiasian että olin valvonut aivan liian pitkään. Lentoni Casablancasta lähti sunnuntaina klo 16 ja saapui Suomeen maanantaina klo 6, mutta olin ollut hereillä jo sunnuntaina klo 8:sta asti. Ei mikään ihme, että aamuinen tila vei mut todella syvään uneen johon ei auttanut musta kahvikaan. Olin ollut valveilla ja matkassa 23 tuntia.

Siinä sitten koomailin loppupäivän, yritin purkaa matkalaukkua ja saada päähän jonkun fiksun aikataulun minkä mukaan olisin voinut edetä loppupäivän.

Piristyin kuitenkin niin paljon että energiaa oli saatava tuhlattua johonkin, joten illalla päätin mennä hölkälle.

Enää minua ei ympäröinyt paahtava aurinko tai likaiset maisemat, jalkojani ei jarruttanut painava reppu tai rikkinäiset hiertymät. Astuin ulos kodistani ja annoin luvan keholleni mennä just sitä vauhtia mitä teki mieli. Matkaa taittui 4 km, mutta tuntui kuin olisin mennyt paljon pidempään, en millään halunnut lopettaa tätä vapauden tunteen tuntemista.

Uni tuskin tulisi heti uudestaan, mutta eipä se tätä yöeläintä haitannut. Aamulla sitten kuitenkin koulutukseen!

Tähän on hyvä lopettaa tämä Marathon des Sablesista kertova reissuni. Olin saapunut Suomeen ehjänä ja entistäkin onnellisempana. Olin saanut uusia tuttuja ympäri maailmaa ja kasvanut henkisesti ehkä yhden sokerikilon verran.

Mun elämä oli tästä eteenpäin paljon makeempaa ja tiedostin sen nyt entistä vahvemmin: mun ei koskaan pidä epäillä omia tunteita, tiedän tekeväni aina oikein kuin kuuntelen mitä sydämeni sanoo.

Kiitos lukijani että olet tähän asti ollut mukanani, seuraavat blogit käsittelevätkin sitten puhtaasti varusteitani.

11 thoughts on “After Marathon des Sables

  1. Voin hyvin samaistua tuohon tunteeseen,etta Suomeen on jotenkin surullista palata.Mullakin venyneet matkat aina pitkiksi ja lentokoneessa kun ilmaan lahtee kohti Suomea,tuntuu kuin sydan jaisi toiseen maahan.Suomi on tylsa ja mulle ei ainakaan mitaan nahtavaa enaa taalla ole:)

    1. Kiitoksia Satu! Tosi kiva kuulla että kokemuksieni lukeminen ja matkan seuraaminen on ollut m ielenkiintoista, sitä kovasti toivonkin tesktini lukijoille! Kiitos onnittelusta! =)

  2. KIITOS. Upeesti kerrottu, mieletön matka! Oot super. Mulla on pää ihan kipeenä, ku olen lukenut putkeen tätä aavikkoreissua 🙂 Jospa sitä sais juostua viikonloppuna elämäni toisen puolikkaan.

    Ja aloitan lukemaan alusta asti tätä blogia. Pyykit ja imuri joutaa odottaa!

    1. Hei M.N!

      Iso kiitos sinullekin että jaoit matkani kanssani, nimittäin jokainen joka lukee kirjotuksiani on osa minun reissuani, kirjoitanhan tekstini puoleksi teille, puoleksi itselleni!

      Sehän voi olla että viikonloppuna juostaankin sama puolikas ja jälleen jaetaan sama matka! =) Tsemppiä viikonlopulle!

  3. Kiitos ihan huippuhyvästä matkakertomuksesta! Törmäsin sattumalta ekaan osaan, enkä olisi millään malttanut odottaa loppuja. Värikkäitä tarinoita mielenkiintoisilla tilannekuvilla ja hyvällä asenteella höystettynä, voisiko parempaa (blogia) olla!

    Tsemppiä tuleviin haasteisiin ja aurinkoista kevättä!

    1. Hei Laura! Kiitos huikeesta palautteesta! Ihanaa että blogini oli näin miellyttävää luettavaa! Kovasti toivon että jatkossa kykenen myös löytämään aikaa jotta seikkailujen ohella voin kirjoittaa! =)

      Ihanaa pian alkavaa kesää! =)

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste