Hetket ennen reissua

Vuosi vaihtui 2019 puolelle ja reissuun oli tosiaankin enää alle puoli vuotta.

Joulukuusta helmikuulle tuunasian asiakkaan asuntoa. Alusta loppuun asti mun käsissä oli materiaalit ja sisustuselementit. Tavoite oli mahdollisimman kierrätetyistä ja edullisista tavaroista luodaan koko kodin sisusta sekä samalla tuli teetettyä huonekaluja ulkopuolisen yrityksen kautta.

Tuon aikana mulla oli vielä puhdistuskuuri menossa kehossa ja alle kuukaudessa paino tippui takaisin siihen mitä se oli ennen vuoden 2017 telekalle joutumista.

Helmikuussa tulikin osallistuttua Espoossa järjestettävään 24 tunnin sisäratajuoksuun. Siihen mun piti osallistua silloin 2018 vuonna, mutta reisiluun murtumisen myötä osallistuminen oli siirrettävä.

En tosi ollut nytkään juoksukunnossa, sillä juoksulenkkejä oli alla pyöreät nolla, mutta kisaan halusin silti mennä, sillä se oli minulle juuri se henkinen porkkana.

 

 

Kuvan laatu on huono, mutta ehkä fiilis kompensoi muut puutteet, sillä Espoon juoksun pääsin ihan ok ajalla maaliin ja tulipa taas seikkailtua sellaisella pohjalla millaisella ei aikasemmin ole kyllä paljoa juostu. Espoon arenan sisärata on kyllä jaloille aika raskas alusta ja iskujen määrän huomaa.

Tuon jälkeen laitoinkin someen viestin että aloitan Harri Mannermaan ja Seppo Leinosen valmennettavana jahka palaudun Espoon juoksusta.

Elämä jatkui töiden parissa ja kuinkas kävikään että työkeikalla sain työkaverilta streptokokin, joka sitten pysäyttikin minut 2 kuukaudeksi yskimään ja olemaan aika puolikuntoinen.

Tää on se syy miks aina sanon ihmisille että jos ootte kipeitä niin pliis, olkaa niin mukavia ja jääkää kotiin sairastamaan. Se on suht itserakasta mennä töihin kipeänä tai epävarmana siitä että onko vielä kipeä ja pahimmillaan sitten sairastuttaa ympärillä olevat. Mun seurana oli työkaveri joka sanoi olleensa jo hetken kipeä, mutta ei halunnut jättää keikkaa välistä kun se kuulosti niin kivalta. Pahin juttu oli se, että hän oli mennyt sekasin meidän juomapulloissa ja oli vissiin juonut meidän kaikkien pullosta. Minä sitä tietämättä toki edelleen käytin omaani. Mun vointi huononi siltä keikalta alle 48 tunnissa ja olin todella kehnossa kunnossa kun hakeuduin lääkärille. Otettiin nielunäyte ja sieltä tuli tuloksena streptokokki.

Siinä sitten jouduin perumaan kivasti omiakin keikkoja alta ja olemaan pitkän tovin paikalla. En uskaltanut käydä hölkällä sillä ymmärsin hoitajan puheista että tuo vaiva voi levitä pahemmaksi keuhkoihin tai muuttaa muotoaan, joten parempi kuin ei rehki ollenkaan.

Niinpä liikunta jäi pitkälle tauolle ja jouduin perumaan matkani St.Tropezin maratonille, joka olisi mulle ollut samalla synttärijuoksu. En myöskään päässyt Helsinki City Maratonille, joka valitettavasti siirrettiin syksystä keväälle. Kunnon vuoksi jätin myös osallistumatta Nuts Karhunkierrokselle, vaikka sinne mulla olisi ollut vain puolimatkasta (80km) kyse, mutta mitään riskejä ei voinut ottaa tulevaa Suomen halki reissua ajatellen.

Kesän lähestyessä sitä alkoi miettimään että mites se mun oma pyöräilykunto ylipäätään voi ja eka lenkki tuli tehtyä toukokuun lopulla ensiksi pyörää testaten hieman alle 13 km verran.

Kaikki vaikutti olevan sen verran hyvin että seuraavana päivänä fillaroin vähän päälle 50 km matkan ja edelleen sekin tuntui hyvältä! Nyt sitten aloin suunnittelemaan että voisin pyöräillä Lahteen ja takas, jahka töiden välissä löytyisi sellainen rakonen.

 

 

Mutta jotenkin sitä pyöräilyaikaa ja fyysistä jaksamisen sen ohelle oli rehellisesti vaikeata löytää. Seuraavan kerran pääsinkin pyöräilemään kesäkuun 9.päivä ja se lenkki ei yltänyt edes maratonin kilsoihin.

Kuitenkin se tunne minkä fillaroimisesta sai, oli aika mahtava ja sitä miettikin et miten olikin näin monta vuotta pelkästään juoksemassa eri tapahtumissa, mutta laiminlöi liikunnan tarjoamaa monipuolisuutta.

Fillaroimisessa kun pääsee omaa kehoa käyttäen kuitenkin aivan eri vauhteihin kun juoksussa.

 

 

Garminin ilmoittamat palautusajat olivat välillä pelottavan pitkät. Jostain 50 km matkasta keho palautui melkein vuorokauden. Aloin jo miettimään että olinko mä sittenkina aivan rapakunnossa vai juksaileeko Garmin mun kustannuksella. 😀

 

 

Kesäkuu oli aikamoista tasapainottelu. Keikkaa oli paljon, halusin nähdä ystäviä ja viettää aikaa perheen kanssa, kävellä luonnossa, fillaroida ja juoksennella, syödä kesämarjoja, kävellä Helsingin kaduilla, hengähtää hetkessä.

Kuitenkin se meni niin että kesäkuun aikana kontaktoiduin sponssien kanssa, näin unta nukkumisesta, tein keikkaa, en fyysisesti jaksanut fillaroida, koska piti niin paljon tehdä töitä, kasata reissua, reissun tiimiä, miettiä ennakkoon tiettyjä asioita ja koittaa selvitä arjesta.

Se kaikki tuntui oikeesti jollain tasolla arjesta selviämiseltä. Mun viimeisin pyöräily jäikin kesäkuun alkuviikkoille. Oli todella jännä tunne, että miten kalenteri onkin niin täynnä, vai johtuiko se yksinkertaisesti siitä, että olin huono organisoimaan aikatauluja keskenään?

 

Grukki (kuva 2019)

 

Sen viimeisimmän treenimielessä tehdyn pyöräilyreissun aikana Porvooseen, löysinkin asfaltilta kylmissään pienen karvamöykyn. Lopulta selvisi että se oli pieni peltomyyrän poikanen. Nimesin hänet Grukkiksi.

Grukki päätyi minulta villieläinhoitolaan vuorokauden hoitamisen jälkeen, sillä tuon ikäinen kuulema pitäisi olla emon hoivissa, joten oli hyvä että otin talteen. Grukkia jäi ikävä, mutta en voinut muutakaan kun antaa ammattilaisten käsiin..

 

Greissa ( kuva vuodelta 2014)

 

Tää oli tavallaan hassu sattuma, sillä vuonna 2014 kun pyöräilin myös hyväntekeävisyysreissua Suomen ympäri, olin ennen reissua löytänyt metsähiirenpoikasen vuorokauden ennen omaa reissuani.

Silloisen möykyn sain napattua juuri ennen kuin 4 maantienpyöräilijää tulivat siitä ohi. Olin toki Greissan ohi pyöräillyt itsekin, mutta tajusin että se oli jokin elävä ja vedin jarrun pohjan ja u-käännöksen. Se olikin hyvä veto, ehdin napata hänet maasta pois kun ohi tuli muita pyöräilijöitä kovalla vauhdilla.

Nimesin otuksen Greissaksi. Surullinen näky oli vieressä, sillä Greissasta noin 25 cm päässä oli emo joka oli yliajettu.. Emon ruumiista päätellen hän oli siirtämässä poikastaan paikasta paikkaan ja jäi jonkun alle (ehkä moottoripyöräilijä), mutta pienokainen jäi henkiin ja hortoili siinä lähettyvillä silmät ummessa tietämättä mitään tästä kylmästä maailmasta. Se mikä minusta oli kuitenkin outoa oli että poikanen selvisi niin kauan samassa paikassa, sillä emo näytti jääneen alle jo ehkäpä edellisen vuorokauden aikana kun taas poikanen hortoili asfaltilla niin lähellä..

Soittelin eläinlääkäreille ja Korkeasaareen, mutta kukaan ei voinut eikä halunnut ottaa pientä hoitoon. Niinpä Greissa lähti minun kanssa silloin pyöräreissulle. Pienokainen kulki mulla isossa purkissa repussa josta otin hänet parin tunnin välein ulos ja ruokin kissanmaitokorvikkeelle. Tästäkin kiitokset Viikin Prisman yhteydessä toimivalle apteekille, sillä he pitivät minulle ovet auki silloin iltamyöhään kun Greissan löysin.
Fillaroin niin kovaa kuin pääsin, jotta ehdin hakemaan apteekista korviketta yötä vasteen. Aamulla oli lähtö reissuun ja yön yli olin nukkumatta ja valvoin hiiren vierellä joka onnellisesti makasi mun tuubihuivissa tietämättä paremmasta.

En ikinä unohda sitä reissua ja sen reissun alkua..

 

 

Greissa menehtyi muutaman päivän päästä. Sille oli juuri tullut hampaat, mutta silmät eivät olleet vielä auenneet. Olin aamulla antamassa sille ruokaa kun huomasin että hän ei enää hengittänyt. Se oli reissun hajottavin hetki. Itkultani en pystynyt keskittymään pyöräilyyn ja jouduin satunnaisesti istumaan milloin bussipysäkille, milloin vaa tien penkassa seisomaan ja itkemään. Hautasin Greissan Länsi-Suomen maille.

 

 

Sitä sitten mietin, että miten todennäköistä on, että elämäni ainoat noin pienet poikaset satun löytämään saman tien varrelta juuri kun olin lähdössä hyväntekeväisyys reissuun. Aikamoinen sattuma kylläkin ja jotenkin säikähdin että enteilikö Grukkin löytäminen ja myöhemmin hänenkin menehtymisen kuuleminen sen, että mun reissusta saattoi tulla aivan yhtä rankka kuin aikaisemmastakin..

Sitten tulikin kuukauden viimeinen keikka ja olin päättänyt että matkustan sinne surutta junalla ja voin samalla rentoutua ja tehdä koneella muistiinpanoja ja muita töitä, paluumatka piti mennä samalla autolla työkaverin kanssa.

 

Vaasan päässä oli sen verran aikaa että ehdin piipahtaa lounastamassa Vegoshissa, joka lähtikin myöhemmin reissuuni sponsoriksi.

Epäonnekseni työpaikalla perillä mun seuraksi tulikin työkaveri joka heti kättelyssä sanoi että on kipeä ja että hänen vierellään kannattaa olla varuillaan. Oli kuulema miettinyt että peruisiko itseltään tämän keikan vai ei, mutta päättikin sitten tulla töihin..

Että näin. Paluumatka me mentiinkin sitten autolla viisi tuntia työkaverini yskiessä koko matkan vierelläni.

Seuraava kuva sitten kertookin miten mun päivät menivät tuon jälkeen..

 

 

En voinut uskoa tätä todeksi. Mun piti lähteä fillaroiman Suomen halki alle 12 päivän päästä ja sain jonkuntason flunssan. Mun olo oli ihan karsee, yskin kun mikäkin, mun pää hajosi. Olin sohvatyynyjen seassa erittäin hyvin siihen paikkaan sopiva palikka ja en pystynyt tekemään koneella mitään, sillä jo ruudun katsominen sattui aivoihin.

Toisen kerran kun tänä vuonna tulen kipeäksi, koska töihin tulee kipeä työkaveri. Miten tällainen onni voi olla olemassa?

Hakeuduin lääkäriin kun pääsin voimiltani ja tuomio oli se, että tähän vaivaan ei voinut saada mitään helpottavaa lääkettä. Multa lähti kolmeksi päiväksi ääni. Olin aivan rikki ja mietin että mitä teen, sillä reissua olin odottanut todella kauan. Sen lisäksi minulla oli kasassa jo tiimi ja sponsorit. Matkailuautokin luvattiin tuoda minulle kotiovelle asti maksutta. Kaikki oli valmista, paitsi mun sen hetkinen vointi.

Se oli todella rankka viikko ennen lähtöä. Nukuin valtavan paljon, join niin paljon yrttejä ja vitamiinijuomia sekä pidin itseäni lämpimänä, että en ole varmaan eläessä pitänyt näin hyvää huolta omasta vastustuskyvystä.

Pohdin oliko mahdollista siirtää reissua parilla viikolla (hoitaja terveysasemassa sanoi että tää mun olo voi kestää kolmesta neljäänkin viikkoon) ja pystyisinkö järjestämään aikataulut uusiksi, mutta se alkoi tuntumaan mahdottomalta. Autosta oli maksettu ja maksua ei palautettaisiin, joten joutuisin vuokraamaan uuden auton. Tiimiläisillä oli itselläkin keikkoja niin, että reissun siirtäminen tarkoittaisin osittain uusien tiimiläisten hakemista. Sen lisäksi joutuisin perumaan keikat heinäkuulta, jos reissu pitäisi siirtää.

Päätin että edetään puoli vuorokautta kerralla ja lähdetään heti kun mun vointi näyttää sen verran hyvältä että pystyn olemaan hereillä edes puoli päivää.

Lopulta jouduimme onneksi siirtämään reissumme lähtöä vain kahdella vuorokaudella, mutta toki se toi muunlaisia paineita: miten pääsen perille maaliin aikarajoissa ja mikä kaikki tulee tämän vuoksi liikahtamaan? Joudunko jälleen keskeyttämään Suomen halki menon vai paranenko lennosta?

 

Sitä autoa ei sitten tuotukaan minulle vaan sen toimitus oli sen verran hankalaksi laitettu että päätin lähteä Lahteen asti hakemaan sen, kunhan mun aivoja ei enempää kuormitettaisiin ylimääräisillä taskeilla ja suunnitelmien muutoksilla.

Autonhakua varten kysyin meidän reissun kuskilta, voidaanko yhdessä käydä hakemassa auto Lahdesta? En kehdannu ehdottaa hänelle että voisiko hän yksin hakea sen, joten lähdin mukaan. Onneksi hänelle se sopi, mutta toki piti odottaa että hän vapautuu töistään. Yksin en halunnut autoa hakea, koska olin edelleen sen verran kipeä että en tiennyt miten voin kun joudun vajaa 2 tuntia menemään julkisilla ja kävellen, että jaksanko oikeasti ajaa edes sitten 120 km kotiin.

Ja mikä mahtava veto oli että hän lähti mukaan, sillä jo junamatkalla kohti Lahtea mulle tuli pahoinvointia ja olo ei tasoittunut edes kun käveltiin 5 kilometriä auton luokse raikkaassa ilmassa. En tiedä miksi, mutta mulle on tullut aikuisiällä matkapahoinvointi junissa ja busseissa matkustaessa.

Tän auton vuokrausmeininki oli sen tyylinen, että ystäväni totesi heti alkuun, että autossa on varmasti huono karma. Itse yritin olla uskomatta sitä, sillä me tarvittiin sitä aika pitkälle reissulle!

 

Auton huonoon karmaan aloinkin uskomaan vasta kun auto saatiin pihalle ja seuraavana aamuna aloin pakkaamaan sitä.

Entisenä hotelli-, toimisto- sekä yksityiskotisiivoojana olin yllättynyt miten paljon patjojen välissä oli hiuksia ja löytyi jopa purkka. Autoa ei siis oltu siivottu perusteellisesti ennen seuraavaa asiakasta. Vuosia siivoushommia tehneenä en voinu jättää tätä näin, joten ei auttanut kun kahden jatkojohdon avulla tuoda oma imuri pihalle ja imuroida koko auto..

 

 

Kun siivous oli hoidettu perusteellisesti (mun oli pakko myös rätillä käydä vielä kaikki pinnat), niin oli kiva juoda aamukahvi ja fiilistellä alle 2 vuorokauden päästä starttavaa reissua!

Tein autosta esittelyvideon tiimilläisille meidän Whatsapp- ryhmään sekä hain varastosta kaikki reissuun lähtevät astiat ja petivaatteet. Halusin tehdä autosta mahdollisimman kodikkaan, jotta reissatessa ei olisi liian kolkkoa oltavaa. Itsehän vietin niin paljon aikaa fillarin päällä, että sinänsä mulle ei ollut väliä miltä auto näyttää, mutta tiesin että tiimiläisille se on viikon ajan koti. <3

 

 

 

 

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste