Kohti Nuorgamia

Matkaan päästiin lähtemään 12. päivä aamulla kello 7. Startattiin siten että minä, Perttu ja Oona lähdettiin Helsingistä kohti Oulua ja Mäntsälän Shellillä napattiin Johanna kyytiin. Oulussa meidän mukaan tulisi Toni.

Meidän tiimi koostui viidestä henkilöstä.

Perttu oli kuskin roolissa ja vastasi siitä että mun pyörä myös olisi huollettuna tilanteissa. Hän on itsekin pyöräillyt Suomen halki 8 päivässä, Nuorgamista Helsinkiin, joten tiesi tasan mitä reissulta odottaa ja millaisia tunteita minä voisin käydä läpi.

Johanna lähti mukaan, sillä hän on minun ystävä, jonka olen alunperin tavannut promootioalalla noin 8 vuotta sitten. Kysyin Jossulta että haluaako hän lähteä reissuun jossa pääsee näkemään Suomea, ihania leirintäalueita sekä käymään Lapissa? Eikä se nokka kauaa tuhissut kun hän sanoi myöntävästi, sillä Jossu ei ollut ikinä käynyt niin pohjoisessa. Samalla Johannasta tuli mun somevastaava sikäli että hän tekisi omiin kanaviin livelähetyksiä ja ottaisi myös kameralla kuvia jotka voisin hyödyntää myöhemmin blogeissani.

Oona valikoitui somen kautta kun meidän kuvaajamme Toni oli kysynyt omissa kanavissaan, löytyykö reissuumme henkilöä, joka voisi olla vastuussa koko meidän tiimimme ruokatarpeista ja pitää huolen siitä että vatsat on napaa myöden täynnä. Kun sain Oonan yhteystiedot, soittelin hänen kanssa reilun 45 minuutin puhelun ja sen puhelun aikana tuli hyvinkin ilmi, että hän sopii meidän reissuun täydellisesti aatteiden ja asenteen puolesta. Ja mikä tärkeintä, Oona itse halusi lähteä tähän matkaan kokeakseen asioita ja vastaanottaakseen haasteen.

Kuvaajamme Toni oli reissuun ainoa palkattu henkilö, hänet olin aikoinaan bongannut oman työkeikan kautta ja kun tätä reissua suunnittelin ja pyysin tarjouksia ammattilaisilta, oli Tonin tarjous hinnaltaan muiden välissä ja päädyin palkkaamaan hänet. Tarjousten seassa oli huomattavasti edullisempia ja kalliimpia kuvaajia, mutta lopulta tilanteen ratkaisi se, että näistä kuvaajista Toni oli minulle ennestään jotenkin tuttu, joten oli turvallisempi ottaa mukaan henkilö jonka kanssa kemia toimii.

 

 

Niinpä meidän auto sitten lähti kohti Nuorgamia. Matka ei ollut mulle helppo. Sen lisäksi että kehossa oli edelleen lämpöä, niin koin todella kovaa pahoinvointia.

En tiedä ollenkaan mistä se johtuu, mutta näin aikuisiällä mulle on kehittynyt matkapahoinvointi joka tulee usein junissa, busseissa ja jopa metrossakin. Niinsanotusti takaperin matkustaminen on minulle todellinen nounou.

Oikeastaan Viitasaarelle asti makasin yläsängyssä nukahtaen ja heräten. Olo oli kyllä sellainen että kovasti kaipasin omaa sänkyä kotona, mutta onneksi sain sentään pari extrapäivää levättyä ennen reissua, joten kaikki lepotunnit olivat pelkkää plussaa.

Otin ison riskin lähtiessä reissuun ylipäätään toipilaana, mutta olin tehnyt sen päätöksen, että jos tulee jokin fyysinen este, niin me sitten keskeytetään meidän reissu sen sijaan, että en olisi lähtenyt siihen ollenkaan. Toki otin myös jälleen riskin siinä että olisin joutunut keskeyttämään toisen kerran minun Suomen halki menemisen, mutta elämä on riskiä joka päivä.

Joka päivä me tehdään valintoja jotka johtaa jonkun asian saamiseen ja jonkun menettämiseen.

Viitasaaren ABC:llä mun olo alkoi hieman kohentua. Perttu ja Oona olivat käyneet kaupassa ja kokkasivat autossa ruokaa, sillä valitettavasti huoltsikalla oli jostain syystä aivan mielettömän pitkä jono ja siellä nähtiin jo tilanne että tyytymätöntä asiakasta koitettiin saada tyytyväiseksi hyvittämällä heille jälkkäriksi jäätelö.

Meillä ei sinänsä ollut intoa jäädä jonottamaan ns roskaruokaa, joten meidän vegan-master-chef Oona kokkasi meille riisinuudelia wokkivihannesten ja tofun kanssa soijakastikkeessa.

 

 

 

Syötiin laiturilla veden äärellä ja ruoka maistui niin hyvältä, että en edes ehtinyt ottaa mitään tilannekuvaa miltä se näytti alussa.

 

 

Siinä vaiheessa kun hain lisää, havahduin että mites se mun perinteinen ruoan kuvaaminen jäikin väliin ja ikuistin teille kännykällä tällaisen epämääräisesti keskenjääneen aterian.

Meidän tiimi menee kokonaisuudessaan tässä reissussa vegaaniruoalla. Oltiin Oonan kanssa ainoat jotka noudattavat vegaanista ruokavaliota ihan arjessakin, mutta reissuun lähteville ehto oli että tällä ruokavaliolla menee kaikki. Sekin tuntui hyvältä, että kenellekään ei ollut ongelma kun ei saanut viikkoon mitään eläinperäistä. Jossain välissä tulen kirjoittamaan teille reissun resepteistä ja ruoasta erikseen, sillä mielestäni vegaanisesta ruokavaliosta ihmisillä on välillä todella harhaanjohtunut mielikuva ja haluan osaltani oikaista asioita.

 

 

Ennen matkan jatkumista Perttu täytti meille juomakelpoista vettä autoon. Vaikka meillä oli autossa suihku ja vessa, sovittiin että niitä ei käytetä, sillä yövytään joka yö leirintäalueella, joten auton säiliöiden täyttämiselle ei ollut tarvetta. Autossa olevan keittiön vettä käytettiin tiskaamiseen tien päällä, mutta sekin vain hätätapauksissa.

Oulusta päästiin jatkamaan matkaa noin kello 17 ja siinä Kemin jälkeen meidät kohtasi epäonni kun tielle tuli hirvi.

Istuin onnettomuuden hetkellä kuskin vieressä, joten näin kaiken. Kunpa en olisikaan nähnyt ja olenkin jälkeenpäin miettinyt, miten pienistä päätöksistä voi olla isotkin asiat kiinni. Nimittäin ennen tätä osumaa, joitakin kymmeniä kilometrejä taaksepäin, olin miettinyt että pysähdyttäisiinkö kahvilaan hetkeksi, mutta me jätettiin se välistä. Jos tuo pysähtyminen olisi toteutunut, emme olisi ikinä tehneet tuttavuutta hirven kanssa..

 

 

Vasemmalta metsästä juoksi suht nuori, ehkä pari-kolme vuotta vanha hirvi, jonka me saatii väistettyä, mutta hän kääntyi juoksemaan auton kyljen vierellä ja takajalalla vauhdista osui pyörivään renkaaseen jolloin hänen koipi meni poikki ja hän osui vielä autoonkin. En nähnyt sitä tilannetta, sillä se tapahtui vasemmalla, mutta kuulin kopsahduksen ja sen jälkeen oikeasta sivupeilistä näkymän, joka ei ikinä poistu mun mielestä..

Hirvi juoksi metsään kolmella jalalla (neljäs roikkui katkenneena kiinni), mun teki mieli hypätä autosta ja huutaa sille että odottaisi. Vaikka oikeasti, mitä se mitään auttaisi, me ei puhuta samaa kieltä.

Se tunne joka mun sisällä nousi hetkessä, oli aivan kamala. Se oli pahan mielen ja anteeksipyytämisen ja halaamisen halun sekoitus. Halusin saada hirven heti siihen paikalle takas ja korjata sen koipi ja pyytää anteeks sitä että me ihmiset ollaan välillä niin paskoja että meidän on pakko rakentaa autoteitä joka puolelle eikä aina ole varaa laittaa hirviaitoja.. Tunsin niin kovaa syyllisyyttä tilanteesta, sillä tiesin, että hirven elämä loppuu pian.. kituen. Yhtäkkiä mä pidin meitä kaikkia paskoina ihmisinä, koska me ei pystytty väistämään neliraajaista.

Jarrutettiin auto ja soitin samantien hätäkeskukseen. Vain minä ja Perttu nähtiin mitä tapahtui, muille autossa oleville äkkijarrutus tuli niin yllätyksenä että siellä oltiin ihan säikähdytty, mutta onneksi kenellekään ei käynyt mitään.

Hätäkeskuksen kanssa käydyssä puhelussa kerroin tilanteen ja meidät pyydettiin jäämään paikalle odottamaan poliisin soittoa. Jonkun ajan päästä Kemin poliisi soitteli ja kerroin hänelle kaiken uudestaan. Myös Perttu pyydettiin puhelimeen jolloin hän kertoi tilanteen kuskin näkökulmasta.

Mua eniten huolestutti se hirvi.

Se rassu lähti shokissa juoksemaan metsään ja varmaan adrenaliinin voimin menisi vielä tovin. Toni oli lähtenyt hirven perään, mutta kadotti sen tosi nopeasti.

Asfaltilla maassa oli pieniä luiden palasia, autossa oli 10 cm pituinen painauma takarenkaan kohdalla. Mun teki mieli itkeä ja raivota koko tilannetta, sillä mua suoraansanottuna suututti se, että me ei voitu tehdä asian korjaamiseksi mitään. Me ei saataisi ikinä tuota hirveä kiinni eikä sen elämää pystytä säästämään.

Kuten Jossu sanoi, hänen tunne vahvistui: meidän autossamme oli selkeästi todella huono karma.

 

 

Ajettiin auto niin sivuun kun pystyimme, jotta emme olisi muiden tiellä, mutta varoituskolmiota ei tästä vuokra-autosta löytynyt, kuten ei löytynyt parkkikiekkoakaan kauppareissun yhteydessä, joten emme voineet tiedottaa muille pysähdyksemme syytä vaan saimme kuulla tööttäyksiä ja olimme täten myös vaaraksi väärinyymärrettyinä tien pientareella.

Kun poliisi antoi luvan jatkaa matkaa, meidän paussi kesti reilu puoli tuntia ja nyt oli enää hilkulla se, että ehdittäisiinkö Rovaniemen päässä ruokakauppaan.

Mun mielessä pyöri hirvi murtuneen koiven kanssa, tunsin fyysisestikin niin pahaa oloa hänen puolesta että ajatus siitä että jatkoimme matkaa, tuntui todella pahalta ja väärältä. Jätimme eläimen kivun armoille, vaikka tosiasia oli se, että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa…

Hirven perään oli laitettu metsästäjät koirien kanssa, mutta nyt on hieman ihmeteltävää. Metsästäjä soitti minulle kahdesti varmistaakseen, että missä se hirvi nyt olikaan. Me lähetettiin hänelle törmäyskohdan GPS sijainnin tiedot, metrilleen tarkat tiedot josta löytyisi se veripisara ja ne luunpalaset. Siinä osuman kohdalta koira saisi vainun ja voisi etsiä uhrin. Valitettavasti tämän pitkäjalkaisen kohdalle osui sellainen metsämies, joka ei vissiin ymmärtänyt vaikka kuinka kerroimme asiat tarkasti.

Puolen yön aikaan soitin metsästäjälle uudestaan jolloin hän sanoi että hirvi oli paikallistettu ja päästetty kivuistaan. Hän huomautti minulle myös, että hirvi ei todellakaan ollut siinä paikassa johon ohjattiin heidät ja viimeistään tässä vaiheessa rupesin miettimään että pitäisikö metsästäjille lainvoimaisesti toteuttaa jotkut ymmärryskokeet?

GPS sijainti jonka lähetimme, oli edelleen törmäyspaikan sijainti. Emmehän me hirveä siihen sidottu eikä pyydetty että se jäisi seisomaan ja odottamaan kuolemaa, vaan tottakai hirvi jatkoi matkaa kun kerran se pystyi jatkamaan. Se on eläin. Eläin joka oli shokissa ja voimissaan kolmen raajan varassa, miksi se olisi jäänyt makaamaan ojaan kun se ei edes kaatunut? Oli jotenkin absurdi tunne että metsästäjä ei ymmärtänyt sellaista asiaa, kun loukkaantuneen eläimen matkan jatkumista, että eläin saattaa vielä kymmenenkin kilometriä edetä haavan kanssa..

Näin siis meidän Oikeutta eläimille- reissu sai alkunsa kun urheilija oli puolikuntoinen, aikataulu siirtynyt ja matkalla tuli tapatettua villieläin..

Koko tilanne tuntui sketsiltä ja suoraansanottuna paskalta unelta. Positiivinen fiilis oli jossain kaukana horisontilla ja sen tavoitteleminen tuntui yhtä mahdottomalta kun laskeutuvan auringon tavoittaminen.

 

 

Rovaniemellä ehdimme kauppaan hyvin, sillä se ei mennytkään kiinni kello 21, joten ostettiin heti kahden päivän tarvikkeet. Ostajille kävi kämmi ja kassan liukuhihnalle päätyi pasta, joka oli epävegaanista (sisälsi kananmunaa), mutta tilanne korjattiin hakemalla vegaanista ja tuo epävegaaninen jätettäisiin sitten jonnekin matkan varrelle muille syötäväksi. Toivoin mielessäni että jatkossa oltaisiin skarpimpia.

Yöllä kuskin roolit vaihtuivat ja autoa ajoin minä siihen asti kunnes meille tuli vastaan Zippi ja Suhaus- kahvila Sodankylän keskustan pohjoispuolella.

Parkkipaikalla oli pitkä rekka jonka perään parkkeerasin meidän auton ja päätin että auto ei liiku kunnes molemmat kuskit (minä ja Perttu) ollaan nukuttu kunnolla.

Muu väki nukkui jo tässä vaiheessa.

_____
13.07.2019

 

 

Matka starttasi muutaman tunnin unen jälkeen noin kello 7 aikaan.

Oona, Toni ja Johanna edelleen nukkuivat kun minä ja Perttu hiljaa siirryimme ohjaamon puolelle ja starttasimme eteenpäin.

Ivalon kohdalla pysähdyimme ostamaan kahvin ja pikkuhiljaa kahvin tuoksuun heräsi Oona ja sen perässä Toni.  Johanna heräili kauneusunilta viimeisenä. Pysähdyimme myöhemmin myös toisen kerran, jotta muutkin saisivat aamupalakahvin.

 

Tuo lommo tuossa maksoin kokonaisen omavastuun ilman että kukaan kävi tarkastamassa autoa.

 

Määränpäämme oli Nuorgamin leirintäalue, joka oli tukenut reissumme tarjoamalla sähkö- ja telttapaikan hyvän asian puolesta.

Meillä oli mukana iso Partioaitan sponssaama teltta. Tämä teltta oli alunperin 2017 Suomen halki juoksulta, jossa olin osallistujana. Silloisessa reissussa meillä oli sen verran iso tiimi liikkeellä että jossain vaiheessa koin että tila ei riitä ja kiitokset Partioaittalle, sillä he sponssasivat Saariselän kohdalla meille 4 hengen teltan, jota pystyi käyttämään nyt myös tässäkin reissussa.

 

 

Auto jonka olin vuokrannut, luokiteltiin 6 hengen autoksi, mutta mun on pakko sanoa että nuo luokitukset pitäisi muuttaa.

Makuupaikkoina oli siis 1 iso kahden hengen sänky, auton toisessa päädyssä 2 yhden hengen sänkyä toisensa yläpuolella ja vielä kun keittiön pöydän kohdasta tekisi sängyn, siihen pitäisi mahtua vielä 2 henkilöä nukkumaan.. Mutta mutta..

Meidän Oona kokki, joka oli tiimimme pienin ja siroin, ei edes mahtunut nukkumaan tuohon keittiötason kohtaan rakennettuun 2 hengen sänkyyn. En edes minä, 166 cm pätkä, olisi voinut tuossa nukkua, joten jäin miettimään, että mites tää voidaan luokitella 6 hengen autoksi, kun siihen ei oikeasti mahdu kun 4…?

Onneksi meillä oli juurikin tämän vuoksi teltta ja satunnaisesti nukuimme auton ulkopuolella teltassa tai leirintäelueen mökissä. Aina tilanteen mukaan.

Saavuimme Nuorgamin leirintäalueelle noin 13 aikaan.

Oona ja Johanna alkoivat heti edellisten tiskien tiskaamisen ja aamupalan tekemisen samalla kun Toni ja Perttu pystyttivät teltan.  Mulle alkoi tulemaan rauhallisempi mieli kun näin miten hyvin tiimin kemia toimii ja heillä tulee keskenään olemaan hauskaa. Minuahan he näkisivät harvoin kun tehtäväni oli sotkea eteenpäin pyörällä, siksi tärkein oli, että he pystyivät tiimityöhön nelisteen.

Aloin myös pääsemään rauhallisempaan tilaan hirven suhteen, vaikka mua vieläkin vaivasi se näkymä jonka sivupeilistä näin ja se tieto, että rassu poukkoili tunteja kivun kanssa ennen kuin pääsi sateenkaarelle..

 

 

 

Aamupalan ja tiskaamisen jälkeen melkein heti Oona kokkaili jo seuraavaa ruokaa, eli lounasta.

 

 

Tänään meillä olisi ainoa päivä kun ollaan paikalla ja seuraavana aamuna starttaamme pyörämatkani, joka jälleen muutti muotoaan.

 

 

Kiitos videopätkästä kuuluu some-Jossulle ja ruoan valmistumisesta masterchef-Oonalle!

 

 

Lounaalla söimme pastaa soijan ja herkkusienten kanssa, kylkeen tuli kastike ja leipä hummuksella. En saanut paljoa alas, jotenkin vatsalaukku tuntui täyttyvän pienestäkin ja jätin loput myöhemmäksi syötäväksi.

Illasta pidimme leirintäalueen yhteydessä olevassa kahvilassa meidän pieni palaveri,  jolloin käytiin läpi mitä me tehdään, miten me edetään, kuka tekee mitä ja mikä on suunnitelmamme nyt.

 

 

Alkuperäinen suunnitelma oli että olisin pyöräillyt Norjan puolelta Jäämereltä Hankoon Itämerelle ja Hangosta vielä lopuksi Helsinkiin. Kuitenkin siinä vaiheessa kun olin tullut kipeäksi ja oloni oli huonontunut, tajusin että reitistä oli oikeasti tiputettava kaikki ylimääräiset kilometrit, joten supistimme matkamme Nuorgamista Hankoon. Se oli reissun tärkein etappi kokonaisuudessaan, polkea kotimaan halki vankina olleiden eläinten asialla.

Kun muut tiimiläiset lähtivät kävelylle upeassa ilta-auringossa, mun oli pakko jäädä autolle tekemään puheluita ja tsekkaamaan sähköposteja.

 

 

 

Vasta myöhemmin kun olin saanut hoidettua alta pois tärkeimmät, puin jalkaan tossut ja lähdin itsekin kävelemään rinnettä ylös.

 

 

Tarvitsin toden teolla omaa aikaa ja rauhaa. Hiljaisuutta, tuulta, happea ja hyvän mielen vetovoimaa. Kävin mielessäni hirvikolaria läpi ja yritin päästä siitä yli, vaikka se tuntui mahdottomalta. Tuntui että olin osallisena murhaan.

Tunsin myös miten muhun alkoi pakkaantuman viime hetken stressi. Stressi johtui koko tilanteesta: olin pitkään odotetussa urheilureissussa, toteuttamassa aivan mielettömän raskasta vetoa upean asian puolesta.

Ne paineet jotka mulla oli jo valmiiksi, olivat todella raskaita henkisesti, sillä aloin miettimään, mitä tapahtuu jos mun keho ei pystykään tähän. En ollut pyöräillyt pitkää matkaa vuosiin. Reissun siirtäminen oli mahdoton tehdä aikataulujen puitteissa ja jos oltaisiin siirretty mun voinnin vuoksi, oltaisiin päästy pyöräilemään vasta vuonna 2020, sillä kaikkien aikataulut ja työt määrittelivät meidän heinäkuun.

 

 

Illan saapuessa jokainen meistä vetäytyi hetkeksi omiin oloihin.

Minusta varmasti huokui ulospäin todella hyvin mun epävarma ja stressaantunut olo, mutta yritin parhaani mukaan viedä mieleen positiivisia seikkoja ja nauttia Lapista. Nuorgamin leirinäalue on kaiken lisäksi  mielettömän upealla sijainnilla, joen varressa ja heillä on myös rantasaunoja. Täällä piti pystyä rentoutumaan kunnolla, mutta en helposti saanut omaa stressitasoa nollatuksi.

 

 

 

Ilta-auringon valaisemina me laitettiin kalusto kuntoon. Oona oli kömpinyt jo telttaan nukkumaan ja Johannakin sometti vielä päivän tapahtumista omille seuraajilleen sekä oli yhteydessä videopuhelun avulla perheeseen.

 

 

Toni kuvasi tilannetta kun me Pertun kanssa kiinnitettiin pyöriimme mittarit sekä kamerat. Pertun pyörä oli mukana niitä hetkiä varten, että joskus etapin lopusta, kaikkien ollessa leirissä, hän saattoi pyörällä tulla minua vastaan opastamaan.

Pyöräilin Trek Domanella, joka oli minulla vuodesta 2014 kun pyöräilin Sylva Ry:n hyväksi. Tilanne mikä jännitti oli lähinnäkin se, että miten hyvin esimerkiksi renkaat tulisivat kestämään, sillä ne olivat samat joilla poljin jo ennestään olevat tuhannet kilometrit. Mukana meillä oli varasisäkumeja, jos vaikka sattuisikin rengasrikko.

Ne kaikki tuhannet kymmenet tuhannet kilometrit mitkä olen elämässäni pyöräillyt, minulla on ollut vain kaksi rengasrikkoa, joten tunsin olevani siunattu ja toivoin kovasti että sama meininki jatkuisi myös tällä reissulla.

 

 

Kun kalusto oli varustettu, nostettiin pyörät takaisin auton takana olevaan pyörätelineeseen ja aloimme loputkin valmistautumaan samaan tilaan mikä Oonalla oli jo menossa täysiä. Unten maille.

 

 

Mulle itselleni iski nälkä, sillä en ollut aikasemmin saanut syötyä kunnolla, joten vielä iltapalaksi nautin samaa ruokaa mikä meillä oli lounalla. Tuon jälkeen vielä join vitamiinit ja hampaiden pesun jälkeen yritin rauhottaa kehon mielen kautta.

 

 

Jännitys tiivistyi. Omalla tavalla odotin aamua ja samalla toivoin unen kestävän viikon, sillä jokainen aamu jolloin mittasin lämpöä, aiheutti minulle vaan lisää lämpöä henkisesti.

 

 

Valoisuus sekoitti kehon vireystilan. Tuntui että oli menossa päivä ja unesta oli hyvin vaikeata saada kiinni.

Kuitenkin kun laskin pään tyynylle, mieli alkoi rauhoittumaan. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin ulkoapäin energian virtaavan mun raajoihin ja rentouduin tietoisesti sellaiseen tilaan, että olin valmis vastaanottamaan kaiken maailman positiivisuuden tähän hetkeen. Pyysin edelleen anteeksi hirveltä ja yritin pitää mielen poissa itkuisuudesta.

Huomenna starttaan pitkän matkan, sellaisen joka pitäisi olla jokaiselle ketulla ja kanalla oikeus kulkea vapaana.

 

 

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste