Marathon des Sables: What a feeling!

Marathon des Sables reissu on takana ja tottahan toki se antoi sekä kokemuksia että fiiliksiä. 

Halusin tähän blogiin liittää kolme kuvaa joilla kuvailen alkufiilikset, reissun aikana koetut tunteet ja ne millä tunteella reissuni loppui.

 

ALKU..

Selasin kuvia ja ajattelin että tämä ehkä kuvaa kuitenkin parhaiten tunnetta mikä liittyy reissun alkuun. Kuva on leirin ensimmäisestä aamusta, kun meidän teltan reuna ei yltänyt maahan asti ja silmät avatessa tämä oli se mitä näin. Kirkkaat auringonsäteet ja hiekkainen maa, viereinen teltta, lepattava kangas. Se mitä koin, oli lämpimät säteet ja viileä tuuli, hiekkainen ilma keuhkoissani ja kohmeinen iho kasvoillani sekä pölyn maku suussa.

Ennen reissuani olin valmistautunut lähtemään matkaan jossa oletin menettäväni monen monta kynttä, kokevani jäätävää uupumusta, kamalaa hellettä päivisin ja kylmiä öitä uniaikaan. Pelkäsin hirmuisesti ettei musta olisikaan tähän, jännitin miten kehoni tulee kestämään painavaa reppua ja rakastin sitä että saan jälleen olla seikkailussa.

Sillä hetkellä kun lentokone saapui Ouarzazateen, olin mielessäni palanut johonkin sellaiseen aikaan josta saatoin lapsena lukea kirjoissa. Oli paljon nykyaikaista, mutta erilainen kulttuuri ja ympäristö veivät mut jonnekin todella uuteen ja tuntemattomaan. Jokainen päivä joka jäi taakse ennen kisaa, nosti minussa paniikin, että lähdenkö sittenkin jonnekin mihin minun ei ole tarkoitus lähteä.

Päivänä jolloin bussi vei meidät aavikolle, matkapahoinvoinnin lisäksi tunsin todellista jännitystä. Pelkäsin älyttömästi sitä että herään skorppareihin ja että siellä oikeesti vilisee ötököitä ruoaksi asti, mutta olin aivan totaalisen väärässä. Mistään ötököistä ei ollut tietoakaan ja skorppareita sain etsiä yhtään löytämättä.

Hetki jolloin seisoin keskellä leiriä yksin, tyhjien telttojen ympäröimänä, valtasi pään sisällä koko tilan ja tunsin älytöntä oloa, joka oli sekoitus todellisuudentuntua sekä halua juosta karkuun ja torua itseäni että mihin lähdin. Välillä mulla oli todella epärealistinen fiilis ja hypistelin joko maasta poimittua kiveä tai varusteitani, muistuttaen että olin jo perillä ja nyt on mentävä eteenpäin.

Kisaa edeltävänä iltana koin voimakasta yhteenkuuluvuutta kaikkien kanssa kenen kanssa vaihdoin sanan tai lauseen. Olin aikusten leirillä, retkeilemässä. Oltiin samassa liemessä uitettu koipia ja valitsimme itse mausteet siihen kylkeen. Mun valitsemat olivat todella rajut; hemmetisti ylipainoa selässä ja iso riski teloa itsensä alkumetreillä. Silloin jälleen heräsin siihen että mun luonne vaan nyt on tällainen, välillä teen asiat todella vaikeamman kautta.

Kisa-aamuna herätessä ja nähtyäni auringonsäteet, muistan tunteneeni sellasta oloa jota on ehkä hieman vaikea kuvailla. Sisälläni velloi sekä rauhallisuus että paniikki. Jouduin muutaman sekunnin verran miettimään missä olin ja tajuttuani sen, sykkeet nousivat, koska piti alkaa aamutoimiin ja uuden rutiinin löytämiseen.

Tiesin että seuraavan viikon aikana edessäni oli tiukka aikataulu ja suuret tunteet. Sitä en tiennyt, tulevatko ne tunteet olemaan positiivisia vai negatiivisia, mutta varauduin siihen että kukaan muu ei minua tässä tule viemään eteenpäin kun oma mieli ja sitä ei saanut lannistaa!

 

MATKA…

Reissun koko matkan voisin kuvailla ylläolevalla kuvalla. Se sisälsi kipua ja silti, lannistumatonta hyvää mieltä.

Välillä oli todella raskasta, niin raskasta että itketti. Ja välillä myös itkin.

Kipu joka kehoni eri osissa viilsi ja vilisi, lannisti minut joskus siten että paikalle pysähtyessä olin valmis luovuttamaan kunhan joku hakisi minut eikä tarttisi tehdä enää askeltakaan. Luovuttamista ei kuitenkaan tapahtunut monesta syystä. Oli kyseessä oma unelma ja mitäpä sen eteen ei haluisi tehdä? Kaikki kivut oli kestettävä ja kuten aiemmissa blogeissa mainitsin, olin syönyt reissun aikana 8 kipulääkettä, joten välillä mentiin lääkkeen voimin.

Joskus tuli todellisia epätoivon hetkiä jotka johtuivat väsymyksestä, kivuista ja uupumisesta. Niiden vastapainona toimi ne kirmasut ja onnenfiilikset jotka johtivat aitoon juoksemiseen. Välillä kipu olkapäässä vihlasi aivoon asti, välillä jaloissa oleva kipu oli jo niin turtunutta että se vähän niin kuin kuului asiaan ja oli osa pakollista varustusta..

Joka kerta kun saavuin leiriin, tunsin olevani elossa, muiden selviytyjien joukossa. Niinä hetkinä kun tiesin että maaliin oli vielä matkaa, koin satunnaisesti yksinäisyyttä, mutta suurimmaksi osaksi yksinolo teki hyvää. Sain olla omien tuskien ja ajatuksien kanssa.

Paljoa en tällä reissulla miettinyt. Kasvispizzaa taisin kaivata kerran, hotellin allasta päivittäin. Suomeen jääneitä ihmisiä en kovin herkästi löytänyt mielestäni, koin olevani tosi usein läsnä aavikolla itseni seurassa. Usein palautin mielen hotellin uima-altaaseen jossa kävin pulahtamassa lukuisia kertoja ennen aavikolle menemistä. Onnistuin palauttamaan itseni kylmään veteen onnistuneesti muutaman kerran ja koin iloa siitä että mieli on näin vahva.

Suomalaista metsää kaipasin. Muurahaisia täynnä olevia polkuja, vihreitä lehtiä ja kuusen neulasia, iloisesti laulavia lintuja ja kosteata ilmaa. Välillä aavikon hiljaisuus oli liikaa.

Suihkua en varsinaisesti kaivannut, mutta kaipasin huoletonta oloa kun pystyi käymään normaalissa vessassa milloin vain ilman jonoa tai vaihtamaan vaatteet ilman pukukoppia, sitä oloa kun olisi voinut romahtaa sänkyyn tai käpertyä mukavasti nojatuoliin. Hedelmistä janosin eniten vesimelonia ja persikkaa, vihanneksista maustekurkkua. Kotona olevat villasukat olis ollu kans siistii laittaa jalkaan, ne olis pehmeet eivätkä puristaisi kuten juoksusukat teki. Saunaa en kaivannut yhtään, mutta saunan jälkeistä järveen juoksemista kiljuen ja sitä tunnetta, kun sydän pomppaa kurkkuun, koska kylmä vesi oli liikaa kuumalle keholle, kyllä kaipasin.

Koko reissun aikana en kokenut pettymystä kisaa tai luontoa kohtaan, mutta koin pettymyksen oman sortuvan tahdonvoiman kohdalla. Koskaan en vielä ollut tuntenut tällaista epätoivoa mitä tällä aavikolla koin. Raskaimmat oli ne hetken kun pysähdyin siksi, että voimattomuus tai kipu veivät voiton.

Yksinäisinä hetkinä mielessä raikui ystävien naurut meidän yhteisissä illoista ja bileistä, baarien musiikit ja Helsingin ytimessä kuuluvaa elämää päiväsaikaan. Todellisuudessa korviini kantautui satunnaisesti toisten juoksijoiden puhetta ja tuulen huminaa joka siirsi aavikon hiekkajyväset ja hioi muotoja uusiksi.

Koko aavikolla vietetty viikko oli todella tunnerikasta aikaa. Kaikista olotiloista nautin ja uskon että keho muistaa koetun ja pystyy oppimaan siitä tulevaa varten.

 

LOPPU…

Tällä kolmannella kuvalla kuvailen sitä fiilistä mikä koitti kun reissu oli kävelty loppuun. Se oli hetki jota vois kuvastaa sanoen maaginen sekoitus surua ja onnea.

Onnellisuus johtui sekä siitä että kaikki oli oikeasti taputeltua ja pääsin maaliin sekä olin virallinen kisan läpäisijä. Suru taas johtui osittain samasta, nimittäin siitä että tämä oli taputeltu ja siitä että en voisi tietää tulisinko koskaan takaisin. Surun sekaan joutui haikeus joka bussialueella liittyi sekaan kun katsoin kun kaikki juoksijat jakaantuivat ajoneuvoihin ja me emme olisikaan samalla leirillä. Koskaan. Vaikka ihmiset silti olivat tuntemattomia.

Se on jännä tunne mitä on mahdoton selittää sanoilla. Se on vähän kun saisin nauttia viimeisen palan lempijäätelöä tietäen että tuotanto loppuu ja resepti on tuhottu. Siinä on hieman toivoa, mutta samalla täysi tiedostaminen että kaikelle on loppunsa.

Kuitenkin palautumista arkeen oli tämän jälkeen vielä pari päivää kun ympärillä näkyi muita juoksijoita ja heidän seurasta pääsi nauttimaan myös hotellin aamiaisilla ja illallisilla.

 

KOKONAISUUS.

Koko reissun tunnelman voisin kuvailla kuitenkin yllä olevalla kuvalla.

Viikon aikana ja jälkeen oli älytöntä huomata, miten pienetkin asiat yhtäkkiä vaikuttivat niin isoilta ja niitä näki taas uudessa valossa.

Hotellihuoneen tyyny. Se oli olemassa itekseen, sitä ei tartenut kasata omista vaatteista eikä sen alle tarttenut laittaa kättä niskan tueksi.

Vastapuristettu mehu, jota ei osannut arvostaa samanlailla silloin kun se on aina saatavilla kahvilassa.

Kampaajakäynnillä huolletut hiukset, jotka olivat pestyt ja suoristetut ja tuntuivat älyttömän pehmeiltä eikä niissä ollut yhtäkään hiekanjyvästä eikä takkua.

Kenkien pukeminen jalkaan ilman tuskaa ja jokainen kevyt askel ilman hiertymiä (jossain vaiheessa kun ne paranee).

Mahdollisuus ottaa puhelin käteen ja soittaa kenelle vain haluasi ja kaipasi. Ylipäätään yhteyden mahdollisuus joka on normaalisti aina ulottuvilla, mutta joka häviää aavikon kaltaisissa paikoissa.

Oma koti, omat vaatteet, mukavuus, katto pään päällä, seinät ympärillä, juokseva vesi..

Ehkä se on juuri niin, että jotta muistaa arvostaa arkisia asioita, pitää satunnaisesti poistua mukavuusalueelta ja menettää mahdollisuus saada sitä, mihin on tottunut..

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste