MDS: Day Nro 2.

Tänään aamu ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Oikeastaan päinvastoin. Eilisen repun kantaminen harteilla oli tuntunut todelliselta voitolta, ainoa mistä en nauttinut oli se, että vasen olkapääni antoi tietää kivusta.

Mielestäni olin pakannut repun tosi tasaisesti ja pulloista join vuoronperään jolloin nesteet olivat tasapainossa kehon molemmin puolin.

Kuitenkin kun tänään heräsin, tuntui että joku olisi voinut puukottaa mun vasenta lapaluuta eikä se silti tuntuisi yhtään pahalta verrattuna tän hetkiseen tilanteeseen.

10.04.2017
Matka: 39 km
Aika suoritukseen: 11 h 30min
Lähtö: klo 8.30

Kuten ylempänä jo mainitsin, herääminen oli todellista tuskaa. Yhtään ei tehnyt mieli nousta. Päiväkirjani sanoo seuraavan:

”Yöllä taas tuli herättyä pari kertaa. Lopulta klo 5.40 heräsin ja tajusin että vessaan on mentävä heti. Jonosta ehdin vessaan just ja just. Menkat loppuivat. Ainoa ilonaihe. Puuroa en pystynyt syömään. Kuten en eilen illalla saanut nuudeleitakaan kaikkia alas. Vika lusikallinen (!) oli heitettävä pois, koska musta tuntui että olisin oksentanut.”

Tässä oli myös mun aamuilme. Naisena tää leiri ei sinänsä ollut herkkua, sitä ei viitsinyt vetää ittensä alastomaksi teltassa, mutta ONNEKSI naisille oli laitettu erillinen merkattu pukukoppi. Sinne oli vaan aina käveltävä ja välillä täällä tuntui yksikin askel olevan jo liikaa.

Vessat oli aina kolmen vessan koppeina, eristettynä toisistaan tottakai, naisten pukuhuoneet täysin erillään ja siellä sisällä oli myös muovinen verkkokorokepohja, jonka tarkoituksen ymmärsin vasta myöhemmin.

Yläkuvassa näette miten meidän teltat käärittiin. Muutenkin oli tosi hassu ja magee tapa miten meidän teltat purettiin aamuisin ja sehän tapahtui samalla kun me itse pakkasimme tavarat. Telttoja oli toistasataa eli henkilökunnalla ei ollut mitään aikaa odotella että olisimme valmiita, siksi ne purettiin alas jo heti aamu klo 6 lähtien one by one, joten jotkut rassut aina saivat kivan herätyksen.

Telttoja purkivat paikalliset ihmiset joiden oletan olevan ainoat jotka saivat jonkunnäköistä palkkaa tässä tapahtumassa. Esim leirin työntekijät ja lääkärit, jotka tulivat tapahtumaan vaapaaehtoisina Ranskasta, eivät mielestäni saaneet palkkaa. Nämä telttojen purkaajat jotka kaikki olivat marokkolaisia, saivat käsittääkseni ruokaa sekä palkkaa. Ainakin niin itse toivon, koska he tekivät leirin eteen ison työn: kasasivat ja purkivat telttamme ja se on työ jota itse ainakin arvostin yhtä paljon kuin jokaiset lääkärin panostuksen täällä. Ilman telttoja tää elämä MDS:lla olisi ollut vielä tuskaisempaa!

 

Sen jälkeen kun teltat ja matot alkoivat olemaan kääritty, paikalle saapui rekka jonne tyypit heitti kamppeet. Samat matot, samat kankaat ja samat puukepit jatkoivat matkaa seuraavaan pisteeseen jonne pystytettiin sama kaunis ympyrä ja kolmeen riviin meidän kankaiset kodit.

Tänään meidän lähtö oli merkattu klo 8.30. Paikalle pyydettiin aikasemmin, koska rakkaamme Patrice piti taas hienoisen motivaatiopuheen jonka päätteeksi ”Highway to hell” – soi ja me aloittaisimme meidän tuskaisen matkan. Tai no, ainakin itse koin tän tuskaseksi, koska reppu paino aivan helvetisti, MUTTA tän päivän erikoisuus oli se (kuten yläkuvasta huomaatte), että mun makuualusta mahtui repun sisään ja makuupussi päätyi repun yläpuolelle joten enää mikään ei hakannut mun persettä joka askeleella.

Tätä lausetta kirjoittaessa selaimen ikkunan viereisestä välilehdestä ACDC- huutaa juurikin kyseistä biisi tuodakseni mulle ne muistot siitä hetkestä kun kello pyöri ja kävelin starttiviivan yli.

Päiväkirjani sanoo seuraavaa:
”8:25.
5minuuttia lähtöön. Päätä särkee paljon, mutta reppu on paremmin pakattu ja tuntuu kevyeemmältä juosta. Kyl tää tästä!”

Nyt mietin vaan että ihanko totta luulin juoksevani?? 😀

Patrice näkyy auton katolla ja siellä se jäbä onnellisesti huito mikkiä musan tahtiin ja toivoi aivan varmasti mielessään että menisimme vähän vikkelää siitä että hän pääsee alas jatkamaan omia puuhiaan.

Startin jälkeen jengi levis radalle ku rikkoutuneen helmikorun helmet lattialle. Täällä ei periaatteessa ole sellasta 1 metrin tietä mitä pitkin sun on pakko mennä, joten parhaimmillaan juoksijat levittäytyivät jopa 100 m leveyssuuntaan.

Helikopteri pörräs meidän yläpuolella ottaen videota ja monet jaksoivat heilutella lippujaan tuodakseen esille joko oman kotimaan tai syyn miksi oli täällä mukana. Itselläni Suomi- lippu heilui joka tapauksessa repussa kiinni joten ei ollut tarvetta erikseen irrottaa sitä sieltä.

Ja ai että nautin ku toi metallinen lintu pörräs meidän yläpuolella. Siis mähän rakastan isoja koneita kuten lentokoneita, helikoptereita tai isoja autoja. Ja vauhtia. Mitä lujempaa mennään sitä siistimpi fiilis. (poden moottoripyöräkuumettakin) Plus että mun vilkas mielikuvitus täällä kuuman auringon alla keksi että toikin helikopteri saattoi muuttua hetkenä minä hyvänsä autorobotiksi Transformersista ja esim tuhota meidät kaikki.

Tiättekste, sillon kun meet tällaisella reissulla niin sulla on oikeus käyttää sun mielikuvitusta ihan täysillä, niin kauan kun se kantaa eteenpäin. Mulle tuli kiva mieli kun mietin että täällä on autobotteja mukana. 😀 Nyt varmaan tiedätte miksi olen ollut niin hyvä lastenhoitaja aikoinaan? Lasten kanssa pitää keksiä vaikka mitä leikkejä legoista ja autoista.

Tähän väliin kerron teille pienen tarinan siitä miten vakavaksi tää reissu voi mennä.

Vuonna 1994 juoksija nimeltä Mauro Prosperi oli kisaamassa ja hän eksyi reitiltä. Tuolloin juoksijoilla ei käytetty GPS laitteita ja olit todellakin kompassin varassa, JOS osasit sitä käyttää. Kaikki eivät osanneet eikä edes tän vuoden kisassa osaa, koska jengi aina olettaa että mitään vakavaa ei voi käydä. Maurolle ei käynyt kovin hyvin. Kyllä hän hengissä selvisi, mutta hän eksyi kisasta 9 päiväksi ja vaelsi aavikolla naapurimaahan 300 km verran. Häneltä loppui vesi 24h sisällä ja yhdessä vaiheessa hän yritti itsemurhaa viiltäen ranteensa auki pakolliseksi määrätyllä varusteella, veitsellä. Valitettavasti hänen veri oli sen verran sakeutunutta kuivumisen takia että hän ei kuollut. 10. päivänä hänet toimitettiin Algerian armeijan avulla sairaalaan ja hän selvisi. Tämä on ehkä yksi traagisimmista tapahtumista tässä kisassa jos ei oteta huomioon kahden juoksijan kuolemaa..

No mutta, palataan takaisin tähän hetkeen ja siihen että mulla oli kaikki tosi hyvin. Vettä oli ja ruokaa helvetisti enemmän kuin olisi jaksamista syödä. Nykypäivän kisassa meillä kaikilla on GPS laitteet joissa on SOS nappi, mikä ikinä sun tilanne onkaan ja joudut sen painamaan, nousee ilmaan tuo ihana metallinen lintu ja noutaa sut. Eilen yhdelle kisailijalle tuli jo noutaja sairaalaan, joten ei nämä turhaan ole tiukentaneet seurantaa ja parantaneet kalustoa. Mm Marokon armeija on sadoilla sotilailla mukana tässä. He vartioivat meitä sekä meidän leiriä 24h. Kun menen aamulla vessaan, siellä se sotilas seisoo. Ja vähän matkan päässä toinen. Eli eivät seiso vessassa, vaan ulkopuolella. 😀 Yhden katse kohdistuu aavikkoon, toisen leiriin. Arvostettavaa työtä tekevät oikeasti, he ovat valppaana ihan koko ajan. Kiitos heille! <3 Juoksijoita myös seurataan aivan koko ajan, jos poistut radalta yli 500 m verran, sinut lähdetään paikallistamaan, siksi ei kannata liikaa alkaa yksin leikkimään.

Välillä otin tosiaan etäisyyttä muista, saatoin kiivetä jonkun pienen dyynin päälle ottaakseen kuvan, mutta koskaan en lähtenyt liian pitkälle ja usein minua seuras muutama muukin joka halusi myös ikuistaa kivan momentin itselleen. Pitää muistaa että edelleen pidin jonon peräpäässä paikkaa ja minulla oli varaa pysähdellä.

Monella oli täällä myös jokin maskotti mukana, mikä toi kivan, mutta samalla surullisen fiiliksen. Mullakin oli maskotti, Yellis, joka eräällä reissulla lähti omille teille ja tästä on kohta vuosi kun en ole enää kulkenut samoja polkuja sen lelun kanssa. Sikäli mua haittaa se, koska Yelliksen sain siskoltani lahjaksi ja se mua sapettaakin että hän on hävinnyt. Olleesani 32-vuotias en toki muuten leluja tarvitse, mutta joskus joku pieni täytetty pupu saattaa merkata aika paljonkin, kuten Yellis merkitsi.

Yläkuvassa tuo ihana pinkki lohikäärme oli miehen lapsen lelu. Hän oli luvannut tyttärelleen kantaa lohikäärmeen läpi kaikkien seikkailujensa ja siksi täälläkin se kulki visusti mukana!

Matkan jatkuessa sain vihdoin kuvan ninjasta nimeltä Takashi. Hän on siis aito ninja ja siksi kulki tuo puku päällä. Multa iso hatunnosto, nimittäin tuossa koko mustassa puvussa kulkeminen ei olisi mulle tullut mieleenkään. Takashi kulki myös erikoisissa kengissä. Nimittäin hänen kengät eivät olleet Fivefingersit vaan kamelinvarpaat, yksi varvas oli erikseen muista ja pirun ohut pohja. Mustat kengät nuokin ILMAN hiekkasuojaa, kuten meillä muilla..

Oltiin edetty ehkä noin puolitoista tuntia kun takaamme tulivat rekat. Siellä se meidän leiri liikkui tietä pitkin kohti seuraavaa pistettä. Liftaaminen ei ollut sallittua.

 

Olin tässä vaiheessa jo kerran ehtinyt pysähtyä vessaan. Noi mun vessa- ja muut tauot on yleensä ajastettu henksuauton yhteyteen. Kun maalista oli mennyt 5km, mun oli pakko pysähtyä. Miksi pyrin pysähtymään aina henksun auton yhteyteen? No siihen on kaks syytä. Ekaks se, että saan jätettyä mun repun auton varjoon ja pääsen rauhassa juoksemaan ilman sitä kaaaaaauas pois muista juoksijoista ja toisekseen on se, että en halua kantaa roskia mukana, mutta en halua myöskään jättää niitä luontoon. Autoissa on aina roskis jonne voin jättää paperit.

Tälläkin pysähdyksellä henksutyypit heitti mun kans vitsii mm siitä että yrittivät myydä mun repun, mutta ei mennyt kaupaksi. Osasin kuitata takaisin että johtuu myyntimiehen huonoista puheista. Puukko joka kulki repun sivussa näkyvästi sai jatkuvasti huomiota ja hyvä niin. Tietävätpä että mun kans ei kannata leikkiin ryhtyä.

Tänään matka eteni turhanki helposti, uudelleen pakattu reppu tuntui olevan taivaallisen kevyt, vaikka todellisuudesta siitä oli tippunut painoa vain n 1,1kg verran. Mutta jo tuon verran kun sai ruokaa kyydistä veks, antoi se tilaa sijottaa tavarat uusiksi.

Ja mikäs se siellä näkyi? Huoltopiste Nro1 tälle päivälle. Tänään tän näkeminen tuntui jotenkin aivan SUPERUPEELTA. Sitä tiedosti että ensimmäinen päivä oli kokonaisuudessan takana, joten jokaisen tämän päivän valloitetun etapin mukana itselle tuli oikein kunnon taistelijan fiilis. Paras oli ehkä se, että mun persettä ei hakannut enää mikään ja siksi sydämessäni oikeasti mua harmitti joka kerta kun ohitin jonkun kenellä oli NIIN paljon repun ulkopuolella olevia tavaroita jotka hakkas joko kylkiä tai pakaroita. Ihan oikeasti, yhtään en valehtele kun sanon että jengillä oli täällä tavaroita repussa kiinni jotka ihan joka askeleella osuivat kehoon. En kadehtinut.

Sääntö Nro 2. Pakkaa reppusi mahdollisimman tiiviiksi kokonaisuudeksi.

Tälle etapille tulin 186/231 naisista ja kokonaisrankingista 1072/1162. Peräpään tyttöjä edelleen ja sillä tiellä taidan pysyä jatkossakin. Aikaa tänne pääsemiseen meni 2h39min.

Saapuessani Arnold oli jälleen katoksen alla. Tervehdettiin ja hän pahoitteli oksentamistaan uudestaan. Johon vastasin että ei mitään, se on täysin luonnollinen reaktio eikä sitä pidä pyytää anteeks. Olin oikeasti sitä mieltä. Mitä ihminen voi jos oma keho tekee jotain sellaista mihin sulla ei ole sekunttiakaan aikaa reagoida? Sitä on turha pahoitella.

Mulla jäi aamiainen syömättä. Olin tänään tehnyt itselleni Powercoctail-vitamiinit joista sain siis vitamiinien lisäksi 45kcal ja valmistin myös puuron, mutta valitettavasti sain puurosta noin 4 lusikallista alas kunnes mua alkoi oksettaa, joten kaadoin kaiken roskiin. Annoksessa oli siis 914 kcal, joten oletan että noin 50 kcal päätyi mun vatsaan. Söin sen lisäksi puolet edellispäivän Pepe lakusta joka unohtui etulaukun pohjalle joten 45 kcal + 50 kcal saivat lisäksi noin 130 kcal seurakseen ja näillä eväillä olin edennyt ekalle etapille eli 12,8 km vaikka Garmin väitti 13 km. Toisaalta mittarini saattoi kerryttää metrejä niistä mun vessajuoksuista.. 😀

Tällä paussilla annoin itselleni aikaa. Tein Ambroniten viileään veteen ja istuin alas varjoon Arnoldin viereen. Ambroniten sekoitus meni alas kun kun banaani apinalle. Tällä etapilla saatiin 2 pulloa vettä joka kieli siitä että seuraavalle vesipisteelle pääsy olisi ollut raskasta. Palautin toisen pulloista avaamattomana. Yhdestä pullosta käytin 600 ml Ambroniteen ja loput kaadoin omiin pulloihin. Olin juonut yllättävän vähän vettä, mutta jos keho ei pyydä, keho ei saa. Täällä oli myös Patrice eli race director, hän tuli moikkaamaan ja vaihdettiin ensimmäiset poskisuukot, kuten ranskalaisilla on tapana.

Matka jatkui 45 minuutin paussin jälkeen. Huh. En tajunnutkaan viettäneeni niin paljon aikaa tällä pisteellä, mutta se ei haitannut. En ollut täällä kisaamassa ajasta enkä paikasta vaan kuljin viimeisten joukossa nauttien kaikesta mistä tällä rahalla voi nauttia. 😀

Tässä vaiheessa pysähdyin ottamaan kuvaa maastosta, nimittäin nyt se alkoi muuttumaan enemmän hiekkaseksi.

Perässä tuleva juoksija ehdottomasti halusi ottaa minusta kuvan mun kameralla ja annoin luvan. Hän oli ihan älyttömän ihastunut mun FINLAND-housuihin ja kyseli että teetinkö ne tätä varten. En tosiaankaan. Kun  maksaa ittensä kipeäksi näillä reissuilla, maailman vähiten haluaa alkaa maksaa vielä lisää varusteista. Onneksi kuitenkin nämä ihanat trikoot minulle sponssas Fit4You ja siitä olen heille kiitollinen, nimittäin jokainen pieni tuki tälle reissulle oli tarpeellinen ja näissä housuissa Suomi sai todella paljon huomiota. 😀

Tsekatkaapa yläkuvassa mun räpylöitä! Siis mähän seison siinä Hoka Oneone- kengissä missä on noin 4-5 cm paksu pohja ja se on kokonaan uponnut tuohon hiekkaan. Ja mä vaan seison kuvassa, liikkuessa hitaasti, sun jalat uppos tuolla vielä enemmän, juostessa ehkä vähemmän, mutta en pystynyt juoksemaan. Vielä.

Joukkooni liittyi ihana pariskunta Honkongista. He alkoivat juttelemaan Suomesta, koska olivat käyneet siellä ja rakastuivat Suomeen. Heillä myös asuu ystävä Muumi-kaupungissa. Ekaks en saanut yhtään selkoo että mistä kaupungistä he puhuivat, itse kun en ole muumi-fani ja neidin muumi- ääntäminen oli erikoisten kuulosta kunnes sain selvää että hän puhuu niistä valkoisista isomahasista tyypeistä. Muumeista. Kaupunki mulle jäi avoimeksi, mutta Heikki myöhemmin selvitti minulle että kyseessä on Naantali. Onko näin? He toivottivat mut tervetulevaksi Honkongiin juoksemaan ja toivottivat hyvää matkaa, menin kuulema heille liian nopeata vauhtia. Toisaalta, kävelen kyllä nopeammin kuin juoksen, se on totta.

Matka sen kun jatkui. Takana oli 20 km kunnes eteen tuli KAMELEITA! Siis herranjumala, täällähän oli elämää. Ekaks kelasin et nää kamelit on vaa turisteja varten rekoilla tuotuja yksilöitä, jotta me rassut mentäisiin onnesta sekasin, mutta mitä lähemmäs pääsin niitä, sitä enemmän tajusin että nää on oikeastaan vapaita yksilöitä. Oli taas yks syy lisää heivaa raskas reppu selästä ja kävellä noin 60 metriä kameleiden luo.

Liian lähelle en halunnut mennä, koska halusin kunnioittaa luontoa. Plus että en ole lukenut kameleista mitään, joten en voinut tietää miten häiriintyneitä nää elukat oli, jospa vaikka päättäs potkasta multa elämän veks. Vitsi.

Palattuani takaisin repulle, sain perässä tulevalta kuulla että hän on oppinut että meillä Suomessa on yksi sana kokonaiselle tarkoitukselle kun istuu yksin himassa kalsareissa ja juo alkoholia. Kalsarikännit. Mua nauratti. Näistäkö me ollaan maailmalla tunnettu? Kalsarikänneistä!

Kalsarikänni- sanan asiantuntijan nimi oli Simon ja hän oli Austriasta. Tämä oli hänelle kolmas MDS eikä hän löytänyt itselleen yhtäkään selitystä että miksi helvetissä oli taas tullut tänne. Eiksoo kiva lukee näitä ja miettiä kuinka sekasin ihmiset voi olla!? 😉

Näin me sitten Simonin kanssa käveltiin samaa matkaa seuraavalle pisteelle joka tarkoitti että tän päivän etapista oli taakse jäänyt jo 25,50 km, Garmin kertoi että kuljin 26,50 km. Uskon Garminia, koska kävin tekemässä paljon sivuliikkeitä. 😀

Järjestäjän mukaan olin tällä pisteellä 187/231 naisista ja yhteissarjasta 1068/1161. Tälle etapille maalista asti mulla meni 5h 46min 31 sec. Aika rajua taplaamista. Tässä ajassa normimaastossa olisi ajat sitten jo ehtinyt vetää sekä maratonin että pikajurrit (sokerilla tottakai).

Simon sanoi että meinaa viettää kunnon 45 minuutin tauon, koska siihen oli varaa. Kysyin häneltä että meinaako hän siis 45 minsaa istua auton takana? Jolloin mulle selvis että osa teltoista oli meidän juoksijoiden käytössä. Jaha. Uutta tietoa. Olin tähän mennessä levännyt sisäänkäyntiautojen yhteydessä, koska oletin että kaikki teltat oli medical- telttoja, mutta näin ei ollut.

Liityin Simonin seuraan ja nautin siitä että pääsin kunnolla istumaan ja rentoutumaan. Tälle huoltopisteelle tullessa saimme 3 litraa vettä, eli kaksi pullollista.

Seuraamme liittyi pian myös korealainen Boyoung, joka otti todella lepposasti. Tytskä veti kengät ja sukat jalasta ja meni pitkäkseen. Otti myös selfietikun ja alkoi tekemään morjes-videota. Myös meikkis pääsin videolle ja lähetin terkkuja hänen faneille suomalaiselta juoksijalta, itseltäni. Huomasin että en ollut ainoa joka juoksi varvassukissa. Hyvä me! Boyoungia kuitenkin kadehdin, itsellä ei ollut todellakaan pokkaa ottaa kenkiä saati sukkia pois jalasta.

Mulla oli tosi paljon kipuja tässä vaiheessa. Tunsin että olin saanut ensimmäiset hiertymät aikaseksi ja siksi pidin visusti kengät jalassa, koska pelkäsin että jos otan ne pois, en saa enää varpaita tungettua takas.

Tällä etapilla käytin hyväkseni pitkän tauon ja kipitin kauas pisteestä vessaan, koska kerranki oli taas roskis käytössä. Ja vittu että sapetti. Meidän taukopisteen ympärillä oli KYMMENIÄ vessapapereita ripoteltu. Murr.

Yksi pakollinen varuste on stendari. Sen syy mulle selvisi eilen yhdellä omalla vessatauolla. Olin menossa naistenhommiin pusikkoon ja varmistin että autossa on roskis, jolloin henksu kysyi eikö mulla ole stendaria mukana? Sanoin että on, mutta mitä mä sillä teen? Jolloin mulle selvisi, että stendarit eivät puhtaasti ole kokon tekemistä varten, vaan myös siihen, että jos käyt luonnossa tarpeilla, sä joko
a) viet paperin roskiin,
b) hautaat kuoppaamalla
c) POLTAT sen.

Uutta tuli silloin opittua ja siksi mua vituttikin niin paljon nähä nää kaikki paperit, koska hei haloo, me oltiin meidän huoltopisteen luona, siellä oli KYMMENIÄ roskiksia ja on jumalauta ihme jos ei jaksanut tuoda sitä omaa paperia roskiin asti saati sitten hautaa sen tai polttaa?

Tää on yks asia minkä oikeasti pyydän mun blogin lukijoilta. Siivotkaa luonto, pitäkää siitä huolta!

Mulle on ihan sama vaellatko sä Norjan vuorilla tai Suomen suossa, oletko Thaimaan rannalla tai Moskovan kaupungin rajoilla, älä jätä taaksesi roskia. Kääri ne johonkin ja kanna roskiin asti. Kun vuonna 2009 pyöräilin Suomen ympäri 3000 km verran, olin SHOKISSA kuinka helvetisti meidän maanteiden varrella on roskia: suklaapatukoiden kääreet, lasipullot, muovipullot, röökiaskeja, autoöljyn kanistereita, peltiä, helvetti siellä oli jopa kodinkoneita ja sohvia.

Itse olen monessa ultrassa nostanut roskia maasta toisten perässä, täällä en siihen kyennyt a) hygienian takia b) roskien määrän takia. En olisi selvinnyt yhdestäkään etapista aikarajoissa jos nostaisin kaikki roskat maasta.

Surullista, mutta totta…

Huomaamatta vietin tällä huoltopisteellä TUNNIN! Simon otti rennosti ja se välittyi mullekin. Itse en pitänyt huolta aikarajoista, mutta Simon piti. Oltiin kuulema 2h ennen aikarajan umpeen menoa edellä, joten ei pitäisi olla hätää.

Matkamme jatkui Simonin kanssa tästä eteenpäin yhdessä. Mulle selvis että hän asuu Ukrainassa, mutta rakentaa mm Pietarissa vaikka on kotoisin Austriasta. Molemmat puhuimme venäjän kieltä, joten höpinät muuttuivat englannista venäjäksi.

Matkalla näimme taas kameleita! Olin kuin lapsi karkkikaupassa. Nimittäin meikkis niin rakastan luontoa sellaisena kun se on. Eläintarhoja vihaan yli kaiken ja omia lapsiani en tule koskaan viemään esim Korkeasaareen. Olen päättänyt että lapset tulee mun arkeen heti kun mulla on ns varaa niihin. Haluan näyttää jälkeläisilleni maailman ja elämän just sellasena kuin se on, aitona. Vien heidät mielellään Afrikkaan luonnonpuistoihin katsomaan eläimiä etäältä kun se että vien heidät sirkukseen tai tarhaan missä eläimiä hakataan ja näännytetään vain siksi että ihminen voisi kokea tyydytystä maksamalla muutaman kympin sisäänkäynnistä ja nauttia showsta. Anteeksi tää avautuminen, mutta toistan edelleen, en kunnioita ihmislajia läheskään niin paljon kuin eläimiä ja valitettavasti ihminen alistaa eläimiä tällä planeetalla aivan liikaa.

Simon alkoi jäämään vauhdista ja kertoi ihailevansa kuinka paljon mussa virtas energiaa sekä valokuvien nappaamiseen että kävelyyn. Mähän hidastin jatkuvasti mun askelia jotta pysyisin hänen seurassa. Sitten tuli eroamishetki kun hän pyysi että menen omaa vauhtia ja hän kärvistelee perästä. Hauska tyyppi, mutta mua ei tarttenut käskeä kahdesti joten painoin kutosvaiheen päälle ja pölyjä nostaen suunnistin kohti helvetin ärsyttäviä dyynejä.

Takaa lensi helikopteri joka säikäytti lauman kameleita, mutta teki mut iloiseksi. Jotenkin aina kun täällä näki järjestäjän kaluston tuli hyvälle mielelle. En tiedä johtuiko se siitä että sisällä herkästi syttyi fiilis että voisin luovuttaa aivan minä hetkenä tahansa ja mut otettaisiin kyytiin vai mistä lie tuli se hyvä fiilis noiden näkemisestä, mutta luovuttaa en aikonut. En ainakaan tänään.

Yläkuva on lavastettu, mutta se kuvasti mun fiilistä täysin.

Kun yksi mies jäi taakse, oli otettava seuraksi seuraava joka oli Britanniasta tuleva Iain. Tosi mukava tyyppi ja tiemme kohtasivat, kun saavuin hänen kohdalle hänen seisoessaan paikalla. Kysyin onko kaikki hyvin, johon hän vastasi että ei voi tajuta miksi helvetissä lähti tähän mukaan. Vastasin pienellä naurulla ja sanoin että et ole ainoa ajatuksiesi kanssa, mutta nyt on parempi vaan laittaa sitä töppöstä toisen eteen. Saavuimme dyyneille.

Pari dyynia kun jäi taakse, mun tahti alkoi hyytymään. Vesi pullossa oli lämmintä ja se oksetti jo ajatuksen tasolla. Toisen pullon elektrolyyttisekoitusjuoma alkoi vetää viimeisiä ja tiesin että mun juomavarasto alkoi hupenemaan aivan liian aikasin. Mulla oli vielä ainakin kolme kilsaa seuraavaan vesipisteeseen ja laskeva aurinko ei auttanut viilentymään ollenkaan. Tässä vaiheesa Iain pyysi että otan hänen repun taskusta pienen jumapullon joka sisälsi väri- ja makeutusaineeta. Oli hauska että joku jaksoi kantaa tällaista, mutta ymmärrän. Kannoin itsekin monen monta Pepe-lakua syödäkseen vain yhden päivässä. Iain laittoi sekä omaan että mun pulloon muutaman tipan punasta nestettä ja veteni alkoi heti maistumaan paremmalta, ei haitannut enää että se oli lämmin, nyt siinä oli makua.

Seuraavalle dyynille päästyäni mun jalat sanoi stop. Pysähdyin ja katsoin taakse.

Perässä tulevat kisailijat olivat yhtä tuskastuneen näköiset kuin kuka tahansa joka juoksee juoksumatolla viimeisistä voimista päästääkseen maton reunalle tajuamatta että hihna pyörii ympäri. Vittu me oltiin RIKKI! Ihan joka iikka. Oikeesti, koin yhtäkkiä sellasen energialaskun etten itsekään tajunnut. Olin tähän mennessä pääni sisällä muodostanut sekä suomen- että venäjän kielillä kirosanojen uuden sanakirjan ja luvannut itselleni että kun pääsen Suomeen niin en liiku sängystäni mihinkään viikkoon. Pieni toivo siis sisällä oli siitä että ylipäätään pääsen vielä täältä Suomeen takaisin… Tällä hetkellä oltiin vietetty radalla yli 8 tuntia auringon alla ja se alkoi todenteolla tuntumaan. Aurinkoloma kuulosti tällä hetkellä mun korviin helvetiltä kun taas Siperia houkutti.

Iain kysy onko kaikki hyvin ja vastattuani hänelle ” My legs are so fuckin sore I can’t imagine walking even one step anymore.” otti hän minut kädestä ja sanoi, ” now we should walk, just make one step at the time”. Ihana tyyppi, näin me autettiin toisiamme eteenpäin kun minkäki sotatantereen ylittämisessä. Simon saavutti meidät myös ja pyysin häntä pysähtymään dyynille. Oli mageen kuvan paikka ja näettekin sen tuosta ylhäältä. Jätkä oli ihan loppu ja noi sen sauvat oli ainoo keino millä hän pysyi pystyssä! 😀

Tuossa ylhäällä on kaksi samanlaista kuvaa, toiseen vaan piirsin teille punaisella että näette miten nuo dyynit menee. Pieniä, mutta vittumaisia nousuja yks toisensa perässä ja lopuksi vielä hurja nousu tuonne ylös vuorelle ja yli. Eeeeeeeeeeeeeeiiii…

Aurinko paahtoi nyt onneksi selkään, eli kasvot saivat hengähtää. Tänään en pahemmin käyttänyt laseja, jotenkin nekin alkoi ahistamaan joten annoin niiden levätä mun lippiksen päällä.

Pikkuhiljaa dyynit oli selätetty ja eteen aukesi kivinen polku joka pikkuhiljaa nousi ylös. Ohitin yhden huoltoauton jonka yhteydessä joku rassu taas istui varjossa ja pian saavuin lääkäriauton eteen jonka yhteydessä löysin ihanan ison ja sileän kiven jolle päätin perseeni laskea. Nätisti sitä ei voinut laskea vaan tiputin itteni siihen sillä vauhdilla että ihme jos häntäluu jäi ehjäksi. Olin ihan loppu ja aloin tekee isompaa loppua ku tajusin että mun pitää alkaa kiivetä tuonne helvetin ylämäkeen. (uskokaa pois, tiedän että itsehän leikkiin ryhdyin..)

Lääkäriautosta tuli ulos sama tyyppi joka oli mut näiden kahden päivän aikana morjestanut jo ainaki 10 kertaa. Kysyi onko kaikki hyvin? Sanoin että mun pitää ihan vaa hetki levätä. Todellisuudessa mun mieli kuvitteli jo kun mun eteen ajaa joku Tempurin rekka jonka sisällä oli tuplalevee king size- sänky ja auto oli viilee ja sain mansikoita ja kuohuvaa, mutta jalkahierontaa en kaivannu. Mun varpaat oli niin saatanan rikki (en todellakaan säästä kirosanoja) että niihin ei kannattanut edes katsoa, niin kipeetä teki.

Istuin kivellä noin 5 minuuttia pitäen jalkoja mahdollisimman sivuttain, silleen jännästi etten osaa edes kirjottaa miten väänsin itseni aina lepopaikoilla. Hetken istumisen jälkeen pakotin itseni ylös. Ai että teki kipeetä. Jalkapohjat huus apua ja varpaat kilju kärsimyksestä. Tiedostin että nyt oli tullu sen tason hiertymiä että iho oli todellakin irronnut kunnolla..

Mutta, kuten missä tahansa muullakin matkalla, kukaan ei tuu sua hakemaan kotiin, kukaan ei tuu kauniisti pyytämään sua jatkaa matkaa eikä kukaan todellakaan hae sua valkoisella vaahtokarkkiratsulla. Sun on ihan kuule ite psyykattava mieli kipujen yli ja keksittävä keinot millä saat pakotettua jalat kulkemaan askel kerralla.

Jos katsot videota kännykällä tai tabletilla, käännä laite toistepäin niin videota on kivempi katsoa. Tosin, se on aika pitkä joten ehkä noin 15 sec riittää näyttämään miltä meininki maistui. 😀

Mulla alkoi keinot loppumaan. Tässä vaiheessa palautin itseni edellisvuoden Pallaksen 131 km matkaan ja siihen hetkeen kun noustiin kivistä mäkeä ylös. Silloinkin musta tuntui että mun jalat ehtii kulua loppuun ennen kuin saavutan huipun.

Välillä oli hiekkaa, välillä tasaisempia kiviä, mutta pahin mikä tästä noususta teki rankan oli se, että kun yksikään askel ei ollut tasainen ja tunsin kenkien sisällä kun varpaat osuivat kenkiin sisältä ja se teki vaan iholle haittaa..

Vihdoin tuli kivi johon oli piirretty hymiö. Näitä oli ripoteltu pitkin reittiä. Pinkit merkit oli siitä kivoja että ne piristi tässä maastossa omalla värillään. Naamasta ei tosiaan tullu yhtään vittumainen olo, päinvastoin, yksi hymy lisää matkalla ja otin tavakseni näiden kohdalla hymyillä itsekin. Sillä hetkellä omaa positiivista asennetta jotenkin kohotti ja jatkoi herkemmin hymyillen eteenpäin.

Takaani tuli japanilainen kisailija sauvat huitoen. Hetkeksi hän pysähtyi, kääntyi taakse mun puoleen ja sanoi: ”We are champions!” hymyili ja jatkoi matkaa. En ollut varma puhuiko hän että ollaan mestareita vai herkkusieniä, mutta sillä hetkellä mulla oli sekä nauru että itku herkässä. Olin herkkusieni joka homehtui. Mua sattu tosi paljon, mutta hänen sanat piristivät ja toivat tunteet pinnalle. Tuli hyvä mieli, vaikkakin se kesti murto-osan sekunnista. Se oli arvokas hetki silti ja jäi mun mieleen ikuisiksi ajoiksi. Kiitos hänelle siitä, en valitettavasti ottanut kuvaa joten ei jäänyt mieleen hänen kisanumeroa.

Edessä tosin odotti vielä yksi tosi vittumainen nousu, joka kesti noin 50 metriä, mutta johon käytin noin 10 minuuttia. Marianna-etana.

Tämän koko nousun ylöspääsemiseen minulla meni 57 minuuttia ja ne olivat tämän etapin pisiten kestävät 57 minuuttia..

Ylhäällä sitten odottikin palkinto. Nimittäin auringonlaskuaika. Muutamat aasialaiset kisailijat ottivat kuvia jolloin pyysin voisiko joku heistä ottaa kuvan minustakin. Kiitos, sain ihana hetken ikuistettua. Tuuli osui hennosti mun kasvoihin, auringonsäteet eivät enää lämmittäneet muuta kuin sydäntä. Luulin päässeeni kolmannelle huoltopisteelle missä saisin vettä. Huomatkaa sana luulin. En ollut todellakaan. Huoltopiste oli nousun toisella puolelle jonne piti vielä laskea. Kilinvi#u.

Ja nyt sitten yhtäkkiä mun pinna kiristyi. Alas piti mennä köyden avulla. Tai siis, niin meitä ohjeistettiin. Katoin edessä olevaa letkaa ja kuulin kun mun varpaat huusivat kauhusta. Ei ollut varaa mennä hitaasti, mitä hitaammin menen, sitä enemmän tunnen.

Kysyin huoltotyypiltä että ehinkö tästä enää aikarajoissa etapille, johon hän näytti kädellä ja ilmeellä että ei ole niinkään varma. MITÄ?!?!?!?!!?!??! Siis tiesinhän mä että mulla oli vitusti aikaa kun lähdin edelliseltä etapilta, mutta en tajunnut että mulla kesti niin helvetin kauan edetä että aika kävi OIKEASTI vähiin.

Tää oli se hetki kun vedin kymppivaiheen päälle, piilotin mun vitutuksen reppuun ja imasin keuhkoihin annoksen jäätävää kylmää asennetta. Alas piti mennä täysii!

Letka eteni etanavauhtia. Mun edessä oli noin 10 kisailijaa köyden varassa ja köyden lopulla oli viel noin 15. Yksi nuori nainen pelkästi näemmä jokaista hiekkajyvästä eikä uskaltanut mennä alas. Hän jarrutti koko letkaa. Yhtäkkiä vitutus pilkisti repusta ja tökkäs mua kipeeseen olkapäähän. Katoin tota meininkiin tasan 30 sekuntia ja huolimatta järjestäjän neuvoista pitää köydestä kiinni, hyppäsin letkasta vasemmalle puolelle ja lähdin juoksemaan alas.

Upposin hiekkaan täysiin, nilkkoihin asti, mutta tiesin tasan mitä tein. Oon sen verran paljon rämpiny näissä maastoissa Utahissa, Chilessä ja nyt täällä, sekä otin huomioon sen että tunnen todella mun kehon ja tasapaino on ollut lapsesta asti mun vahvuus. Ohitin köyden varassa olevat kisailijat minuutissa.

Rentoutin selän ja hartiat ja suoristin ryhdin takakenoiseksi. Annoin tasapainon hallita ja nostin jalan juuri ennenkuin toinen ehti upota täysin nilkkaan asti. Harmittaa tosi paljon ettei ollut mahdollisuutta ottaa videokuvaa mun alastulosta, se olisi ollut salettii magee näky.

Mun perässä tuli kaksi aasialaista jotka vissiin hiffas että letkassa pysyminen ei ollut laki. En ymmärtänyt miksi naisjuoksija ei voinut päästää muita hänen edelle ja tulla etanana perässä, kukaan ei sitä häneltä kysynyt ja huoltotyypin ilmeestä saattoi päätellä että hänkin oli hieman tuskissaan. Mutta…

Otin jopa videokuvan teille mun alastulosta joka ei siis näytä kovin hurjalta tässä videossa, mutta se oli siistein asia mikä näiden kahden päivän aikana tapahtui itse radalla. (seuraava video kannattaa myös katsoa ylösalasin)

Olisin ollut valmis kipuamaan takas jotta voisin uudestaan tulla alas, vain jos aika olisi tämän sallinut. Nyt oli kymppivaihe päällä, mulle annettiin ymmärtää etten ehi aikarajoissa vesipisteelle ja tämä oli kuin rätti sisäisen härkäni naamalle. Menin noin 20 kisailijan ohi ja saavuttuani hieman kovemman hiekan joka metrien päässä muuttui kovaksi kiviseksi maastoksia, juoksin.

Jumalauta, ihan yhtäkkiä unohdin kaikki ne kivut ja raskaan repun. Nyt oli pysyttävä todellakin liikkeellä. Tiktak kuului takaraivossa ja syke nous. Mun viereen tuli sama jäbä joka oli edellispäivän aikana huoltopisteellä tunnin tiputuksessa, hän sanoin mulle, että nyt todellakin juostaan ja niin me juostiin yhdessä pyytäen ”latua” ja ohittaen monen monta kisailijaa.

En ikinä unohda sitä hetkeä kun tulin vikoilla voimilla vesipisteelle Nro 3.

Juoksin numerolleni tarkoitettuun porttiin. Henksumies otti mun kortin leimaamista varten ja kysyi onko kaikki hyvin. Olin kun takaa-ajettu peura joka pyytää armoa, kun kysyin että ehdinhän aikarajoissa tänne??

Mies otti mua olkapäistä ja sanoi ettei mulla oo hätää, mulla olisi vielä 20 minuuttia aikaa ennen kun aika menee umpeen. Luoja, en pystynyt pitää kyyneliä sisällä, otin pullon ja menin auton taakse itkemään. Jumalauta millainen tunnepyrähdys mut nappasi tuossa viimeisessä laskussa.

Alastulo oli pitkä ja tuntui ikuisuudelta, koska mun sisällä sekoittuivat adrenaliini, vitutust ja pelko siitä että mogasin tän enkä saa jatkaa. Matkaa oli 1 km ja mulla meni siihen noin 9 minsaa.

Mun GPS- laite lakkas toimimasta, joten tuloani ei rekisteröity. Tiesin vain että saavuin tähän pisteelle noin klo 18-19 välillä. Sijaani en saanut tietää mikä ei tavallaan haitannut, mutta jää nyt siksi kertomatta.

Tällä pisteellä saatiin yksi vesipullo, olihan maali jo ihan nurkan takana.

Kun vedin kyyneleet sisään, join vettä ja kaadoin loput mun pulloihin, päätin etten ole tällä paikalla sekuntiakaan pidempään, maaliin oli alle 2 km ja sinne oli päästävä. Olin todella loppu ja sen huomasi jo siitä miten herkästi aloin itkemään. Uupumus oli päivän sana.

Jatkoin kävellen ja välillä otin hölkän tapaisia askeleita. Varpaissa sattui tosi paljon. Olin kärsimätön, halusin äkkiä päästä telttaan ja saada kengät pois jalasta.

Maaliin saavuin ajassa 10 h 17 min 51 sec. Olin 195/229 naisesta. Kolme naista keskeytti tänään, näistä kolmesta yksi nainen (Katherine) johon tutustuin hotellissa Ouarzazatessa. Hänelle tämä olisi ollut 7. MDS.

Leiriin saavuin ja sain kolme vesipulloa. Teltalle tulin jälleen viimeisenä ja sain jälleen hirmusen kivat onnittelut viereisestä jätkäteltasta. Pullot rojahti maahan ja samoin tämä tyttö. Lise oli ihanasti tehnyt mulle tilaa ja Hans enstöikseen sanoi että kukaan ei sitten kysy multa mitään. 😀 Hyvin tyypit tunsi mut. Lise kysyi onko jotain mitä hän voisi tehdä mun olon parantamiseksi, mutta kiitin ihanaa synttärisiskoani ja sanoin että kunhan hetken voin tässä levätä niin kaikki on hyvin.

Aurinko oli laskenut jo melkein kokonaan, mutta vaatteet oli saatava pesuun.
Olin onnellinen että mulla oli niin paljon vettä, sillä mulla oli myös kaksi pyyhettä mukana joiden avulla sain pestyä ihoni puhtaaksi aina päivän päätteeksi. Tästä lisää vikassa blogissa jossa kerron varusteista ja siitä mitä todellakin suosittelen ottamaan mukaan.

Sen jälkeen kun olin saanut käytyä ”suihkussa”, pikaisesi hukutin juoksupaitani veteen ja sain huuhdottua sen puhtaammaksi. Jätin sen sekä pari muuta vaatetta roikkumaan meidän kuivausnarulle.

Mun ilme ehkä kertoo kaiken, siinä on pieni hymy ja samalla iso väsymys. Yritin syödä nuudelit, mutta valitettavasti 1/4 jäi syömättä, jolloin suljin rasian kannen ja ajattelin että ehkä jaksan syödä ne aamulla.

Minua odotti myös suuren suuri yllätys tänään. Olin saanut teiltä meiliä! Jumaliste, en osannut odottaa tätä ollenkaan ja edessä oli siis seuraava tunnekuohu kun luin viestinne jotka lähetitte sekä Suomesta, Briteistä että Australiasta. <3 Voi että miten ihanat tsemppisanat kantautuivatkaan tänne.

Yksi viesti oli mm tällainen:
”Seurailen sun etenemistä kesken työpäiväni, hienosti menee! Tsemppiä ja kaikkea hyvää! Rankka reissu, ihailen sua!!! Iloisia terveisiä Kuopiosta!”

Viestejä oli sekä suomeksi että englanniksi. Kiitos miljoonasti! Tiesin etten ollut yksin reissulla ja nämä olivat todiste siitä! <3
Kiitos Sami,
Kiitos Heather,
Kiitos Paul,
Kiitos Sanni,
Kiitos Sari,
Kiitos Janne.

En tunne teitä kaikkia, mutta saitte mulle hyvän fiiliksen!

Tein vaatteistani ja buffista mageen tyynyt, tänä yön tarttin jotain niskani tueksi toden teolla.

Kello 21:27 kun muut tuhisivat, minä kirjotin päiväkirjaani enkä voinut uskoa että selvisin vielä yhdestä etapista.

Päiväkirjani sanoo näin:
” Kello on nyt 21:27. Muut nukkuvat, mutta itse päätin kirjoittaa päiväkirjaan. Tänään oli todella rankka päivä. Seuraa sain onnekseni paljon ja samalla sain olla yhtä paljon myös rauhassa….
Tänään olin liikenteessä 10 h 15 min. Tosi pitkä ja raskas päivä, mutta taas nähtiin, että kun on tosipaikka kyseessä niin kyllä tämäkin likka juoksee….
En saanut kaikkia nuudeleita alas. Resto meni ongelmitta.
Kauniita unia maailma ja kiitos ihanista sähköposteista. <3 ”

Uneen vaivuin välittömästi.

*************************************
10.4.2017
Etappi Nro 2
Matka: 39 km
Aika suoritukseen: 11 h 30 min

Järjestäjän tiedot:
Matka: 39 km
Maaliinsaapuminen: 10:17:51
Ranking: 1077/1151

Garmin:
41,28 km
Time: 10 h 17 min 55 sec
Pace: 14:58/km
Calories: 2509
Avg HR: 136
Ascent: 495 m
Descent: 578 m

Sapuskat jotka söin sisälsivät yhteensä noin 1080, loput meni roskiin. Pepe laku jäi huomiselle. Vettä join 4 litraa. Hiertymiä 5.

10 thoughts on “MDS: Day Nro 2.

  1. Mä aluin kans seuraamaan sun lähtövalmisteluja varmaankin just kuukausi ennen lähtöä. En ehtinyt omilta kiireiltäni selvittää kuinka kisan aikana sun kulkua ois voinut seurata (oletan että sellainen mahis oli) mutta voi kun olisin halunnut! Nää blogit on hitsin mielenkiintoista luettavaa.

    Oon ite aiemmin juossut paljon ja tavoitteena oli erilaisiin maratoneihin yms osallistuminen, mut sit tuli selkä- ja närästysvaivat jotka pakottivat lopettamaan. Mut nyt mä oon, sun ansiostasi, päättänyt yrittää uudelleen! 🙂 Kiitos kun kerrot meille tarinasi!

    1. Hei Tiia!

      Upeeta että olet päättänyt tulla takaisin harrastuksen pariin, tätä lajia kun voi harrastaa millä vauhdilla tahansa! Kiitos viestistäsi, tuntuu todella upealta että blogini lukijat ovat näin innoissaan tekstistä!

  2. Pikku palasissa lukenut sun kirjoituksia ja tehnyt muistiinpanoja. Luen päivän kerrallaan. Todella mielenkiintoista tähän asti. Tiedän mitä on väsymys ja voin vai kuvitella nuo olosuhteet jossa olit. Tosi iso respect sulle vaikka vasta tokaa päivää mennään. Täällä odottaa jo nippu kysymyksiä mutta ehkä niihin saa vastauksen tarinan edetessä.

    Rale

    1. Mahtava kuulla että keskityt blogin lukemiseen! Muistiinpanot on hieno homma, kun olet lukenut kaikki 13 postausta voit ottaa muhun yhteyttä somessa ja mielelläni kerron kaiken mahdollisen ja autan sua kisaan valmistautumisessa! Eihän sitä tiedä, jospa me vielä juostaankin tämä samana vuonna! Hyviä lukuhetkiä!

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste