MDS: Day Nro 3.

Uus aamu, uus päivä. Sama keho, samat jalat. 

11.04.2017
Matka: 31.6 km
Aika suoritukseen: 10 h 30min
Lähtö: klo 8.30

Yöllä heräilin, aamusta heti vessajonoon, hampaiden pesu ja vitamiinit naamariin. Tämän aamun puuro meni automaattisesti roskiin, oikeasti oksetti jo pelkkä ajatus siitä että edes lusikallinen siitä menisi suuhun. En halunnut pakottaa kehoani syömään jotain mikä jo ajatuksen tasolla laittoi mut voimaan pahoin. Olin todella yllättynyt tästä, nimittäin olin monen viikon verran valmistautunut tähän ruokavalioon jota oli tarkoitus noudattaa kisassa. Tässä vaiheessa repusta lähti myös pussillinen siemeniä, kaadoin sen maahan, linnuille(?). En pystynyt saamaan noita vatsalaukkuni pohjalle.

Aamu oli jotenkin todella hektinen. Ihan käsittämätöntä. Vaikka sitä herää jo yli 2,5 tuntia ennen lähtöä ja tavaroitakin on taas vähemmän, silti kello 8:15 löytää ittensä vitun stressaantuneena ja ärtyneenä että pitää taas juosta lähtöviivalle ja reppu ei ole pakattu. Välillä mietin, että onkohan se niin, että mitä vähemmän laitettavaa elämässä on, sitä enemmän löysemmin sitä aikaa käyttää. Mitä enemmän laitettavaa on, sitä nopeammin ja aktiivisemmin sitä jotenkin pakkailee.

Aamu rutiinit on samat joka hiton aamu. Pitää hakee vesi (välillä en edes hae sitä itse kun Hans tarjoutuu hakemaan meidän kaikkien vedet), pestä hampaat, pestä nassu, rasvaa nassu, käydä vessassa, vaihtaa vaatteet, pakkaa reppuun levällään olevat tavarat, syödä aamiainen (jos pystyy) ja kävellä sen alle 100 metrii lähtöö. Miten vaikeeta se on? No ei pitäisi olla, mutta silti..

Yläkuva on taas lavastettu. Pyysin Heikkiä ottamaan kuvan kun meen seisoo ja tuijottaa menosuuntaan uhkarohkeasti, näyttäen vuorille ja huipuille että täältä saatana tullaan. Oikeestihan mun mielessä vaan pyöri että ei herranjumala, sotaan hän käy vaikka voimia ei ole..

Tänä aamuna hiertymien lisäksi kipua oli myös polvitaipeessa ja tottakai se vakio hartia..

Mulla oli fiilis että housujen sijaan haluan laittaa hameen. Eteneminen alkoi käymään liian kuumaksi päivä päivältä ja käsittääkseni eilen asteita oli reippaasti yli +35° jota en ihmettele ollenkaan kun katsoin monen punaisia reisiä joissa on upeet rusketusrajat. Mun koivissa oli jo aurinko tarttunut, joten tänään päätin antaa niille lisää väriä, koska ihoni oli suojattu täydellisesti uv-säteiltä. Sain käyttää Hanssin aurinkosuojavoidepuikkoa joka oli mun mielestä ihan yyber siisti juttu, en oo koskaan tollasii ennen nähnyt!

Tapahtuman kuvaajat olivat kuvanneet tänään tällaisen pätkän kasaan, ihmekös he pörräsivät meidän naisten ympärillä aamulla. Katsokaa ja fiilistelkää mukana niin tuntuu blogin lukeminen kivemmalta!

Eilen illalla Heikki antoi hänen ihoteippiään minulle, jotta voisin suojata osan alkavista hiertymistä. Oltiin iltamyöhään Thuren ja Heikin kanssa aherrelleet varpaittemme äärellä. Kukin hoiti omat haavat ja minäkin tutustuin ekan kerran siihen miten täällä hoidettiin hiertymiä. Olin pari rakkulaa nimittäin puhkassut ja tyhjentänyt nesteistä, minkä jälkeen laittanut sinne sellasta spessuainetta joka desinfioi ja liimasi ihon takaisin. Muutama kohta jaloista oli mennyt tosi pahaksi joten aamulla laitoin niihin Compeed-laastarin, mun luottolaastari. Oon muuten miettinyt, että onko Compeedissä jotain kipulääkettä kenties, meinaa aina sen käytön yhteydessä tuntuu että se turruttaa kipua samalla kun suojaa ihoa.

Siinä sitten kasasin itseni ja lähdimme Heikin kanssa yhdessä matkaan, tänään hänelle kelpasi seura vaikka tähän mennessä oli taapertanut yksin. Varoitin että olen hidas ja tuskin juoksen. Ei kuulema haitannut, hän itsekin kaipasi kävelyä kun oli kuulema jotenkin kohmea olo.

Kolmanteen etappiin lähtiessä makuupussi mahtui mun reppuun, joten oli ihan supermagee fiilis. Repusta on lähtenyt vielä 900g painoa! Woohoo! Eilen maaliin ei päässyt kaikki, 17 ihmistä tippuivat pois, joten tänään porukka on taas vähän pienempi.

Maalialueella bongasin Yoshizonin joka juoksi lehmä- puvussa ja tottakai mun oli otettava yhteiskuva. Arvatkaa kuinka moni muukin otti hänen kanssa kuvan? Näinpä..
Ja jos mietitte että ihanko totta, niin kyllä, hän meni ihan joka etapin alusta loppuun tuossa puvussa..

Kun kattoo tota yläkuvaa niin musta näytän lähinnäkin siltä että oon menossa piknikille. Kesähame ja retkilaukku kädessä. Mistään kivuista ja huolista tietoakaan. Onneks hiertymät oli teipattu ja pian kun lähtis liikkeelle niin alkaisi kipuun taas turtumaan.

Jälleen kerran Patricen ihanat höpinät siitä montako tyyppiä jatkaa matkaa tänään, päivänsankareille onnittelut ja sit vaa ”Moottoritie helvetiin”- soimaan ja lähettämään meidät todelliseen helvettiin. Rehellisesti sanottuna jengiä vitutti välillä kuunnella näitä aamuhöpinöitä, nimittäin mun vieressä aina kuului ainakin parista suunnasta valitusta että eikö voisi jo lähteä ja että helvettiäkään ei kiinnosta puheiden kuuntelu. Kärsivällistä porukkaa täällä! 😀

Edettiin Heikin kanssa yhdessä ja hän yllättyi miten nopeasti kävelen. Itseasiassa tätä ihmettellee tosi moni, mutta oon oikeasti nopeampi kävelemään kuin juoksemaan ja välillä mietinkin että olisko pikakävely sittenkin se mun laji?

Pian tuli ensimmäinen nousu ja ylläripylläri tää tyttö istui kontalleen ottamaan kuvia. En voi luonteelleni mitään, mutta siis rakastan kuvien ottamista ja hetkien ikuistamista. Mulla on myös valokuvamuisti, mikä palvelee aina siinä vaiheessa kun joku hetki pitää muistaa. En myöskään eksy kaupungeissa, koska muistan kuvamuodossa mistä olen mennyt. Siks ei varmaan mikään ihme että tästäkin reissusta puhelimeeni kertyi yhteensä noin 1300 kuvaa joiden avulla blogia kirjottaessa pääsen fiilikseen täysillä..

Esimerkkinä yksi kisailija ihmetteli että miks otin kuvan maasta johon vastasin että se auttaa mua tietämään tarkan ajan milloin seisoin tässä. 😀 😀

Joskus sitä onnistuu myös ikuistamaan sellaisen momentin joka jälkeenpäin näyttää tosi hassulta. Kuten esimerkiksi alla olevassa kuvassa, jossa sivulle nouseva juoksija mun silmissä lähinnäkin näyttää siltä että haluaa juosta muista pakoon. Hän on siis Jody, isä joka kantaa tyttärensä vaaleanpunaista lohikäärmettä mukana.

Hyvin näyttää juoksijoita tulevan perässä, tuonne nurkan taakse yltää kunnon letka..

Eikä mikään yllätys että huipulla tuulee ja kuvia otetaan. Paras hetki pysähtyä MDS:llä on aina nää yläkohdat, heti kun laskeutuu alas, tuuli häviää ja kuumuus nousee korvista ulos.

Mustakin taas kuva jos ette saaneet jo aamuposeerauksista tarpeeksi. Me ei Heikin kanssa kauaa viihdytty tässä vaan töppöstä toisen eteen jotta matka jatkuu.

Eikä me kauaa saatu mennä suoralla kun tuli seuraava nousu. Suoralla kuitenkin ehdin taas tiirailla muiden reppuja ja nimiä ja oli pakko napata kuva Timothyn repusta jota koristeli lukuisat nauhat joissa oli onnentoivotuksia. Hän kertoi että niissä oli hänen ystävien voimalauseita kirjotettu. Ihanaa! (Tuossa taas joku pro kisailija laskisi että nauhat ottamalla pois saisi repusta noin 9 grammaa painoa alas.. 😀 )

Edessä oleva nousu ei ollut yhtään kiva ja siellä vielä kaiken lisäksi törrötti kyltti että matkalla näkyy ammattikuvaaja. Vähänniinku vinkkinä että nyt on vika hetki heittää meikit naamaan ja korviin asti hymy. Itse taas polvistelin kamera kädessä, nää on niitä hetkiä kun vielä jaksaa kuvata pikkukiviäkin, aamuenergialla. Lopusta sitten alkaa hyytymään ja vaikka eteen tulisi ykssarvinen ei olisi kiinnostusta ottaa kameraa laukusta. 😀

Ja voin muuten sanoa, nousu OLI jyrkkä! Jotkut meni jopa hieman käsiä käyttäen, mitä itse en halunnut tehdä jo siitä syystä että oltiin hiekassa, mikä tarkoitti taas että kädet ja kynnenaluset olis täynnä hiekkaa. Mutta kyllä musta tuntuu että munkin asento oli vaivaset 90° kulmassa ja etukenossa varsinkin mäen yläpäässä jossa nousu vaan jyrkkeni. 😀

Tässä vaiheessa päätin että aion ottaa kuvaajasta kuvan kun hän ottaa kuvan minusta ottamassa kuvan hänestä. Myös Heikki vieressä sai osakseen, koska kuvasin häntäkin ja ajattelin että lähetän kuvat sitten hänelle muistoksi. Uskon että loppupeleissä jokainen kisailija haluaa itselleen muistoksi tilannekuvia. Huomatkaa alakuvassa Heikillä roikkuu leimakortit. Ne on tollasen vetojutun varassa että kun saavut vesipisteelle, henksu vaa vetäsee noi sulta, leimaa ja saat jatkaa matkaa. USA:lainen opas Jay kertoi että EHDOTTOMASTI pitäkää liput käden ulottuvilla. Hänellä oli yhtenä vuonna käynyt niin että vesipisteelle saapuessa edelläoleva kisailija alkoi jostain takataskusta kaivamaan korttia ja silloin siihen kasvoi jono. Ja omalla kokemuksella voin sanoa että aivan jokaikistä vituttaa varmasti tuossa tilanteessa jonotella..

Siinä se hetki sitten alhaalla on. Minä otin kuvan kuvaajasta joka ottaa kuvan minusta ottamassa kuvaa hänestä. Hah. Olipa hauskaa. Eli eka kuva on mun ottama hänestä ja toinen on hänen kuva minusta. Täydellistä!

Tänään muutenkin oli jotenkin paljon kivempi fiilis. Tää hame varmaan teki sen että koin pientä naisellisuutta ja tiesin saavani samalla reisille rusketusta. Sitten reppu oli taas keveempi ja sen lisäksi tänään oli ”vain” vajaa 32 km joka on siis monen monta kilsaa vähemmän kuin eilen.

 

Älkää silti hämääntykö. Ei mustakaan aina iloa irti saa tai hymyä irtomaan. Kuten ala kuvassa jossa en ehtinyt kuvaajaan tilanteeseen vaan keskityin edellä olevan jalkoihin jotka oli tiellä. Nimittäin olin ottanut noin vajaa parinsadan metrin hölkän. Hitto että tuntui hyvältä.

Mentiin nyt huipulla ja jotenkin tuo letkassa kulkeminen ei ollut mun juttu, joten annoin vähän palaa ja poukkoilin milloin juoksijoiden välissä ja milloin vaan siitä niiden vierellä vähän jyrkemmissä kohdissa. Mutta fiilis oli loistava. Hartiaan sattui, itseasiassa nyt tuli mukaan sellasta jännää kipua vasemman lapaluun kohdalle joka ei ollut enää yhtään hauskaa. Vähänniinku joku olisi neulalla välillä tökkinyt lihaksien hermoja. Jouduin siksi välillä nostamaan vasemman repun olkaimen pois olkapäältä että se saisi olla vapaammin.

Siinä hame heiluen yhtäkkiä katoin että mitä helvettiä. Huoltopiste!!!! Yhtäkkiä tää 10 kilsaa oli mennyt niin nopeeta että ihan kun sitä ei ollutkaan. Fiilis vaa nous. Mun teki mieli vähän kiljua onnesta, mutta en vaa kehannut. Aikusten oikeesti, harvoin en kehtaa tehä jotain, mutta täällä oli vaan pidettävä ilot mahassa välillä, koska sain jo ihan tarpeeks huomiota mun vaatteilla niin miehiltä kun naisilta joten parempi pitää profiili matalana.

Taukopisteen edessä tottakai pakolliset kuvat a) että olen oikeasti kävellyt tähän ja b) sillä sain itselleni tietoon monelta saavuin mikä taas auttoi mua laskemaan jälkeenpäin paljonko vietin tauolla aikaa.

 

Tälle pisteelle saavuin 140/227 naisista ja 903/1147 yhteissarjasta.

Miettikääpä hetken: siinä missä saavuin pisteelle ajalla 2h 11 min, etapin nopein nainen, Elisabet Barnes (Ruotsista), vetäs saman matkan 56 minuutissa. Ja siis joojoo, kyllähän tajuan että hän on täysin pro jonka reppu todennäköisesti tässä vaiheessa paino noin 4 kg, mutta silti, HUIKEE nainen!

Oltiin pisteellä Heikin kanssa yhdessä, hän sanoi ettei kiirehdi jatkamaan.

Mitä luulette, saatteko tän blogin aikana tarpeeksi helikopterikuvista? 😀 Istuttiin Heikin kanssa teltan varjossa jolloin tein päätöksen heittää seuraavan kolmen etapin aamiaispuuron roskiin. Tiedän tiedän, ruokaa ei saa heittää roskiin, mutta en tänäkään aamuna pystynyt sitä syömään vaan jouduin laittaa sen pois menemään ja tiesin jo etukäteen että olo tulee vaan pahenemaan ja nää joka tapauksessa menee rodeen… Nyt vaan halusin saada painoa repusta pois. Kaloreita silti jätin reppuun siten että joka päivälle olisi se pakollinen 2000.

Niinpä kaivoin kolmen aamun puurot eli 914 kcal kertaa kolme ja kävin tyhjentämässä pussit huollon isoon roskiin. Sydämeen sattui, mutta niin sattui vatsalaukkuunkin kun sitä oksetti. Päätin myös heittää yhden siemensekoituksen menemään ja Heikki neuvoi että tekisin sen matkalla jolloin voisin ripotella siemeniä pitkin reittiä ja ehkä joku onnellinen lintu löytäs jotain syötävää. Tai sitten vuoden päästä täällä kasvaa kurpitsoja ja auringonkukkia. 😀 Who knows!

Matka jatkuin 30 minuuttisen tauon jälkeen ja 615 g kevyemmän repun kanssa. Heippa puuro, ei tule ikävä! Salavaivihkaa ripottelin seuraavan 100 metrin aikana polulle noin 150 g siemeniä. Pari heittoa polun sijaan meni omana suuhuni, mutta totesin ettei nää kyllä maistu mulle ollenkaan. Ärsyttävää, kotioloissa voisi päivittäin syödä tällaisen annoksen. Täällä en. Kaipasin ihan älyttömän paljon kuivattuja mulperrimarjoja, tuoreita vadelmia,  vesimelonia, päärynää, hunajamelonia, kylmää uima-allasta, valkoista lunta ja Siperiaa.. Oikeestaan oli helpompi luetella mitä en kaivannu. En kaivannut hiekkaa enkä aurinkoa, hiertymiä enkä repun kantamista.

Niinpä meidän matka eteni jutellessa niitä näitä ja huomasin että olin juonut tänään yllättävän paljon mikä kaikki tuntui imeytyvän todella hyvin. Aamun 1,5 litraa vettä oli mennyt, kuten meni myös huoltopisteellä saatu 1,5 litraa sekä suuhun että mukaan pulloihin. Musta oli kovaa vauhtia tulossa vesijuoppo. Jäin miettimään, että yrittääkö mun keho haalia vettä, koska se ei voinut haalia kaloreita olon takia?

Maasto ylhäällä oli magee, mutta pian oli siirryttävä taas korkeuksista alas. Kivet alkoivat muuttua jälleen hiekaksi. Mua se ei tavallaan haitannut, koska jaloissa kipu oli taas turtunut ja hiekassa kulkeminen oli paljon isompi nautinto.

Ylhäällä kivet olivat mageet ns liuskat ja mun oli PAKKO taas ottaa kuva. Itseasiassa tiedättekö, musta tuntuu että ainoa ketä kuvien ottaminen oikeesti haittas oli mun luuri, nimittäin se kävi oikeastiki kuumana. Pidin sitä etulaukussa helposti saatavilla ja etulaukku paahtui auringossa kunnolla, joka kerta kun otin luurin esille, otin pienen tulikiven käsiini. Välillä se jopa lakkoili eikä suostunu toimimaan, silloin piti hetken odottaa mun hyvien hermojen kanssa että kuvan ottaminen onnistuisi.

Olin tätä reissua varten itseasiassa ostanut 128 GB muistikortin että varmasti kaikki mahtuu. Tiesin jo ennen reissuun lähtöä että tää on sen tason matka että muistin kanssa ei saisi säästellä.

Niinpä sitten ylhäältä laskettiin alas ja mitä hittoa, siellä oli vastassa seuraava huoltopiste. Mikä oli oikeasti ihana asia, koska aloin voimaan heikosti. Mulle tuli taas huono olo ja olin laittanut veteen seuraavan annoksen NUUN- elektrolyyttinapin. Laitoin linkin tuohon siksi että tiedätte mitä käytän, koska sitä minulta on kysytty ja vaikka en tee yhteistyötä NUUN:n kanssa, suosittelen tuotetta, koska esimerkiksi tämä kyseinen linkissä oleva maku sopii myös vegaaneille. =) En ole tutkinut, voi olla että muutkin maut sopivat. Anyway, hyvä tuote! <3 Ja sillä täällä menin!

Saavuimme Heikin kanssa huoltopisteelle Nro 2 ja käsiimme saimme jälleen 3 litraa nestettä per käsipari. Edessä siis odotti vaikea pätkä.

Tälle pisteelle saavuin 200/227 naisista ja 1086/1141 yhteiskategoriasta.

Huollossa vietin 25 min. Yritin kovasti ottaa kivan löhökuvan ensiksi käyttäen selfietikkua. Siis kyllä, kun monet säästi grammoissa, minä en säästänyt vaan kannoin kaikkee helvetin sälää mukana. Kaiken koomisinta tässä oli se, että mulla oli tikun bluetooth jäänyt päälle joten siitä oli akku loppunut ja vaikka mulla oli vara-akku messissä niin ei tullut mieleenkään alkaa nyt säätää, joten tikku helvettiin ja käsipelillä mentiin.

Ambronite päätyi vatsapohjalle ja lähdettiin Heikin kanssa samaa matkaa, mutta tiemme erosivat suht nopsaa nimittäin en pysynyt mukana vauhdissa. Mun olo ei ihan kokonaan tasaantunut vaikkakin olin syönyt yhden aterian.

Heikki huitoi menemään ainakin 100 metriä edellä kun minä laahustin jäljessä. Olo oli hutera, mutta eipä siinä kaikki. Mun varpaat… En ollu oikeestaan enää varma oliko ne edes mukana. Ainakin pikkuvarvas kärsi selvästi. Tunne joka kantautui oikeasta jalasta kieli siitä että kynsi oli alkanut irrottumaan ja se oli ihan helvetin oksettava tunne. Siis ei mua haittaa vaikka kaikki kynnet lähtis, jos ne vaa lähtis sille POKS ja poissa, mutta kun se ei tapahtunut niin. Kynnen lähteminen tällaisella kävelyvauhdilla oli helvetin tuskasta. Kestää kymmeniä ja kymmeniä hakkaamiskertoja kunnes kynsi alkaa oikeesti irtoamaan ja silloin hauskuus loppuu. Mun kengässä hauskuus oli loppunut ennen kuin oli alkanut.

Kaiken kukkuraksi alkoi kukkura. Eli nousu. Se oli sama nousu joka eilen juostiin alas, hieman vain eri kohdasta, meinaa se joka me juostiin alas, sitä ei nousis ylös edes Jumala ite. Anteeks kaikki uskovaiset tässä vaiheessa, mutta mun usko oli loppunut ennen kuin oli alkanut. Ja tässä vaiheessa alkoi kipuaminen. Huh.

Tuossa yläkuvassa tallentui kahdella kasvilla kaksi tilannetta. Marianna ennen MDS:ää ja Marianna MDS.n jälkeen. Ennen olin tollanen kaunis ja kukkiva, lopussa vaan paahtunut ja kakkiva. Ihan yhtäkkiä mun energiat oli loppu ja mielikuvitus oli ainoa keino pitää ittensä naisena karussa maastossa.

Kävelin aasialaisten perässä. Mun edessä meni noin 15 kisailijaa ja mun takana vielä monta kymmentä. Mitä ylemmäs noustiin, sitä tiiviimmäks pakka muuttui. Nousu jyrkkeni.

Siitä olen aina ollut iloinen että pidän silmät auki aina kun en nuku, nimittäin muuten olis jäänyt tuo yläkuvassa oleva fossiiliötökkä huomaamatta. Se oli kahden nyrkin kokoisessa kivessä ja nostin sen ja asetin toisen jättikiven päälle sanoen perässä tuleville aasialaisille juoksijoille että kannattaa vilkasta. Kuten arvata saatoin, aika moni kamera oli otettu esille. Jälkeenpäin mua ehkä jäi vähän harmittaa että miks en koittanut hajottaa tota kiveä ja saada fossiilityypin messiin, sehän ei ollut tällä reitillä kiellettyä.

 

Matka jatku jatkumistaan ja kun olin kivunnut tarpeeksi pitkälle muista, löin perseeni alas kivelle ja otin kuva. Muokkasin siihen taukopaikan punaisen ovaalin sisään jotta näette kuinka pienen pieni ja kauas jäävä täplä se oli.

Tästä alkoi kipuaminen köyden avulla ja tein jotain mitä ei varmaan kovin moni tekisi, mutta päätin tässä vaiheessa tahdin ja vauhdin.

Katoin hetken kun kaks brittiläistä naista koittivat ohittaa köyden varassa menevän letkan hietikkoa pitkin ja eihän siitä tullut muutaku sauvojen heilutusta ja muijat pyöri paikalla kuin puolukat tiedätte missä. Seurasin hetken tilannetta ja hieman ehkä huvituin sille kokonaisuudelle että naiset luuli lähteneen ohituskaistalle ja että pääsevät nopeasti kaikkien ohi, mutta väärin meni luulo. Eikä sais iloita toisen vahingolle, mutta olin väsynyt ja heidän rämpiminen oli oikeasti tosi koomista..

Istuin alas ja päätin että kun edelläolevat köyden varassa tyypin menee eteenpäin tarpeeks kauas niin sitten vasta on mun vuoro. Mun mielestä tossa touhussa ei ollut häntää eipä päätä eikä varsinkaan mitään järkeä siinä välissä, meinaa noin 10 ihmistä piti köydestä kiinni ja yritti mennä sentti kerralla yhtään ottamatta huomioon että jokaisella on eri pituiset jalat ja kädet ja se köysi ei vaan toimi tollei kun jokainen riuhtoo sitä minne sattuu.

Kun mun edellä oleva tyyppi oli mennyt tarpeeks pitkälle, lähdin liikkeelle ja käskin takana olevan tulla vasta kun huudan luvan. Pääsin tuon 15 metriä alle minuutissa ja huusin hänelle hep. Hän välitti saman taaksepäin ja toivon että he pääsivät kaikki paljon nopeammin ylös kuin nuo edellemenevät, nimittäin kun jokainen meni omalla kerralla, oli köyden pätkä käytössä yhdellä ja silloin pystyy ottamaan siitä tukea ilman että joku edessä ja takana painaa sitä maahan tai nostaa ylös. En tiedä, mua voi pitää tyhmänä, mutta mun mielestä tää toimi paljon paremmin näin.

Sitten tuli sellainen hetki mistä mulla ei oo yhen yhtäkään kuvaa. Tää on järkyttävää, mutta olin niin tuskastunut sillä menolla etten saanut yhtäkään kuvaa otettua yksinkertaisesti, koska mulla oli niin loppuneet voimat.

Olin kiivennyt ylös 40 minuutin verran ja kun pääsin ylös, oli tiedossa se sama kohta alas, josta eilisessä blogissa laitoin videon, eli se kivinen tie. Kilin-tiedätte-mikä.

Ennen alastuloa tapasin vielä kerran Heikin, hän seisoi odottamassa minua. Vaihettiin pikaisesti kuulumisia ja vointeja ja sanoin hänelle että oon tosi loppu ja tää alastulo tulee kestämään mulla ikuisesti, joten mua ei kannattanut oikeesti enää odottaa vaan mennä maaliin omien aikojen puitteessa. Oikea polvitaive oli ärtynyt tosi pahaksi ja uskon että siihen vaikutti se, että hiertymät paheni ja askel muuttui epäluonnolliseksi. Heikki oli mukava kun tokas että ei hänellä ole mihinkään kiire, mutta jos näyttää siltä että aikaraja menee umpeen niin hän joutuu jättämään minut taakse. Asia erittäin selvä ja hyväksyttävä, tämä on yksilölaji. 😀

Siinä Heikki sitten kun mikäkin heinäsirkka hävisi alas ja itse kärvistelin perässä matosena.

Tiedättekö, jos sulla on kipuja varpaissa ja kantapäissä ja sua sattuu jokainen ylösmenevä askel, niin sua sattuu myös jokainen alasmenevä askel noin viisi kertaa enemmän, koska painovoima vie jalan kengässä väkisinkin kohti kärkeä. Voi elämän kevät tätä alastuloa.

Mun edessä kulki japanilainen kisailija joka liikkui sauvojen varassa ja hän mateli todella hitaasti. Huomasin jo edellisenä päivänä että hänellä oli sidottu polvi ja sen lisäksi jalka teki jännää sivuttaisliikettä. Mua harmitti hänen puolesta aivan jäätävän paljon. Jopa ehkä sattuikin. Koin jaettua tuskaa. Yhdessä vaiheessa hän pysähtyi ja päästi mut eteen, johon sanoin että kiitos, mutta ihan turhaan, menen todellisuudessa sua hitaammin. Ja se piti paikkansa, nimittäin ei mennyt kauaa kun hän tuli mun ohi taas. Itse istahdin hetkeksi alas, koska jalkapohjista loppui usko ja en pystynyt enää tekee askelia. Nyt kipu nous jo sietämättömäksi. Kaipasin viiniä ja humaltumista, sellasta sievää pikkukänniä jonka voimin olisin varmaan juossut loppumatkan, pakokeinoa pois tästä kivusta jota tiesin joutuvani kestämään vielä 9 kilometrin verran.

Vähän alkoi itkettääkin. Ehkä vähän niiskutinkin. Ehkä en. Olin jo niin väsynyt, etten erottanut kunnolla tunnetilojakaan toisistaan.

Kuumuus, kuivuus, hiekka, pöly, aurinko, hiertymät, jano, lämmin vesi, energian vaje. Yhtäkkiä kaikki vaa iski kerralla ja kaikkea oli liikaa. Mihin helvettiin multa hävis se aamun supermagee fiilis?

Istuin siinä lukuisia minuutteja kunnes mun yläpuolella lensi helikopteri. Minulle se oli selvä merkki jatkaa matkaani. Oikeestihan tää oli yks sellasista asioista jotka pakotti mut jatkaa, nimittäin aina kun kopteri lensi leirin suuntaan, mulle tuli mieleen että nyt on vikat lähteneet jo radalta ja koneetkin liikkuivat pois.

Nousin ylös. Tein askeleen. Multa pääs kirosana ihan ääneen asti. Ekan askeleen yhteydessä sanoin ”vittu” ja itsekin sitä säikähdin. Tähänkö oon nyt tullu? Rikkinäisenä aavikolla puhun itselleni? Toinen askel. Kolmas askel. Kyl tää tästä. Jokainen askel sattu tosi paljon. Mulla itseasiassa kävi mielessä, että mitä käy jos mä vaan otan kengät pois ja meen ilman kenkiä? Sitten muistin reitillä olevien piikkien määrän. Ääh. Mullahan ei siis tänään kengissä ollut enää pohjallisia, nimittäin nekin olivat liikaa. Hokat joissa menin, oli oikeesti tosi hyvät, mutta mun olis pitänyt ottaa reissuun sittenkin kaksi kokoa isommat. Mulla oli vaan 1 koon isommat ja se ei enää riittänyt.

Mun takaa tuli vielä pari kisailijaa ohi. Sisimmissäni, pienessä sydämessä kirpas ja alkoi tummumaan. Siis vittu, mun vauhti hidastui nyt todella todella hitaaksi. Muistin yhtäkkiä NUTS Karhunkierroksen edelliseltä vuodelta, miten olin niin uupunut ja voimaton että mulla meni 3 tuntia edetä 12km… Nyt tahti taisi olla hitaampikin. En uskaltanut edes katsoa mitä Garmin mulle möykkäs. Tai no katoin mä. Garmin kertoi että mulla menee 19 minsaa per 1 km. MITÄ VITTUA!!?!?!? Konttasinko mä? En, en mä kontannut, mutta mun jalkapohjat oli niin muussina ja niihin sattui niin paljon jokainen askel, että tässä vaiheessa olisin valmis ollut oikeastikin konttaamaan..

Kun sitten vihdoin olin päässyt tämän mäen alas, mulla oli mennyt aikaa noin 50 min. Ja siis me puhuttiin alle 1km matkasta… Heikki yllätti, nimittäin hän istui ja otti rennosti puun alla varjossa. Jatkoimme matkaa alas yhdessä ja en voinut olla valittamatta kivuista kun hän kysyi miten jalat voi.

Siinä sitten tulikin vastaan lääkärin auto ja taas samat tutut jäbät. Kysyin heiltä, voinko ihan vaan hetken istua varjossa autoon nojaten. Laskeva aurinko ei edelleen ollut mun paras ystävä ja toi pitkä alastulo alkoi tekemään musta selvää. Nyt ensimmäisen kerran muhun hiipi pelko siitä että tuli noutaja enkä todellakaan pysy mukana.

Lääkäriautolta lähdettiin jatkamaan taas matkaa yhdessä ja Heikki ilmoitti että maaliin on enää 8km. ENÄÄ??? Jumalauta, mulle se ei ollut enää, mulle se oli VIELÄ. Heikki laski, että jos voisin mennä 4 km tunnissa, pääsen maaliin aikarajoissa. Mun vauhti oli 3km tunnissa ja sekin tuntui ihan ylivaikeelta. Tämä vauhti ei riittäisi viemään mua ajoissa maaliin. Sapetti.

Silloin yhteispäätöksellä vatsalaukkuni pohjalle laskeutui Heikin antama särkylääke. Oon kuullut että lääkkeitä ei reissuilla kannattanut vetää, mutta nyt oli tosipaikka kyseessä. Mun vauhti ei tästä pystyisi nousemaan näillä kivuilla, mutta jos saisin turrutettua sen pois, pystyisin mahdollisesti jopa pieneen hölkkään.

Sitten alkoi tapahtumaan ihmeitä. Lääkkeen ottamisen jälkeen vauhti kasvoi, enää se ei ollut 3km tunnissa, nyt se oli jo hieman yli 4 kilsaa tunnissa ja mulla alkoi olee voittajafiilis.

Etenimme Heikin kansa yhteistä taivalta ja mikä hassuinta, että välillä meidän puheenaihe oli sellainen että huomaamatta vauhti nousi 10min/km. Naurettiin sille että pitää vissiin aina jutella jotain mikä laittaa jalkoihin vauhtia.

Aurinko laski laskemistaan, mutta fiilis nous nousemistaa varsinkin siinä vaiheessa kun kuulin jälleen helikopterin lähestyvän. Oli pakko nappaa luuri ja ottaa videopätkä ns sokeesti, nimittäin aurinko häikäisi enkä nähnyt tarkalleen mitä kuvasin, mutta ihan onnistunut pätkä vissiin mitä tuosta tuli, videosta päätellen. Ihan huikee fiilis hiipi repusta selkärankaa pitkin sydämeen ja aivoon. Kohta oltiin perillä eikä tää päivä sittenkään tuntunut niin paskalta ja raskaalta mitä tuossa pari kolme tuntia taaksepäin. Syytin kipulääkettä. Oikeestihan en voinut tietää yhtään mikä lääke se oli, luotin sokeesti suomalaiseen kanssakulkijaan. Mutta oli mikä tahansa, sillä oli selvästi vaikutusta siihen että olin menossa kohti maalia aikarajoissa. Douppasinko mä siis?

 

Ja siellä se sitten näkyi. Meidän leiri! WOOHOO! Ihan mieletöntä. Me tehtiin se, me päästiin perille! Ihan järkyttävän magee olo! Nyt tuntui aivan mielettömän soturilta!

Maaliin saavuimme Heikin kanssa yhdessä. Hän jäi maalialueelle tutkimaan maaliintulijoiden tuloksia, itseäni se ei kiinnostanut vaan saatuani vesipullot kipitin mahdollisimman pian teltalle.

Naapuriteltan pojat taas huusivat mulle onnittelut, kiitin heitä, jätin kaikki mun kamppeet telttaan, äkkiä heitin tupperwareen nuudelit ja jätin ne hautumaan veteen. Nopeasti otin makuupussin esille ja levitin sen valmiiksi paikalleni. Leivitin vähän kamoja ja pyrin mahdollisimman äkkiä menemään lääkäritelttaan.

Lise neuvoi minua missä suunnaassa medical- piste oli ja neuvoi ottamaan mukaan jotain evästä. Jonottaa sai kuulema hurjan kauan, hänelläkin meni yli kaksi tuntia!! :O

Siinä kävellessa lääkärille mietin, että kuinka epärealistinen fiilis mulla olikaan.

Pääsin maaliin 9 h 33 min 9 sec:ssa ja olin naisista 201/227 ja yhteisränkingistä 1081/1136 eli todellakin viimeisten raatojen seassa. Mun maaliintuloa ei kuitenkaan rekisteröity, GPS- laitteeni oikkuili jälleen. Tämäkin seikka selvisi kun henkilökunta tuli kysymään telttaan että onko täällä Nro 587 eli minä ja olinhan minä paikalla. Kuulema maaliintulo ei rekisteröinyt minua joten he tulivat tarkistamaan mun kaikki chipit. Heillä oli joku sellainen jännä laite jolla he kävivät läpi mun molemmat kisanumerot, tägin repussa sekä GPS-laitteen repun olkaimella. Kaikki toimi. Asia kunnossa ja mut lisättäisiin manuaalisesti saapuneiden joukkoon. Mietin että miettiiköhän jengi Suomessa että nyt mä sitten luovutin. 😀

Tänään 15 kisailijaa eivät selvinneet loppuun asti. Tunsin kiitollisuutta siitä että en kuulunut heidän joukoon. Tästäkin olin todella kiitollinen Heikille, nimittäin ilman hänen antamaa kipulääkettä ja seuraa en usko että olisin saanut itseäni liikkeelle nopeammin. Toisaalta, sitä mitä ei ole kokenut, sitä ei voinut tietää. Voihan se ollakin että musta olis tullu yhtäkkiä taas takaa-ajettu peura ja olisin lähtenytkin juoksemaan pelon tunteen vallatessa. 😀

Nyt seisoin lääkärijonossa. Mun edessä näytti olevan muutama muukin haavoittunut.

Siinä seisoessa ajantappamisen pystyi tekemään vain kiinnittämällä huomion johonkin tai juttelemalla jollekin. Ensiksi mun huomion kiinnitti helikopteri. Se oli tulossa leiriin ja seurasin sivusta millaisen pölykasan se nosti ilmaan. Samalla mun teki mieli ihan älyttömästi päästä sen kyytiin. Ei toki potilaana vaan ihan matkustajana. 😀

Otin kuvan mun jaloista. Rassukat. Kaikkea ne joutuukin kestää mun elämässä, koska oon ihan pienestä asti ollut sellainen että mihin mieli haluaa sinne kroppa taapertaa.

Oon pennusta asti tykännyt kiivetä kallioille, rämpiä metsässä, käydä hylätyissä taloissa, juoksennella metsien poluilla ja kääntää niin monta kiveä kuin vain tielleni tulee. Se osa luonteestani ei ole muuttunut tähän ikään mennessä ollenkaan, mutta juuri siksi, että teen elämästäni seikkailua, juuri siksi musta tuntuu näin pirun onnelliselta. Olen uteliaisuudellani vienyt itseni paikkoihin joissa koen ja näen asioita ja tunteita.

Tassuttelin paikalla ja juttelin edessä olevalle miehelle hänen Ironman-tatskasta. Se oli hänen eka ja vika kisa. Hänen mielestä kisoja ei kannattanut tehdä uudestaan, koska niistä kuulema sai kaiken irti vain yhdesti. Itse olin eri mieltä.

Olen käynyt North Pole Marathonilla kahdesti ja molemmista kerroista sain irti paljonkin. Olen menossa toisen kerran Volcano marathonille ja teidän että siitä tulee entistä upeempi kokemus. Aion tulla myös MDS:lle uudestaan, kisaamaan, siitäkin tulee täysin erilainen reissu sekä unelmoin siitä että minulla olisi pian varaa lähteä World Marathon Challengeen uusiksi, se vasta tuleekin olemaan upea kokemus, vaikkakin sitä ekaa kertaa ei mikään seuraavista tämän kisan kohdalla päihitä.

Vihdoin jono eteni siihen että oli minun vuoro. Hoitaja kysyi että haluanko päästä lääkärille vai otanko tarvikkeet ja hoidan jalat itse. Tämä oli siis käytöntä, jos pystyit teippaa jalat ite, sait tarvitsemat siteet ja laastarit ja adios vaan omaan telttaan. Jos taas olit peukku keskellä kämmentä etkä kyennyt nuolemaan haavojasi itse, sitten voit mennä lääkärille.

Rehellisestikö? Tottakai pystyin hoitamaan itsekin mun jalat, mutta kyllä tällä hetkellä  musta olisi ollut ihan parasta jos lääkäri kattoisi ja sanoisi mikä meininki.

Seuraava etappi oli se että sain vuoronumeron. Tämän lappusen kanssa kävelin käytävälle jonka varrella oli molemminpuolin tuoleja ja muovisia alustoja joiden päällä sun kuului desinfiointiaineella huuhdella jalat kunnolla. JÄRKYTYS. Siis olin toivonut että joku muu joutuu ottaa mun kengät ja sukat jalasta, mua pelotti niin paljon ite nähä mitä siellä tapahtui, mutta.. pitää tehdä mikä pitää tehdä.

Istahdin tuolille ja otin kengät pois. Huh. Varpaissa tuntui paratiisi. Seuraavaksi sukat pois. Ihossa tuntui hyvältä, mutta silmiä ei näky hivellyt. Mulla oli siis jaloissa kaksi compeed laastaria ja niitä en haluisi ottaa pois siksi että ne suojasivat hiertymiä tosi hyvin. Pesin jalat ja puin muoviset kertakäyttötossut ja jäin odottamaan.

Oli vihdoin tullut mun vuoroni ja minut ohjattiin telttaan sisään. Kerroin että molemmissa jaloissa oli hoidettavaa jolloin neiti päätti että aloitetaan oikeasta jalasta. Hän myös sanoi että compeedit pitää ottaa ehdottomasti pois, nyt hoidetaan alusta loppuun kunnolla. Iiiiik.

Compeedit lähti oikeasta jalasta ja tilalle tuli siteet ja teipit. Täällä hoidetaan hiertymät siten miten en oo koskaan aiemmin niitä kuullu hoidettavan. Eli jos sulla on sellainen vesirakkula niin silloin se puhkastaan, sieltä puristetaan kaikki nesteet pois, minkä jälkeen se täytetään punaisella nestemäisellä desinfiointi/liima-aineella ja painetaan tyhjäksi taas. Tämä punainen aine sitten sekä hoitaa ihoa että liimaa irronneen ihon takaisin hiertymäkohtaan. Juuri tätä samaa olin eilen illalla jo parin hiertymän kohdalla harrastanut..

Kun ykkösjalka oli hoidettu ja toinen jalka oli työn alla, makasin tuskissani lattialla. Ja ihan oikeesti, se oli ihan kamalaa. Aine kirveli, tottakai, mutta sitä enemmän mua oikeastaan sattui ajatella huomisen etappia. Huomennahan vasta onkin pitkä etappi tiedossa…….

Mun molemmin puolin makasi kaks miestä, oikealla nuorempi, vasemmalla iäkkäämpi. Juttelin molempien kanssa, koska heidän ilmeet oli kans sellaset että kipuja oli.

Alla voitte tsekkaa videon jonka tein maatessa, siksi se on vähän hassussa kulmassa kuvattu. 😀

Nuoremman jäbän jalassa oli magee tatska ja täysin varmasti totta. Näette sen alakuvasta. Hänelläkin muutama varvas paketoitiin ja linkutamalla tämä soturi poistui teltasta.

Vanhemman herran kohtalo ei ollut yhtä hyvä. Hänellä oli jalat täynnä hiertymiä ja hän syytti sitä, että kun oli ostanut luottojuoksukaupasta kengät, he olivat unohtaneet laittaa kenkiin kuuluvat pohjalliset joten hän itse sitä ymmärtämättä oli juossut ilman pohjallisia.

Tässä vaiheessa mä sanoin hänelle että hyvä niin, nimittäin hänen kengät oli alunperin vain 0,5 kokoa isommat joten varpailla ei ollut muutenkaan liikkumisvaraa ja se että pohjalliset olivat poissa, auttoi jalkoja edes hieman sillä että sinne tuli muutama milli tilaa.

Sairaanhoitaja joka paketoi tämän herran varpaita oli samaa mieltä ja huomautti että Sablesiin pitää tulla vähintään 1,5 koko isommilla lenkkareilla juoksemaan. Uskokaa tai älkää, olin prikulleen samaa mieltä. Ainakin jos et juossu Fivefingersseillä tai Luna- sandaaleilla niin silloin isompaa kokoa kehiin vaan!

Tuo yläkuvassa oleva jalka on herralle kuuluva ja hän sai siihen söpön hymiön joka mun piti tottakai teille ikuistaa. Tässäkin teltassa huumoria riitti. Hoitajat ottivat työnsä tosissaan ja hoitivat meidän jalkoja samalla kun musa pauhas ja nauru kaikui. Pakko sanoa, mutta koko leiristä tässä teltassa oli parhaimmat lääkkeet! 😀

Kun pääsin lääkäriteltasta pois, ulkona oli jo sysipimeetä. Argh. En taaskaan tajunnut ottaa sitä hiton otsalamppua mukaan ja sen lisäksi kävelin kertakäyttöjalkineissa pitkin kiviä. Mulla taisi kestää teltalle pääsy 10 minuuttia ja me puhutaan noin 150 metrin matkasta. 😀

Kun pääsin teltalle, kaivoin otsalampun ja sen varassa täytin patjani ilmalla ja levitin siihen makuupussin. Olin vaihtanut Hansin kanssa veden yhteen saippualiuskaan jolloin pääsin pesemään vaatteeni muutakin kuin veden varassa. Hans on siis se jättiläinen  meidän teltassa jolla on 6000 kcal per päivä varattuna ja hänelle ei riitä 10,5 litraa nestettä joka on jokaisen kisailijan päiväannos. Mulla taas tuuppasi jäämään noin 4-5 litraa per päivä käyttämättä, joten oli helppo käydä kauppaa. 😀

Nuudelit olivat valmiit jo ajat sitten joten aloitin niiden syömisen sekä järkyttävällä janolla join vitamiinit.

Väki ei vielä täysin nukkunut joten kävin iltasuihkussa ja teltan läheisyydessä pesin myös paitani. Mulla oli järkyttävän paljon vettä käyttämättä, nimittäin maaliin saapuessa sain jälleen 4 litraa joista en tarttenut kuin sen 1,5. Kun tähän aikaan teki iltatoimet, sai puuhailla ihan rauhassa, ei ollut jonoja vessaan eikä oikeastaan mihinkään muuallekaan.

Olin tänään jälleen saanut sähköposteja. HUIKEETA!!! KIITOS KIITOS!

Tänä iltana meidän teltan jengi oli päättänyt jättää teltan molemmat sivut auki. Oli kuulema lämmin ja tyyni. Olin samaa mieltä, mitäpä sitä inisemään vastaan.  Klo 20.30 otsalampun valossa söin nuudeleita ja yritin kirjottaa päiväkirjaani jotain mitä muistan päivän kulusta. Samalla laittelin tavaroita vieressäni siten että aamulla kaikki olisi valmiiksi esillä.

Kun sitten tajusin että en enää tajua mitään oli kello jo 21.40 suljin silmäni ja vaivuin uneen muutamassa sekunnissa. Muistan vain kuinka tuuli humisi hiljaa ja jostain kaukaa teltasta kuului naurua, varmasti huoltoteltoista henkilökunnan railakasta menoa..

Mun oli tällä hetkellä superhyvä olla, olin onnistunut taplaa vielä yhden päivän verran vaikkakin lääkkeen voimin..

Päiväkirjani sanoo viimeisiksi sanoiksi näin:
”Nyt kauniita unia kaunis maailma. Kiitos sähköposteista. <3 ”

*************************************
11.4.2017
Etappi Nro 3
Matka: 31,6 km
Aika suoritukseen: 10 h 30 min

Järjestäjän tiedot:
Matka: 31,6 km
Maaliinsaapuminen: 9:33:10
Ranking: 1081/1136

Garmin:
32,27 km
Time: 9 h 32 min 51 sec
Pace: 17:45/km
Calories: 1998
Avg HR: 129
Ascent: 689 m
Descent: 658 m

Sapuskat jotka söin sisälsivät yhteensä noin 1163 kcal, loput meni roskiin. Pepe laku jäi syömättä. Vettä join 6 litraa. Hiertymiä 10…

2 thoughts on “MDS: Day Nro 3.

  1. Huikeaa menoa!
    On myös kiva sattuma että tää blogi tuli tänään vastaan, istuin nimittäin samassa lentokoneessa kanssasi yöllä. Tuli juostua Portugalissa +20km mut sitten kävellessä onnistuin rikkomaan nivelsiteet ja harmittava urheilutauko edessä…
    Zemppiä koitoksiin!

    1. Tosi harmi että onnistuit rikkomaan nivelsiteet, toivotaan pikaista paranemista! Meitinkin että koneessa saattoi olla joku joka tiesi mistä tulen ja minne menen, sen verran paljon suomalaista puhetta kuului ympäriltä. =) Oli kyllä raskas lento sen yösyömisen ja hereilläolon suhteen, mutta onneksi kotona pääs nukkumaan! Tsemppiä sinne nivelsiteen paranemiseen ja jatketaan liikkumista! =)

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste