MDS: Day Nro 4 and 5

Uus aamu ja uus etappi. Uus innostus? Not.
Yöllä tuli herättyä, koska meidän teltan sivut eivät olleet suljettu ja tuuli yllätti. Heräsin yöllä siihen että teltassa moni tavara liikkui, hiekkaa lensi ja Heikki oli hereillä ja koitti jotain kamoja nappailla. Unenpöpperössä en paljoa tajunnut. Muistan kun katoin että jotain papereita lensi pois teltalta, tajuamatta sitä että ne oli mulle osoitetut sähköpostit.. Revittiin kaikki vaatteet alas pyykkinarulta ja jatkettiin kaikki nukkumista..

Aamulla tuli noustua aikaisin, oli jälleen kohmeinen olo. Ei kovin hyvin nukuttu olo, mutta piti alkaa silti järjestyksessä tekemään aamutoimet.

Vesirekka oli ajoissa paikalla ja Hans kävi hakemassa kaikkien veden. Hän on siis aivan joka aamu ollut ajoissa ylhäällä ja ekana valmiina. Mut toisaalta myös ymmärrän tilanteen, Hans vetää brekkarin jo ennen kuin nousee makuupussista, sit hän vaa tunkee kaikki kamat reppuun, kledjut päälle ja avot.

Ei meillä naisilla noin helppoa ole. Tai ainakaan tällä naisella tänä aamuna. Tai yhtenäkään aikasempanakaan tällä reissulla.

En koskaan nauti aamiaisesta ennen kuin olen pessyt hampaat. No, hampaat pesen vasta ku oon aamulla käynyt vessassa ja pesen kädet ja vaihdan vaatteet. Vaatteet vaihdan samalla käynnillä kun käyn vessassa, koska kopit on vierekkäin eikä tartte juoksennella teltalle ja takas. Sit ku oon vaihtanut vaatteet ja nauttinut aamuvitamiinit (aamiainen roskiin), sit pitää alkaa pakkailemaan reppuun kamppeita ja siinäkin on hirveen tarkkaa miten ne kamppeet menee sinne, ettei pakkaa pohjalle mitään sellasta mitä tarvitsee matkalla.

Yöllä tuuli oli kaatanut mun vesipullon jota en tajunnut tapahtuneen, ja vieläpä niin taitavasti että vedet oli valuneet nessupakettien päälle.. Täällä kun ei oikein mitään ylimäärästä kampetta ole, joten ei papereitakaan ole kilokaupalla. Itse olin varannut nessupaketin per päivä ja nyt kaksi näistä paketeista oli kastuneet. Ei auttanut muutakuin levittää paperit ja toivoa että sillä välin kun pakkaan repun, tuuli ei vie niitä ja saan ne vielä käyttöön.

Siirtäessä kamppeita repusta etulaukkuun, huomasin että eilinen Pepe-laku oli jäänyt syömättä ja kaiken kukkuraks se oli sulanut ja muuttunut liiskaksi. Oli jotenkin pakko ottaa siitä kuva kun ”tuhti ja täyteläinen” näytti tällä hetkellä liiskatulta ja tyhjältä ja nauroin asialle Heikin kanssa. 😀

12.-13.04.2017
Matka: 86,2 km
Aika suoritukseen: 35 h
Lähtö Nro1: klo 8.15
Lähtö Nro2: klo 11:15

Tänään lähtö pitäisi olla klo 8.15 meillä hitailla ja kärki-ihmiset lähtevät sitten klo 11.15 meidän perässä. Käsittääkseni 150 nopeinta miestä ja 50 nopeinta naista ovat he jotka onnellisesti saavat lähteä 3 h myöhemmin.

Matka ja aika onneksi meillä kaikilla on sama eli 86,2 km järjestäjän mukaan ja aikarajana 35 tuntia. Järkyttävän pitkä aikaraja kun miettii että viime vuonna Kuusamon Karhunkierroksella menin 160 km 34,5 tuntiin.

Siinä sitten jotenkin niin pirun itsevarmana kävelin maalille. Hameessa. Taas niin naisellisena. 😀 Polvitaive oireili tosi epämiellyttävästi ja Heikki yritti puhua mut ympäri ottamaan lääkkeen, olin tähän mennessä jo ottanut 3 särkyläkettä kahden päivän aikana, joten suostuin ottamaan yhden napin vielä mukaan. Päätin että siinä vaiheessa kun alkaa olemaan tosi heikkoa niin siinä on ainakin pelastus. Heikin mukaan mulla on selvästi tulehdustila joka olisi hyvä sammutella. Lääkäriä kannattaa uskoa.

Maalialueelle kierrettiin tällä kertaa sivusta ja päästiin puoleenväliin ujuttautumaan siten ettei tarttis olla vikojen seassa.

Helikopteri pörräs ja Patrice selitti ja kertoili. Marmatusta ja valitusta kuului välillä sieltä täältä, jengi halus juosta eikä seistä. Tavallaan ymmärrän, mut silti mua ehkä häiritsi joiden kärsimättömyys.

Lähdön ilmatäytteinen ständikin lähti kaatumaan. Itse veikkasin että joku vahingossa sai piuhan irti jolloin ilmat lähti tyhjenemään. Taas sama kaava ”Moottoritie helvettiin”- biisin kanssa ja Patrice onnellisena huitoi mikkiä ja tanssi. Mulla oli pirun hyvä fiilis. Hame päällä, kengät jalassa ja asenne takataskussa.

Garmin oli valmiina, löys sykkeeni (olin hengissä) ja paikansikin minut. Odotin kun sain painaa starttinappia… Sain odottaakin.

Lähtö tapahtui sitten noin klo 8.30 aikaan ja juoksimme hieman romahtaneen, mutta jälleen nousevan lähtöportin alta jota henksu piti käsillä pystyssä että päästiin menemään. 😀

Käytinkö juuri sanaa ’juostiin’? Kyllä! Mulla oli ihan täys meno päällä. En kävellyt. Hölkkäsin. Silleen nopeeta hölkkää jota ei voi varsinaisesti juoksuksi sanoa sillä nopeus oli 7,3min/km. Kattelin samalla ihmisiä ja ehin jopa ottaa kuvan pariskunnasta joista naisen kaulassa huomasin olevan World Marathon Challenge- huivi, joten heidän kisanumerot piti saada talteen. Sellasta huivia ei ihan keneltä tahansa löydy.

Seuraavaksi ”törmäsin” Markkiin joka juoksi Fivefingerseissä ja kuinka hyvä tekosyy tai syy olikaan tämä saada keskustelu aikaiseks. Ei vaan, kyllä tää oli ihan aito syy, nimittäin olen jo tällä reissulla alkanut miettimään seuraavan kerran varusteita ja mua kiinnosta tietää että miten nuo ovat toimineet tässä maastossa.

 

Juteltiin Markin kanssa noin 5 minuuttia ja sain käsityksen että nämä kengät sopivat tähän maastoon todella hyvin. Hänellä oli jalassa Fivefingersit samaa kokoa kuin oma jalka, välissä sukka ja ei ollut tullut kuin yksi hiertymä! Repun takataskussa pilkistivät Luna- sandaalit joita hän kantoi mukana juoksua varten sekä leirillä oloa varten. Fiksua!!

 

Sain ottaa Markista kuvan blogiini sekä puhelimeeni tallentui sen lisäksi hänen sähköposti jotta lähetän hänelle linkin ja kuvat kisan jälkeen. Mark eteni ja minä jäin hieman taka-alalle kuvaamaan, kunnes taas vauhti nous siten että menin hänen ohitse vain jotta noin 1km päästä hän taas tulisi minun ohi, jolloin hän vielä kommentoi että tullaan varmasti näkemään tänään usein. Vastasin hänelle että ajatus on kiva, mutta veikkaan hänen olevan väärässä, koska vauhtini tulee tippumaan pian! 😀 Aika itsevarmaa tietoa minulta…

Siinä me sitten edettiin köörissä. Mulla oli jotenkin ihan pirun hyvä fiilis. Tänään mentiin pitkää etappia ja se on se mistä tykkäsin erityisesti. Mitä lyhyempi lenkki, sen masentavampaa se on. Yks mikä mua vähän harmitti on, että tän päivän etappi jäi alle 90km. Tiesin toki että MDS:n matka vaihteli vuosittain, se ei koskaan ole sama reitti eikä sama kilometrimäärä, mutta kovasti olisin toivonut että oltaisiin saatu enemmän kilsoja alle!

Kuten sosiaalisessa mediassa olin maininnut, oli laitettu huhuja siitä että prinssi Harry olisi osallistumassa MDS:lle tänä vuonna. Huhu piti paikkansa siltä osin että Harry oli piipahtanut leirillä… 😀 Mutta ei se mitään, näin minä hänet reitilläkin kun eteeni tuli Catherinen ja Emmelinen selät joihin oli teipattu Harryn kasvokuva! 😀 Hauska idea likoilta!

Yläkuvassa näette että meillä kaikilla on syy olla täällä. Joku etenee hyväntekeväisyytenä, joku menee vain omia rajoja siirtääkseen pois mukavuusalueelta. Yläkuvassa oleva Kevin Briteistä kulki matkan ja keräsi varoja eturauhassyöpäsairaille. Tärkeä asia ja tämäkin laittaa muistuttamaan teitä miehiä että pitäkää tekin itsestänne huolta, käykää lääkärissä tarkistuttamassa paikat, se maksaa vähäsen, mutta se saattaa pelastaa teidän elämän!

En juossut koko matkaa polulla, koska saatoin yhtäkkiä pysähtyä ottamaan kuvaa, siksi pysyin polulta sivussa, pois muiden jaloista. Saavuimme muutaman rakennuksen kohdalle ja mietinkin että asuuko täällä oikeasti ihmisiä. Asuu. Tässä asui perhe, joiden lapset seisoivat polun varrella sekä kannustamassa että pyytämässä ruokaa ja rahaa. Mulla nous taas kurkkuun palanen jonka sain nieltyä. En tiedä miks, mutta liikutun köyhyyden näkemisestä aina. Vaikka nää lapset eivät välttämättä olleet edes köyhiä, heillä saattoi olla ihan kaikki mitä he ikinä halusivat. Sen ainakin myönnän että heillä on todella upeat maisemat kodin ympärillä ja olen ihan tosissani. Vaikka tämä on kuuma ja kuiva aavikkoa, siitä huolimatta, se on yksi kauneimpia paikkoja planeetalla!

Oli heillä myös pieni lauma päässejä. Tai no, joku fiksumpi voi korjata että mitä elukoita noi on, mun biologiantiedot näemmä rajoittuvat nyt puhtaasti kivien ja hiekan tunnistamiseen. Kuva oli pakko ottaa, teki mieli mennä paijaamaankin heitä, mutta ymmärsin että nämä ovat toisen omaisuutta eikä niitä noin vaan mennä koskemaan. Lupaa en tietenkään osaisi pyytää kun en puhu edes ranskaa, joten tyydyin siihen että kuvasin pirun söpöliinejä ja jatkoin juoksujalkaa.

Ja mullahan oikeasti vauhti muuttui juoksuksi. Tänään reppu oli jälleen kevyeempi. Oikeastaan tässä vaiheessa ruokaa oli enää 3 päivälle ja ne päivät eivät myöskään sisältäneet enää kaikkia kaloreita, koska olin rikkonut mottoni ja heittänyt ruokaa roskiin.

Ja mikä ihanuus meille tuli vastaan! KUKKIA!!! Kokonaisen 50 metrin verran kaunis kukkaseinä! Ihan mieletöntä! Mun oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. Ympärillä oli paljon mediaa, tässä kohtaa selvästi otettiin parhaat shotit ja kun jatkoin matkaa juosten, kameramies juoksi kuvaten jalkojani, koska olin vissiin niin kivannäköinen kun juoksin puikkelehtien  muiden kisailijoiden välistä. Itelle tuli siitä jotenkin vielä energisempi olo jatkamaan matkaa pysähtymättä.

Huoltoautot ajeli vierestä, siellä meni niin kameramiehiä kuin lääkäreitä. Vieressä ajava auto antoi lisää potkua ja jopa pieni ylämäki tuntui helpolta mennä. En tajunnut mistä tää virta kumpusi, mutta osasyyksi osasin keksiä sen että tänään oli todella pitkä ja mielenkiintoinen etappi tiedossa joka motivoi pysymään liikkeessä!

Sitten vastaan tuli kyltti jota en voinut olla kuvaamatta. Ei olis ollut ”kun” 600 metriä ravintolaan jossa olisi ollut WIFI! Sitä hetken leikki ajatuksella kunnes muisti että mussa on gepsi kiinni, että en ehtis edes sinne raflaan asti kun huoltoauto varmasti ajais ”eksyneen Mariannan” kiinni. 😀

Oli taas kiva huomata itestä miten oikeasti onkaan addiktoitunut netin maailmaan, että aina kun pääs ilmaiseen wifiin niin sitä oli vaan mentävä sinne. Tässäkin kohtaa sitä tosissaan hetken mietti että onko siellä oikeasti ravintolaa ja olisko aikamoinen läppä hölkätä sinne, rahaahan oli mukana kun sääntöjen puolesta meidän piti kantaa 200€  mukana, mutta tosiaan sitä sitten muisti että olen täällä tekemässä jotain järkevämpää kuin rikkomassa sääntöjä ja hölkkäämässä ranujen ja wifin perässä.. Kuvan ottamisen jälkeen matka jatkui ja mielessäni mietin, olenkohan saanut edes yhtäkään kannustusviestiä mun Face-sivulla. Muistin lukijoiden ja seuraajien tsemppaavat viestit ennen matkaa ja pidin mielessäni sen, että en kyllä varmana kulje matkaa yksin tässäkään aavikkoreissussa! <3

Maasto oli avaraa, kovapohjaista ja kivistä. Ei haitannut. Jaksoin laittaa jalkaa toisen eteen reippaasti. Tuntui kivalta vaikka välillä joku askel oli hieman vino ja silloin varvas ja lähtevä kynsi muistutti itestä, mutta muuten meno tuntui olevan suht sulavaa.

Kuten parista yläkuvasta ja alhaalla olevasta videosta huomaatte, tilaa oli juosta miten päin ja missä päin vaa ja juoksijat hajaantuivatkin taas jokainen luoden omaa kävelypolkua.

Tottakai oli otettava selfiekin että muistaa iteki miltä näyttää hetkellä jolloin on vielä voimia vaikka muille jakaa ja ottaa kuvia muurahaisistakin. Uskoin jo tässä vaiheessa että noin 10 tunnin päästä meno saattais olla eri.

Mun ohi meni jälleen kisailija jolla oli gaterit joita en voinut ymmärtää ja päätin salakavalaa ottaa kuvan blogiini. Mulla oli siis järjestäjän sivuilta ostetut kenkä/nilkkasuojat jotka näette halutessa linkistä, mutta näitähän näkyi täällä vaikka mihin lähtöön ja kaikista eniten mua ihmetytti nuo jotka ylsivät melkein polveen asti.. Joka kerta kun näin ne, mietin että MIKSI? Ymmärrän että me kahlataan täällä hiekassa, mutta tiättekste, ei me polviin asti siihen upota joten en sinänsä ole ymmärtänyt yhtäkään ylimäärästä kerrosta iholla. Eri juttu on jos haluaa suojata pohkeita auringolta, mutta en uskonut että noissa on uv-suojaa. Muutenkin näistä kenkäsuojista oon ollu vähän sellast mieltä että niille ei välttämättä ole tarvetta, eihän täällä kaikilla edes ollut niitä, joten selvästi pärjää myös ilman.

Matka jatkui ja aavikko piti meidät lämpimänä. Tänään oli hieman pilviä taivaalla, mutta uv-säteitä tai lämpöasteita ne eivät estäneet.

Vihdoin sitten saavuin kohtaan missä ajattelin että nousun jälkeen on tiedossa huoltopiste. Kameramiesten autot olivat sivussa ja päätin käydä moikkaamassa heitä ottamalla kuvan tilanteesta.

Tuo auton alla makaava henkilö on siis ottamassa tirsoja. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta vissiin viileämpää kohtaa ei autosta löytynyt?

Sitten tuli kiva nousu jolloin päätin taas ottaa vähän etäisyyttä ja tallentaa tilanteen. Tuolta kaukaa me tultiin..

.. ja tuonne kauas me oltiin menossa. Fiilis oli todella magee edelleen. Jalat kiittivät että hyödynsin kaikki mahdolliset hiekkaiset kohdat. Mulle alkoi olemaan vaikeeta mennä kovien pintojan päältä, mutta pehmeässä hiekassa kipu varpaissa ei tuntunut.

Kuten kuvissa olevien juoksijoiden jaloista huomaatte, hiekkaan upposi ihan mukavasti varsinkin alamäessä ja tämä oli ihan hyvää treeniä pohkeille. 😀

Alastulon jälkeen maasto taas hetkeksi tasaantui. Huoltopistettä ei näkynyt, mutta tajusin erehtyneeni noususta. Eiköhän se vesipiste pian tulisi.

Hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Kuten alakuvasta huomaatte, en ollut ainoa joka poikkesi eri kohtiin ottamaan kuvia.

Vihdoin jälleen tuli pieni nousu ja sen edessä puu. Aurinko oli tässä vaiheessa jo alkanut lämmittämään ja mun selkä oli valmiiksi hikinen. Päätin hetkeksi jäädä varjoon ottamaan kuvia ja seuraani liittyi toinen kisailija joka löi perseensä alas ja alkoi syömään eväitä.

Siitä päätellen miten juoksijat pysähtyivät pitkäksi momentiksi huipun yläosaan, tiesin että huoltopiste oli tuolla takana, joten lähdin puun alta miltei samantien kuvan ottamisen jälkeen.

Huipulta todellakin näki huoltopisteen. Sydän pakahtui ilosta. Jotenkin oli niin monta päivää ja huoltopistettä takana, mutta silti, jokaisen uuden näkeminen toi sen fiiliksen että kyllä mä pystyn tän tekee. Etappi kerralla, vaikka välillä eteenpäin lähteminen tuntuikin aivan turhalta ja aivan liian vaikealta.

Huipulla pari kisailijaa, Bernard ja Eray, istuivat chillisti ottamassa happee. Otin itselle kuvia huollosta minkä jälkeen olin hetken kuvaajana muille kun niin moni pyysi että voisinko heistäkin ottaa kuvan. Vitsinä heitinkin että olin sen pisteen virallinen epävirallinen kuvaaja.

Tämän jälkeen taas makee lasku. Harmitti että hiekan seassa oli isompia kiviä jotka estivät täysin pehmeästä laskusta nauttimisen varsinkin kun astuin parin kiven päälle kipeästi, mutta huoltopisteen näkeminen teki pirun hyvän fiiliksen kivusta huolimatta.

Sitten tuli kohta jolloin itsekin melkein aloin itkemään. Lähestyin edessä olevaa kolmikkoa ja mitä lähemmäs heitä tulin, sitä selvemmin kuulin keskimmäisen kisailijan sydäntäsärkevää itkua. Oon sen verran herkkä persoona, että toisen ihmisen kärsimysitku sattuu munkin sydämeen ja kun tajusin että hän oli loukkaantunut ja itku tuli todella kovasta kivusta, mun silmiin nous kyyneleet, mutta koitin vetää ne sisään ja ohittaa heidän mahdollisimman nopeasti ennen kuin olisin itsekin pelkkä itkuvirsi. Oli  ihan järkyttävää nähdä heidät ja tajuta, että tämän naisen kisa taitaa jäädä tähän. En uskonut kenenkään muun itkevän noin kovasti jos ei kyseessä olisi ollut tosi paikka.

Heidän kisanumerot kertoivat että olivat tiiminä juoksemassa. Harmitti todella todella vietävästi että menettäisimme vielä yhden naisen radalta, mutta tämä on näissä maastojuoksuissa aina olemassaoleva vaara. Ihan millä hetkellä vaan ihan mikä vaan voi tapahtua..

Saavuin huoltopisteelle 111/226 naisista ja 761/1129 yhteiskategoriasta. Tähän pisteelle mulla kesti tulla 2h 31min 30sec kun kärjessä oleva nainen saapui 1h 13 minuutissa. Ekana saapui ranskalainen Nathalie ja hänen perässä 1h 15min ruotsalainen Elisabet. Hitto miten kovia naisia, ihan älytöntä! Mutta nämä neitokaiset olivat vasta tulossa, he olivat 50 kärkinaisen joukossa joiden lähtö oli tänä aamuna klo11:15.

Teltoilla oli ruuhkaa joten en istunut alas, vaan jätin reppuni varjoon ja siten miten Heikki neuvoi, että kannattaa selkäpuoli jättää ylös ettei siihen jää hiekkaa joka sitten hiertää. Nää on kans näitä asioita joita ei itse tajunnut edes. Kuten en heti oppinut sitäkään että niistä vesipulloista kannatti pitää eniten huolta, mutta senkin tuli selväksi kun yhdellä tauolla molemmat pullot kaatuivat hiekkaan siten että juomakärki oli likainen ja sen putsaaminen ei ollutkaan se helpoin juttu joten hetken sain juoda veteni hiekan kera. Namnam.

Olin etapilla puolisen tuntia. Nautin Ambroniten kokonaan ja sain vatsaani 490 kcal, arvokasta energiaa, nimittäin aamulla oli jäänyt taas puuro syömättä. Olinhan muutenkin jo heittänyt sen edellis päivinä roskiin..

Heikki oli saapunut noin 6 minuuttia ennen minua tälle pisteelle ja jatkoi matkaa eteenpäin ennen minua.

Huollon jälkeen meille aukesi jälleen avaruutta, mutta edessä hahmottuvat nousut kielivät ettei tätä hauskuutta ollut kauaa tiedossa. Koitin ottaa hölkkäaskelia ja käyttää hyväksi tasaisen maaston, mutta kovin hyvin en onnistunut, nimittäin pian eteneminen muuttui kävelyksi. Ambronite koitti kerran nousta kurkusta ylös joka kieli siitä että aivan turhaan syömisen jälkeen yritin lähteä liikkeelle.

Sitten tuli se nousu. Huh. Näytti helpolta, mutta jumaliste, sitä se ei ollut ja jouduin ottaa 32-askeleen taktiikan käyttöön. Laskin 32 askelta, jonka jälkeen sain ottaa 10 sec lepohetken. Täten sain itseni pidettyä liikenteessä, mutta en siten että sydän tulisi korvista ulos.

Ylhäällä odotti palkinto. Tuuli. Hitsi että tuntui hyvält! Kiinnitin huomiota että kaukana yhden pienen huipun päällä luki jotain ja tiirailtuani hetken mielestäni luin ’bivouac’ mikä käsittääkseni tarkoitti leiriä tai ainakin meidän leiristä puhuttiin tällä sanalla ja en voinut ihan käsittää miksi tuolla luki noin, mutta ehkä se oli edellisvuosista jäänyt tai joku paikallisten oma juttu? Ihmettelemisen jälkeen päätin samalla että nyt on kyllä mun lepohetki.

Menin polusta noin 20 metriä sivuun korkeammalle ja nostin repun selästä pois. Ai että tuntui hyvältä. Tuuli vilvoitti selän samantien ja päätin hetkeksi istua alas. Mulla oli vielä vähän pähkinöitä jäljellä, joten suolaiset mantelit olivan taivaanpalanen. Otin samalla huikan vedestä ja istuttuani siinä noin 5 minuuttia päätin jatkaa, nimittäin mitä pidemmän tauon itselleen salli, sitä vaikeampaa olisi jatkaa.

Onneksi pian matka jatkui alas mielettömän pehmeässä hiekassa. Ai että nautin ja menin sen nopeasti alas, missä minut vastaanottivat kameramiehet moikaten nimeltä. Yksi syy miks he olivat valppaina oli se, että meidän perästä tuli pian kärki…

Alakuva kertoo paljon. Täällä myös paikallinen elämä saattaa kuolla veden tai ruoan puuttumiseen, kuten tämä pieni koppis.

Sitten tuli se yksi maagisempia hetkiä. Mun ohi oli mennyt jo muutama kärki- ihminen kenelle taputin kunnioitettavasti ja VIHDOIN, perästä tuli naapurimaan huippujuoksija Elisabet! Hitto sitä oloa tiättekste ku ite taplaat  sellasta 4-5km/ tuntivauhtia ja sut ohittaa juoksija jolla on melkein tuplavauhti suhun nähden.

Tajusin että hän oli Elisabet ja kysyin että onhan ok että otan kuvan? Siinä Elisabet kuittasi vielä huutamalla ”Go Finland” ja mun pieni sydän pakahtui onnesta! 😀

Mähän en siis fanita ketään maailmanjuoksijaa, mutta fanitan yleisellä tasolla kärkijuoksijoita. Heillä on jotain, mitä minulta vielä puuttuu. Kilpailuvietti ja tahto puskea ittensä täysillä. Itse kuulun näihin mukavuusrajoilla liikkuviin, jos ei huvita, en juokse. Mutta nää kärki-ihmiset, he juoksevat vaikka ei huvittaisi. He puskevat ittensä hapoille asti ja siitä vielä pidemmälle. He kehittävät kehoaan ja laajentavat mukavuusaluettaan jatkuvasti. He voivat treenata jopa 300 km viikossa jos on tarvis. Minä en. Minä en treenaa, varsinkaan jos ei huvita. Täälläkään vielä kertaakaan menny hapoille, kaikki on ollut sellasta normikävelyä jossa keho lähinnäkin kärsii kun meen niin hitaasti. Vaikka sanotaan että hitaasti hyvää tulee, niin täällä se ei pätenyt. Mitä hitaammin menit, sitä enemmän kärsit. Olit pidempään auringossa, kulutuksesti kasvoi, väsymystä kertyi, palautumisajat venyivät.

Elisabet hävisi näköpiiristä parissa minuutissa, mutta jätti taakseen yhden pirun onnellisen taplaajan. Minut. Mulla oli hymy nassulla korviin asti ihan vaan siksi, että oman juoksun aikana hän huomio erillisen kisailijan ja jaksoi vielä huutaa tsempin! Kiitos naapuri! <3

Hetken päästä taplattuani eteenpäin ja ottaen kuvia vuohista, joiden ihmettelin olevan täällä keskellä ei mitään, mun eteen aukesi perslihaksia hivelevä näky: huoltopiste! Täh, nyt jo? Olin ihan ihmeissäni mutta niin siinä kävi, huoltopiste Nro 2 oli paikallaan vastaanottamassa meitä.

Pisteelle saavuin 167/224 naisten sarjassa ja 975/1125 yhteisarjassa. Kaksi kärkinaista pitivät edelleen samat 1. ja 2. sijat 2 minuutin erolla. Ihailtavaa vauhdin ylläpitämistä!

Löin perseeni teltan matolle ja otin kengät pois. Olin alkanut uskaltamaan ottaa kengät pois jaloista kun huomasin että varpaat pääsevät jäähtymään ja kenkien takaisin laittaminen ja siitä koituva tuska oli kuitenkin jalkojen viilentymisen arvoista.

Alakuvassa huomaatte kuinka paljon piikkejä pohjaan oli taas jäänyt. Näiden irrottaminen vasta olikin epämukavaa nimittäin jokatoinen tarrasi sormeen. Ei hajuakaan mikä kasvi tää on, mutta tehtävänsä se osasi selvästi. Mietin vaa että mitenköhän kamelit pärjäs näille.. 😀

Tauolla vietin aikaa 40 minuuttia mutta ne olivat sen arvoiset hetket. Oltiin saatu 1,5 litraa vettä jonka täytin pulloihin ja kun sitä jäi yli, niin kastelin sillä mun pyyhkeen jota kannoin jatkuvasti kädessä. Kävin heittämässä tyhjän pullon roskiin huomaten teltan varjossa naisen jolla oli todella punaiset reidet. Aurinkoihottumaa pahimmillaan. Kysyin häneltä lupaa jeesata hetkeksi iholla olevaa kuumuutta ja laitoin kädessä olevan pyyhkeen hänen reisille.

Täällä kisassa, pienet jutut on isoja juttuja. Hän oli niin kiitollinen että melkein alkoi itkemään. Se oli jännää miten ihmiset ei täällä ehkä heti tajua suojata ihoaan pahtavalta auringolta, en itsekään sitä oppinut heti ensimmäisellä päivällä, mutta nyt käsien ulottuvilla oli jatkuvasti pyyhe ja tarvittaessa käytin juomavettä sen kastelemiseen. Kun pyyhe oli märkä se viilentyi pienessä tuulessa parissa sekunnissa ja sitä pystyi käyttämään kropan viilentämiseen. Tällä pyyhkeellä pyyhin kasvoja, pyyhin käsiä ja suojasin käsivarsia.

Naisen reidet oli oikeasti ärtyneen näköiset enkä yhtään ihmettele hänen kiitollisuutta pyyhkeen lainaamisesta. Hän kulki toisen naisen kanssa ja en saanut heistä kuvaa kun tilanne meni niin nopeasti. He huomasivat että mun oikea poski punersi, siitä oli huomauttanut jo aikasemmin polulla ohittava kisailija, itsehän en tuntenut posken palaneen. Kilpasisaret laittoivat omaa aurinkovoidetta mun molemmille poskille ja toivoivat ettei iho palaisi enempää. Huomauttivat kauniisti miten mun iho oli muutenkin ihanan ruskettunut ja koko mun olemus oli jotenkin niin hehkeä, että siitä nousu itsellekin hymy korville.

Nää on tällaisia momentteja mitä täällä kisassa todella osas arvostaa, pienet jutut joilla sai muille ja itselleen hyvän mielen. Varsinkin silloin kun hyvänmielen tuoja oli nainen, miehethän osaa aina imarrella, se nyt on selvää, mutta kuuluisa sanonta ’nainen on naiselle susi’ ei pätenyt Marokon kuumalla aavikolla.

Matka jatkui yksin tästäkin eteenpäin. Koitin painella askelia mahdollisimman vikkelään, olinhan juuri levännyt aika pitkän tauon verran ja oli kiire päästä mahdollisimman pitkälle monen etapin päähän nukkumaan. Sen tiesin etukäteen, että tätä 86 kilometrin matkaa en halunnut mennä nukkumatta.

Huoltopisteen jälkeen olikin tiedossa pienen pieni nousu jota ennen joukko japanilaisia kisalijoita antoivat mullekin vesisuihkun heidän pullosta. He olivat keksineet keinon tehdä pullon korkkiin reikiä ja sitä kautta välillä viilensivät toisensa. Kun olivat nähneet mun tulevan, kysyivät haluanko minäkin viilennyksen joten sain vettä pyyhkeelleni joka viileni taas hetken päästä ja pääsin sillä pyyhkimään niskani sekä käsivarret ja lopuksi kiedoin pyyhkeen käsivarren ympärille (näette tulevassa kuvassa). Mun oikea käsi alkoi saamaan osakseen liikaa aurinkoa ja se tuntui ihossa.

Huipulle päästyäni eteen aukeni ihana maisema. Alaspäin menevä sellainen. Tosin, kun pääsisin tasanteelle edessä olisi monen monta pientä dyyntä. No, ei kun reippaasti kohti vihollista. Tosin, sain kuulla jälleen itkua. Vähän vanhempi nainen istui ja itki. Menin hänen luo ja kysyin loukkaantuiko hän? Hän sanoi että on kunnossa, ei vaan kestä tätä kuumuutta. Ymmärsin tuskan tasan yhtä paljon kun hän. Aurinko porotti tänään toden teolla, olinkin siksi iloinen että kuljin hameessa, nimittäin keho pysyi viileämpänä näin kuin pitkissä housuissa, vaikka housujen etu oli se, että iho oli suojattu suorilta säteiltä.

Pyysin naista siirtymään kauemmas auringosta ja mennä istumaan 2 metrin päässä varjoon, hän nimittäin pysähtyi tajuamatta että jäi istumaan aurinkoon. Nainen siirtyi ja kysymykseeni tarvitseeko hän jotain, kiitti ja sanoi että koittaa pärjätä. Vettä hänellä oli, oltiinhan vasta muutama sata metriä huoltopisteeltä. Jätin naisen taakse ja hölkkäsin siksakkimaista kivistä polkua sydäntäsärkevän itkun jatkuessa, mutta jäädessä kauemmas minusta. Tuntui pahalta hänen puolesta ja toivoin kovasti että hän jatkaa matkaa, koska jokaisessa meissä asuu pieni taistelija joka vaan joskus saattaa epäröidä voimiaan.

Saapuessaan dyynien alkuun, mun oli pakko kysyä Kiyomilta lupaa ottaa hänestä kuva. Pikachu päähine! Mun on pakko myöntää, mutta japanilaiset tuovat tähän kisaan todella ihanan mausteen omien pukujen ykistyikohdilla. Olen huomannut että heillä on muutenkin ihana asenne tässä reissussa, he pitävät hauskaa ihan koko sydämestä! Usein nimittäin huoltopisteiden raikuva nauru tulee nimenomaan heidän seurueistaan ja täällä kaikki ääneen luotu ilo on ilo myös muiden iloksi.

Ennen dyynien alkua eteen ilmestyi vielä virallinen kuvaaja joka sai musta ihan ooookoo kuvat. 😀 Edestä ja takaa, koska pitäähän nainen aina tallentaa menevän kahteen suuntaa..

Sieltä mä tulin ja sinne mä menin. Edessä odottivat dyynit, mutta jos niitä on jo ylittänyt muutaman kymmenen, niin vielä muutama pitäisi olla voitettavissa!

Mentyäni muutaman dyynin yli, mun oli pakko mennä varjoon. Nyt aurinko alkoi käymään myös mulle liian kuumaksi. Kun eteen tuli tarpeeksi iso pusikko, luoden mun kokoisen varjon, löin perseeni maahan välittämättä yhtään siitä että joutuisin hetken päästä putsaa itteni hiekasta. Nyt tuntui pirun hyvältä vaan olla varjossa ja venyttää koivet.

Ja tottakai oli otettava myös selfie että näette kuinka kivaa oli olla varjossa! Hetken istuessani jatkoin matkaa kun takaa tuli muutama kisailija.

Sivuille ja eteen aukesi puhdasta hiekkaa auringonsäteiden sävyttämänä.. Huomasin maastossa jotain valkoista ja arvelin sen olevan roskaa, mutta se oli selvästi jotain toimistopaperia. Kävelin noin 30 metrin päähän todetakseni että olin oikeassa, maassa makasi jollekin kisailijalle osoitetut sähköpostit. Nostin paperit ja niitä lukematta taitoin ne kasaan mun etulaukkuun. Yritin näemmä korvata sen vahingon että mun omat sähköpostit olivat lentäneet luontoon joten noukin edes nämä pois. Täällähän ei mikään maadu noin vaan, vaan vuodesta toiseen roskat lentelevät kunnes jäävät johonkin pusikkoon tai puun juureen ja hautautuvat hiekan alle.

Tuossa alakuvassa on hämähäkki. Papukaijamerkki sille joka löytää sen, laitan myöhemmin kuvan missä olen ympyröinyt otuksen joten ei pitkäksi aikaa pitäisi jäädä häiritsemään teitä jotka jäitte nyt etsimään sitä. 😉 Tilanne oli se, että kävelin ja tuijotin maahan, kun yhtäkkiä mun edestä joku liikahti menemään ja se näytti kyllä ihan muulta kuin tuulen mukana menevältä joten käännyin sen perään ja herranjumala; en oo koskaan nähnyt noin hyvin maastoon sulautuvaa ötökkää ja siksi teille tähän vähän pähkinää purtavaksi että löytyykö se helposti?

Kun dyynit olivat takana, eteen ilmestyi puu. En muuten varmana kävelisi ohi ilman että hetken seisoisin varjon alla. Ensiksi epäröin mennä sinne, koska puun alla oli kameleita ja en ollut varma miten ne reagoivat vieraisiin ihmisiin, koska heidän vieressä makasivat myös heidän omistajat. Rohkenin kuitenkin mennä, koska kaksi muutakin kisailijaa liittyvät joukkooni. Kamelit katsoivat meitä ensiksi epäröiden ja hermostuneesti liikkuen paikalla, mutta eivät silti hätääntyneet niin paljon että olisivat nousseet joten rauhassa hetken seisoin ja viilensin itseni. Kaksi muuta kisailijaa löivät pakarat maahan, itse en sitä tehnyt, koska maa kuhisi murkuista ja en kaivannut mitään kutinaa hameen alle.

Niin sitten seistyäni varjossa muutaman minuutin, minua odotti edessä suht tasainen ja suora tie. Eteneminen olisi pian ”autotietä” pitkin.

Seisoin melkein jokaisen mahdollisen puun varjon alla. En muista milloin aurinko olisi ollut minulle näin liikaa. Noin 15 minuuttia vietin varjon alla yhden melkein huoltoauton kanssa. Kyseinen auto oli kuulunut järjestäjälle, mutta kolme jäbää jotka olivat siellä eivät olleet huoltotyyppejä vaan he kuvasivat dokkaria eräästä kisailijasta ja odottivat hänen tulevan pian. Juteltiin kisasta, kaikesta siihen liittyvästä sekä heidän kuvattavasta henkilöstä, en vain saanut täysin selvää että mikä hänen sairautensa oli. Tajusin että se liittyi jotenkin hänen luihin, että hän oli niin hauras että periaatteessa tällaisen matkan eteneminen pitäisi hänen sairaudelle olla mahdotonta, mutta silti hän eteni. Harmitti jälkeenpäin kovasti etten kirjottanut hänen nimeä tai kisanumeroa ylös.

Kun sitten olin kulkenut tietä pitkin jokusen hetken, oli reissun eka kerta kun kaivoin vihon esille katsoakseni matkaa ja aikaa. Mun tahti alkoi olemaan niin uupunut ja väsynyt että jäin miettimään, oonkohan edes aikarajoissa etenemässä. Kipu polvitaipeessa ja varpaissakin alkoi muistuttamaan itsestään liian usein.

Näin yleensä käy, kun keskittyy positiviisiin asioihin, pystyy mielessään sulkemaan pois negatiiviset asiat kuten fyysinen kipu. Jos vähänkin antaa negatiivisuudelle tilaa, se saattaa vallottaa sinut täysin. Tämä hetki oli minulla käsillä. Negatiivisuus alkoi valtaamaan kivun kautta. Mua janotti, mutta en halunnut lämmintä vettä. Väsytti, mutta ei ollut lähimaillakaan kiveä mihin olisin voinut istua levähtämään. Jalkojen tahti hidastui vaikka kartan mukaan mulla olisi ehkä noin 2 km huoltoon, se ei jotenkin lohduttanut. Tajusin että nyt oli hetki jolloin piti ottaa Heikin antama kipulääke..

Siinä se oranssi pieni karkinnäköinen kipulääke makasi kädelläni ja oli kovaa vauhtia päätymässä mahalaukkuni pohjalle. Niin paljon kun vastustan turhaa lääkkeiden ottamista, tällä reissulla nämä vaikuttivat mun etenemiseen mikä oli tosi harmillista että musta ei ollutkaan siihen että olisin voinut olla ottamatta lääkettä. Nappi naamariin ja happee keuhkoihin, nyt oli mentävä.

Ja vihdoin se oli siellä. Huoltopiste nro 3 jolle saavuin noin 1,5 tuntia ennen aikarajan sulkeutumista. Tuntui että olin täpärällä päässyt perille.

Tänne saapuminen ei jotenkin tuntunut yhtään kivalta. Tai siis, se ei ollut yhtään lohduttavaa tai piristävää. Olin liian väsynyt.

Etapille saavuin naisista 178/222 ja yhteiskategoriassa 1018/1113. Heikki oli minusta nyt 1h20 minuuttia edellä vaikka alussa meillä oli vain alle 10 minuutin ero. Kuten arvelinkin, noin 10 tunnin päästä vauhtini hidastuisi radikaalisti, mutta se selvästi tapahtui jo aikasemmin.

Saapuessamme tälle etapille saimme 3 litraa vettä ja loistetikun. Tai siis sellaisen joka hohtaa pimeässä ku sen napsauttaa päälle. En oikein osaa selittää millainen se on, mutta siis sellaista matskua jota esim konemusabileissä käytetään rannekkeissa jotta ne näkyvät pimeässä.

Löin perseeni huoltoteltan mattoon ja päätin että nyt on aika syödä. En ollut syönyt tähän mennessä kovinkaan mitään.. Ambroniten ja vitamiinit. Nyt tein puolet päiväni nuudeliannoksesta, vedin reston sekä pepe lakun. Hitto miten taivaalliselta voi näinkin simppelit eväät maistua!

Samaan telttaan hetken päästä tulivat myös Benjamin ja Emily. Emily on tämän kisan nuorin osallistuja, 16-vuotias tyttö oli perheessä määrännyt tahdin ja pistänyt isäukon MDS:n matkaan uudestaan. Juttelin heidän kanssa ja minulle selvisi että Benjamin on mennyt tämän aikasemminkin, tällä kertaa matkaan lähtivät, koska tytär halusi niin. Hurjaa! Ja miettikää kuinka ihana isä! Sen sijaan että hän olisi vähätellyt tyttärensä tahtoa ja unelmaa, hän supporttas tätä ja lähti hänelle isäksi, ystäväksi ja huoltajaksi mukaan! Mielettömän ihana perhespiritti!

Juttelin heidän kanssa kunnes heidän matka jatkui huollettuaan Emilyn hiertymät, niitä oli vissiin kertynyt muutama..

Itse jäin vielä istumaan, en ollut valmis jatkamaan.

Siinä sitten eväiden syömisen jälkeen, kasasin itseni jälleen matkaan. Yksi naiskisailija oli tullut alueelle eikä saanut tikkua, joten samalla kun kävin heittämässä tyhjät vesipullot roskiin, hain hänelle tikun ja neuvoin miten se kiinnitetään reppuun. Olivat portilla epähuomiossa unohtaneet antaa sen hänelle.

Pyysin vielä henksua ottamaan minusta kuvan takaa, joten näette mun repun vasemmalla puolella tuon vihreätä valoa hohtavan kepukan. Se kuului kiinnittää reppuun siten että takana olevat kisailijat näkevät sinut ja tämä piti tehdä ennen klo 19 eli juuri silloin kun olin lähdössä liikkeelle.

Ja tottakai selfie todisteeksi että lääke ja ruoka toimi ja fiilis alkoi nousta. Oikeastaan fiilis nousi myös siksi että olen yöeläin ja olin erittäin erittäin innoissani että saatiin kulkea yöaikaan!

Otsalamput napsahtivat päälle kaikilla paitsi mulla. Otin sen esille, mutta en missään nimessä halunnut laittaa sitä vielä päälle. Rakastan mennä pimeässä niin pitkälle oman hämäränäön avulla kuin mahdollista.

Pimeys tuli tosi nopeasti ja kävelin mahdollisimman reippaasti. Olin viettänyt tauolla 1h 10 min joka oli todella pitkä aika, mutta olin selvästi sen tarpeessa. Lippis vaihtui pannaksi ja matka jatkui hampaat pimeässä loistaen eli hymy nassulla! 😀

Reitti oli merkitty sekä loistetikuilla että edessä olevien kisailijoiden valoilla. Järjestäjä neuvoi että kun oli saavuttanut tikulla  merkatun kohdan, silloin piti paikallistaa seuraava ja mennä sitä kohti. Kisailijoiden selässä näkyvät valot auttoivat takanaolevia paikallistamaan suunnan.

Otin videon millaista oli kulkea pimeässä, videolla näkyvä valo on kameran valo ja valitettavasti otin pätkän vähän typerässä kuvakulmassa, mutta te jotka luette blogia puhelimella tai tabletilla, voitte videon katsomisen ajaksi kääntää laitteen eri päin 😀 Videolla näkyy myös hieman ilmassa olevan pölyn määrä.

Edessä olevat kisailijat ihmettelivät kun ohitin heidät ilman valoa ja heidän lamput häiritsivätkin mun hämäränäköä, mutta mentyäni noin 1 km verran napsautin mun otsalampun päälle ja matka taittui vieläkin nopeammin. Täysi kuu oli tiedossa tälle yölle, mutta se ei ollut vielä sellainen ja hieman pilvinen taivas häiritsi valon pääsyä maahan täydellisesti joten oli käytettävä otsalamppua.

Erään kisailijan ohi mentäessa hän oli sanonut että oli pysähtynyt, koska luuli että takaa tulee auto. Mun otsalamppu on kuulema niin kirkas. Totta tuo kyllä olikin. Kannoin mukana 20100 mAh kokosta vara-akkua jossa oli energiaa kaikkiin mun laitteisiin enemmän kuin tarpeeksi ja siksi pystyin huoletta pitämään otsalampun valon täysillä ja käyttämään sen valaistavaa aluetta laajimmalle säädölle joten valaisin edessä ihan mielettömän ison alueen ja ohittaessa muut, otsalamppuni valo nielaisi heidän valon täysin.

Kävellessä kiinnitin edelleen huomiota jalkoihin ja nostin koppiksia pois tieltä. Niitä oli vaikka minkä kokoisia ja näköisiä ja minulla ei ollut niin kiire mennä ettenkö olisi voinut muutaman ötökän elämän varmistaa siirtämällä ne pois kävelijöiden jaloista.

Puhelimeni kamera ei tietenkään ole niin laadukas että sillä voisi hämärässä saada hyviä kuvia, mutta tämän etapin ikimuistoisin hetki oli kun lamppuni valokeilaan osui hyppyrotta. Kaikki tapahtui niin nopeasti: noin kilometri ennen seuraavaa etappia (kuin meidän maasto oli muuttunut vaihtelevaksi noin metrin ja kahden metrin jatkuviksi nousuiksi ja laskuiksi sekä korkeiden pusikoiden välissä polun etsimiseksi) eräässä yhdessä nousussa, kun tein viimeisen askeleen ylöspääsemiseksi kökötti pieni vekotin. Otus säikähti valoa ja säntäs ensiksi askeleen oikealle, sitten vasemmalle ja sitten yhtäkkiä hävisi kokonaan jonnekin oikealle. Tajusin samantien kenet näin ja olin jo napannut kameran käteen, mutta sisimmissäni tiesin etten saisi hänestä kuvaa, koska kukapa nyt voisi olettaa että villieläin jolla on saaliin reaktio jäisi tuollaisessa tilanteessa jalkoihin? Harmitti ihan vietävästi etten heti kulkenut kamera kädessä tai etten juuri nyt kuvannut videota, mutta samalla mulla oli ihan pirun hyvä fiilis. Mieleen tuli heti oma pupunen joka Suomessa kökötti ja jatkoin matkaani reippaasti nostaen vielä muutaman ötökän pois jaloista.

Kello 21.30 minua vastaan tuli järjestäjän auto joka pysäytti minut ja nainen autosta kysyi olinko nähnyt kisailijan joka erottu muista siten että hänellä ei ole käsiä. Tiesin tasan kenestä he puhuivat. Vastasin etten ollut nähnyt häntä radalla, näin hänen toki saapuvan edelliselle huoltopisteelle, mutta en muista nähneeni hänen jatkavan matkaa.. Nainen varmisti minulta, että olinko aivan varma, jolloin aloin itsekin epäröimään omaa muistikuvaa, olinhan kuitenkin herännyt huonojen unien jälkeen, auringon uuvuttamana ja ollut hereillä jo reipas 16,5 tuntia joten en välttämättä voinut muistaa kaikkea. Minulta varmistettiin vielä kerran, olinko aivan varma etten ollut nähny häntä radalla jolloin muhun hiipi huoli siitä että voivatko he luottaa minun sanaan.. Kysyin että onko jotain tapahtunut, mutta minulle ei voitu kertoa muutakuin että hänet yritetään paikallistaa.

Tiesin että perässäni tuli lisää kisailijoita joten sanoin että mielestäni en ole hänen ohi mennyt tähän asti joten siten pysyn sanoissani etten nähnyt häntä, mutta kannattaa varmistaa seuraavalta juoksijalta, hänen pitäisi olla noin 100 metriä minun perässä.

Jatkaessa matkaani, taakse jäi ranskankielistä puhetta kun nainen puhui muulle huoltojoukolle, ehkä hän käänsi meidän välisen keskustelun ja siinä edetessä seuraavalle etapille jäin miettimään, että voiko huoltoihmiset edes luottaa kisailijoiden sanoihin tässä vaiheessa, oltiinhan me väsyneitä ja kuljimme pimeässä otsalamppujen varassa.

Kello oli lähemmäs 22 kun saavuin seuraavalle etapille joka itseasiassa tuntu pirun siistiltä!

Etapille tulessa olin naisista 175/220 ja yhteiskategoriassa 1001/1105.

Olin päättänyt että pitää edetä mahdollisimman pitkälle ennen kuin menen nukkumaan. Tämä huolto oli nro 4 ja yrittäisin päästä ainakin yhden etapin lisää. Olin aikarajoissa, koska kyseiseen pisteeseen piti tulla viimeistään 15 h 30 min lähtemisestä ja matkan pitäisi jatkua viimeistään klo 3.30 jotta ehtisi seuraavalle huollolle ajoissa, tämä luki meidän vihossa. Olin päässyt etenemään ihan hyvin, joten saatoin huokaista helpotuksesta.

Tällä leirillä oli paljon ihmisiä. Valitsin tyhjemmän teltan ja romahdin alas. Oli syötävä ainakin yksi Ambronite, tiesin että aikasemmin nautitut kalorit oli jo täysin käytetty.

Samassa teltassa mun kanssa oli yks jäbä joka oli menossa nukkumaan. Hän petasi sängyn ja toivotti kaikille hyvää yötä. Itse en uskaltanut jäädä tähän.

Samalla kun nautin kaloreita, telttaan tuli vielä pari kisailijaa lisää. Nyt meitä oli 6 samalla pysäkillä. Pahin oli se, että kaksi näistä jäbistä oksens joista toinen vietiin lääkäritelttaan. Onneksi olin jo vetänyt sapuskani alas, olisin voinut itsekin pian oksentaa kun mietin tätä ympäristöä.

Yksi kisailija kuvasi jotain niin innoissaan että minäkin menin katsomaan mikä siellä oli, niin kovasti toivoin näkeväni skorpparin. Kyllä, luitte aivan oikein. Olin kuullu kisasta skorpparistooreja ja pakollisiin varusteisiin kuului venom kit, eli myrkyn poiston paketti jolle en tietenkään toivonut käyttöä, mutta joka antoi toivon siitä että tässä reissussa oikestikin olisi ollut jotain vaarallista kuten myrkyllisiä skorppareita ja käärmeitä. Mutta, en nähnyt skorpparia tai käärmettä. Kisailija kuvasi kuoriaista joka pyöritteli kamelin paskaa vauhdilla pois leirin valoista kohti pimeää nurkkaa. Jahas.

Olin vaihtanut hameen housuiksi ja ladannut Garminiin 25% lisää akkua. Jotenkin alkoi olemaan viileä olo. Aikaa vietin tällä stopilla 1h 10min ja mua kun ei väsyttänyt, päätin jatkaa matkaa. Mietin myös että en voinut tietää miksi jäbät oksens, olihan se voinut olla että heillä oli myös vatsatauti menossa tai joku vastaava ja siihen minulle ei ollut varaa. Vaikka toisaalta, en ole eläessä ollut oksennus- tai ripulitaudissa joten ehkä se ei edes tarttuisi minuun.

Alueen toisessa päässä oli nuotio jonka äärellä huoltojoukot lämmittelivät. Nuotion ääreltä raikui naurua ja laulua ja tunnelma oli just sellanen että teki mieli lyödä perse maahan heidän viereen, ottaa grillimakkarat esille ja juoda kylkeen hieman minttukaakaota. Mutta, en tullut tälle reissulle niinkään pitämään mukavaa aikaa vaan haastamaan itseni, siksi ruokani oli päivästä toiseen samaa, join lämmintä vettä ja koitin selvitä askel kerralla.

Etenin pimeyteen ja napsautin otsalampun päälle. Hetken päästä ohitin Davidin ja me jatkoimme tälle läpälle nauramista, nimittäin olen ohittanut hänet kuulema päivästä Nro 1. Pääsen hänen ohi, mutta aina pysähdyn jonnekin kunnes matkani jatkaessa tulen taas hänen ohi. Nyt kävi niin että olin pysähtynyt vessaan ja tullessani takaisin radalle oli hän päässy eteeni jolloin pikakävelytyylilläni saavutin hänet.

Siinä kävelimme yhdessä ja juttelimme, kunnes David sanoi ettei pysty ylläpitämään vauhtia joten nähdään taas. Itselläni tuntui olevan ihan ookoo olo ja jatkoin reipasta kahlaamista yön dyyneillä. Näin etenin varmaan 20 minuuttia kunnes muhun alkoi hiipimään väsymys. Eikä niinkään pieni väsymys, nimittäin hetken päästä aloin tuntemaan just sen tason väsymystä että tuntui kun olisin ollut kännissä.. Kello oli 2 yötä eli olin tähän mennessä ollut hereillä 20 tuntia ja taapertanut kokoajan eteenpäin.. Mun piti päästä nukkumaan. Heti!

Aloin katselemaan todella väsynein silmin jotain sopivaa paikkaa jonkun dyynipuskan vierellä. Tosin samalla tajusin että pusikon vierellä ei kannattanut nukkua, niistä neuvottiin pysymään kaukana, mutta mua väsytti yhtäkkiä niin paljon että olisin voinut nukahtaa pystyyn. Piti ottaa myös takki pois, miks helvetissä olin edes pukenut sen? Tai vaihtanut hameen housuiksi, nyt nekin lämmitti ja harmitti. Aloin olee tosi epätoivonen kunnes huomasin että parin sadan metrin päässä näkyi valo joka ei ollut valotikku vaan auton valot. Jes, huoltoauto, sinne menen nukkumaan!

Koitin saada vähän lisää vauhtia, mutta sekin tuntui niin vaikealta ja katsoessani jalkoja tuntui että oikea ja vasen vaihtoivat jo paikkaakin keskenään, tai ainakin sen verran mun kävely alkoi olee solmussa ja pehmeä hiekka johon askeleet upposivat, ei auttanut asiaa ollenkaan.

Noin 100 metrin päästä dyynit ja hiekka loppuivat ja maasto vaihtui kovaksi ja kiviseksi alustaksi. Nousin mäen ylös ja katsoin että auto on minusta vasemmalla ja oikealla on joku rakennus.

Laajensin otsalampun valokeilaa ja sain katsottua rakennuksen tarkemmin läpi. Seinät olivat ehjät, ikkuna ja ovi olivat suljettu ja ovi oli tuettu ulkopuolelta isolla kepillä. Toisen seinän puolella oli neljä isoa aurinkopaneelia. Tämä taisi olla jonkun paikallisen asukkaan jonkunnäköinen varasto tai joku säilytyspaikka. En uskaltanut avata ovea ja mennä katsomaan voisinko mennä nukkumaan sisään. Väsytti niin vietävästi että noin 60 metrin päässä oleva autokin tuntui olevan aivan ylipääsemättömän matkan päässä, mutta silti, raahauduin sinne parin juoksijan edetessä minusta vastakkaiseen suuntaan..

Päästyäni autolle kysyin, saako tähän jäädä nukkumaan ilman penalttia. Mun aivot ei tässä vaiheessa oikeesti toimineet ja en ollut enää varma mistä kaikesta tässä kisassa olisi voinut saada sakkoja joten päätin varmistaa. Mies auton vieressä kysyi, että meinaanko nukkua yksin maassa? Totesin että kyllä, mulla on todella kova väsymys enkä jaksaisi millään edetä enempää eteenpäin ilman että saisin nukuttua.

Tämä oli sotilas, yksi heistä jotka vartioivat meidän matkaa, tajusin sen vasta myöhemmin. Hän sanoi että tottakai voin nukkua eikä siitä tule sakkoja, mutta kunhan pidän huolta siitä että herään ajoissa. Tiesin että seuraavaan huoltoon oli yhteensä 8 km matkaa joista olin kulkenut ehkä jo 2,5 joten minulla ei pitäisi olla mitään hätää, koska seuraavan huoltopaikan aikarajan umpeen menemiseen oli vielä 4,5 tuntia.

Onnekseni autosta noin 4 metrin päässä oli jonkunnäköinen kivikasa joten päätin ottaa sen ympäristön mun lepopaikaksi ja heitettyäni repun selästä pois, siirsin jaloilla ja käsillä muut kivet jotta sain itselleni pehmeämmän alustan.

Olin niin uupunut ja väsynyt että mulle oli ihan sama oliko maassa skorppareita tai käärmeitä, mä halusin vaan päästä nukkuaan. Tiedättekö, joskus tarpeeks pitkään valvoessa sulle saattaa tulla se hetki että et välitä mistään niin paljon kun siitä että saisit vaan ummistaa silmät ja nukahtaa. Mulla oli nyt se hetki. Hädin jaksoin kaivaa reppuni pohjalta makuupussin, kiroillen samalla miks mun piti pakata se pohjalle ja kun sain sen ulos suojasta, en välittänyt laittaa edes reppua kiinni kun levitin makuupussin pitkäksi ja menin sen päälle. Olin niin väsynyt etten jaksanu edes kömpiä pussin sisään vaan asetuin sen päälle tuntien maasta tulevan lämmön ja napautettuani herätyskellon 30 minuutin päähän tunsin vaipuvani uneen.

Nukuin koiraunta 30 minuuttia ja heräsin sydäriin jonka aiheuttajana oli herätyskello. Jumalauta se soi kovaa! Aavikon hiljaisuudessa koppakuoriaisen liikkuminenkin kuulosti jättiläisen liikkeiltä puhumattakaan tämän kellon äänestä. Napautin sen pois ja jatkoin makaamista. En millään jaksanut nousta. En edes nukkunut syvää unta, vaan sellaista koiraunta, koska repussani oleva valotikku oli houkuttanu ohimeneviä kisailijoita kohdistamaan valon mun suuntaan joka taas satunnaisesti herätteli minua. Olin nukahtaessa niin poikki etten tajunnut siirtää tikkua pois näkyvistä.

Maatessaan noin 10 minuuttia tempasin itsen ylös. Oli noustava. Tiesin että kello käy ja matkaan on mentävä. Ravistelin itseni pystyyn ja sain seurakseni sotilaan joka kysyi kohteliaasti, meinaanko jatkaa unia vai jatkaa matkaa. Olin ihmeissäni että hän oli vielä siinä ja vastasin että kyllä mä jatkan. Hän kiitti, hyppäsi autoon ja ajoi samantien pois. Vasta sitten tajusin että he eivät liikkuneet siitä todennäköisesti siksi koska jäin nukkumaan syrjään vaan varmistivat että minulle ei kävisi kuinkaan.

Kohmein käsin pakkasin kamppeet reppuun ja heitin sen harteilleni. Oli todellakin jatkettava matkaa ja pyristettävä uni pois silmiltä.

Kun sitten astuin takaisin polulle noin 50 metrin päässä, seuraani liittyi pian miesjuoksija. Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia jolloin totesin että mua sattuu kyllä niin paljon että on ihme jos sittenkään saavun seuraavalle pisteelle ajoissa. Jäbä totes että hyvin mulle käy, matkaa oli vain 5 km ja kysyi haluanko kipulääkkeen. Sanoin hänelle että lääke tekis terää,  mutta olin ottanut jo yhden enkä ole varma kannattaako kaikkee sekoitella keskenään. Hänen kysymykseen, millaisen lääkkeen otin, kaivoin etulaukun pohjalta syödyn pillerin kääreen jossa luki että vatsalaukkuuni päätyi ibuprofeeni. Tämän kisailijan lääke oli jotain vahvempaa ja hän antoi minulle yhden pillerin kun varmisti että edellisen ottamisesta oli kulunut ainakin 6 tuntia ja käski tämän jälkeen olla ottamatta mitään lääkettä pitkään aikaan. Tiesin että vatsaani oli päätymässä todennäköisesti kolmiolääke ja kiitin häntä.

Juoksija jatkoi matkaa ja minä taapersin perässä. Heitin napin huuleen ja nielasin perään jäätävän paljon vettä. Meni noin 2 sekuntia kunnes oksensin kaiken pois. Siinä minä sitten kivuissani, orpona seisoin keskellä en mitään. Edessä ei näkynyt kisailijoita, takaata ei tullut ketään. Valokeilassani oli oksentamani lääke maassa ja hetken epäröimisen jälkeen nostin sen. Jatkoin kaksi askelta ja mietin niiden aikana, että huuhdonko pillerin hiekasta ja vetäsen sen uudestaan, mutta kolmannen askeleen aikana tein ratkaisun ja lääke tippui kädestäni takaisin hiekan syliin. Oksentaminen oli selvä merkki keholtani.

Seuraavat 5 kilometriä menivät todella kivasti. Aloin piristymään ja suurimmaksi osaksi kuljin ilman otsalamppua. Huomasin että kun etenin valon avulla, matka tuntui taittuvan hitaasti. Heti kun napautin valon pois, kirkkaan täyden kuun valossa hahmotin ympäristöni täysin, näin puut ja kaikki esiin tulevat varjot niin maassa lähelläni kuin kauempanakin. Jopa mun vauhti alkoi kasvamaan ja huomaamatta saavuin seuraavalle pisteelle.

Ihan älytön olo. Olin vihdoin täällä, missä uskalsin mennä nukkumaan kunnolla. Matkaa oli taakse kartan mukaan jäänyt 56,1km.

Tälle etapille saavuin naisten sarjassa 215/219 ja yhteissarjassa olin 1092/1099. Olin todellakin viimeisten joukossa ja jäädessäni nukkumaan 40 minuutiksi keskelle ei mitään, varmistin tämän sijan täysillä.

Kävelin suoraan teltoille ja valitsin sen, missä oli jo kaksi ihmistä nukkumassa. Heitin pikaisesti repun matolle, vedin makuupussin ulos ja levitin sen valmiiksi varmistaen itselleni makuupaikan. Otin kengät pois ja sukissa kävelin lääkäriteltalle. Mun oli pakko saada vaihdettua siteet varpaiden ympärillä ja hoidettava hiertymät, tiesin että nyt siellä tapahtui jo kauheita.

Yläkuvassa näkyy miten hiekkaset varpaat olivat, mikä todistaa sen että vaikka on hiekkasuojat kenkien päällä, kyllä harmaa aine löytää tiensä kaikkien kankaitten läpi iholle.

Siinä vuoroani odotellessa eteeni ilmestyi Heikki! Hän oli nukkunut 2 tuntia tällä pisteellä ja oli juuri jatkamassa matkaa, vaihdoimme pikaisesti kuulumisia ja toivotellessa hänelle hyvää matkaa sanoin että nähdään sitten maalissa, koska siellähän me nähtäisiin eikä yhtään aikasemmin. Minä en pystyisi jatkamaan tältä etapilta yhtään ilman unta ja samalla mua harmitti tämä asia vietävästi, Heikistä olisi saanut hyvää seuraa ja yö oli aivan paras aika edetä kohti maalia ilman auringon paahtavia säteitä. Mutta näin tällä kertaa..

Ennen minua oli kaksi potilasta, yksi molemmalla hoitajalla. Kun yksi heistä oli hoidettu, pääsin Etiennen käsittelyyn. Hän oli joutunut tuijottamaan varpaitani jo aikasemminkin. Kun asetuin makuulle ja pyynnöstä nostin jalan penkille, alkoi Etienne räplää luuria. Siinä hetkessä katoin ja mietin a) sitä kiinnostaa mun jalat aivan vitusti b) se ottaa kuvan mun varpaista c) sillä on täällä ihan salee netti ja hän sometta. 😀

Olin väärässä, Etienne kaivoi puhelimestaan musiikkia ja laitto biisin soimaan. Jukra mikä fiilis mut valtas. MUSIIKKIA!!!!!! Siis koko tällä viikolla ei ole pahemmin saanut kuunnella musaa ja aavikolla ainoa mitä korviisi kantautuu on muiden juoksijoiden pierut, naurut ja höpinät, mutta ei puhettakaan musiikista. Olin myös aikasemmin tehnyt päätöksen ja jättänyt iPodini kotiin, ajattelin opettaa itselleni ikävän tunteen ja tässä se oli. Melkein hyppäsin Etiennen kaulaan kiittämään musiikista, mutta hillitsin itseni ja annoin työrauhaa lääkärille. Musaa kuunnellessa ja kattoa tuijotellessa kestin kaikki kivut helpommin kun hän repi vanhat laastarit ja siteet samalla desinfioiden hiertymät.

Juteltiin Etiennen kanssa eikä kyllä käynyt kateeksi tyyppiä. Hän oli ollut valveilla yhtä kauan kun minä, tosin kuulema käynyt vuoronvaihdossa pari kertaa torkkumassa, mutta muuten siitä hetkestä asti kun me herättiin, heräsivät hekin ja ovat olleet pisteellä valvomassa ja hoitamassa tulijoiden jalkoja.

Eli siinä missä me saatiin liikkua, nauttia toistemme seurasta ja nukahtaa millo ja minne sattuu sekä ihailla vaihtelevia maisemia, joutuivat lääkärit kärsimään valveilla haisevien jalkojen ja rakkuloiden seurassa. Ei tosiankaan ollut mitään kateuden aihetta.

Kun mun koivet oli hoidettu, toivotin hyvää yötä Etiennelle ja koko sydämestäni toivoin että hän pääsee pian oikeasti nukkumaan.

Kävelin paljain jaloin telttaani. Otin makuualustan esille ja sitä täyttäessä olin hieman surullinen kun näin  juoksijoiden jatkavan matkaa, halusin itsekin edetä yöllä mahdollisimman pian, mutta tiesin ettei minusta nyt ollut siihen millään.

Hampaita pesemättä, vaatteita vaihtamatta kömmin makuupussin sisään vaipuen samantien uneen kuunnellessa taustalla harvoin kuuluvia askelia joko huollon toimesta tai sitten unilta heränneiden ja matkaa jatkavien pisteiden juoksijoiden jaloista.. Nukahdin kun kello oli noin 3.30 aamua..

Herätyskelloni aiheutti minulle jälleen jäätävän sydänkohtauksen kun nukuttuani 1h 40 minuuttia jouduin heräämään. Väsymys oli vietävä, mutta tiesin että mun on nyt vaa pakko nousta ja jatkaa matkaa. Kohmeisena valuin makuupussista ja olin kuin lumikelkan alle jäänyt kevätrusakko joka vaihtaa turkin väriään. Olin väärässä paikassa väärään aikaan väärän oloisena. Ainakin siltä musta tuntui.

Päiväkirjani kertoo seuraavan:
”13.4.2017
Kello on nyt 5:52. Heräsin kello 4:50 ja oon koomaillut. Kiire. Syöminen väkisin. Pakkaaminen. Klo 6.30 tää mesta menee kiinni. Nukuin n 1h 50 min. Ruoka oksettaa.”

Tiesin olevani nyt todellakin viimeisten menijöiden joukossa. Leirissä ei ylipäätään enää ollut kovinkaan monta juoksijaa jotka vielä lähtivät radalle ja tätä huoltopistettä alettiin purkamaan, vaikka kisailijoilla olisi ollut oikeus olla täällä vielä klo 8.30 asti. Kun ei ollut oikein enää kisailijoita..

Mun kasaan pakkaaminenkin kesti ikuisuuden. Sain kaksi vesipulloa jotka palautin kokonaan. En ollut yöpisteillä saatua vettä saanut muutenkaan juotua viileästa kelistä puuttuvan janon takia. Telttaan oli joku kisailija unohtanut epähuomiossa oman pullon puoleksi käytettynä, joten käytin hänen vedet etten joutuisi turhaan avaamaan uusia pulloja. Lähtö oli todella todella kohmeista..

Seuraani sain lehmän puvussa menevän Yoshizonin. Tai no, en varsinaisesti seurakseni, mutta aika samaa tahtia mentiin vaikka välillä meillä oli jopa 100 metriä tilaa toistemme välissä.

Eteen aukeni kaunis maisema yli tuhannen kisailijan polkemasta hiekasta. Katoin sitä ja saatoin vaan kuvitella miltä tämä näyttää noin parin viikon kisan jälkeen, uskoisin että tuulet tasoittavat suht nopeasti meidän askeleet piiloon ja meistä ei jää edes näitä jälkiä..

Aurinko alkoi nousemaan ja siitähän en just nyt nauttinut. En ollut varma mistä olisin muutenkaan nauttinut. Ehkä aamukahvi olis ollut aivan jäätävän kova juttu, ja päätinkin että ens kerralla kun tuun tänne kisaamaan, todellakin otan kahvin mukaan.

Siinä teille kärsivän Mariannan aamuilme. Toi ryppy tuossa kulmakarvojen välissä kertoo teille koko tarinan: halusin king size sänkyyn viiden peiton sekaan nukkumaan kuuman suihkun ja vesimelonin syömisen jälkeen ja herätä linnunlauluihin ja aamukahvin tuoksuun siten että kahvikupin vieressä olisi vegaaninen tiramisukakku ja kilo suklaata. Huh. Kertooko mun kulmakarvaryppy todellakin tuon kaiken? Otin tuon jälkeen myös pari hymykuvaa, mutta oli sen verran väkinäistä paskaa tallentunut kameraan että päätin lukijoitani rispektaten postata juuri tämän kärsivän ilmeen. Pysytään totuudessa, valkoiset valheen eivät auttaisi tässäkään tapauksessa mitään.

Tätä kuvaa ottaessa katoin tuota keltasta loistepalloa kuin pahinta vihollista. Mun silmät todellakin olivat ärtyneet tästä kirkkaudesta ja ainokainen aivosolu kärsi todella paljon suorasta valosta joka tunki silmieni läpi pään sisään. Voi helvetin kuustoista mun pään sisällä alkoi taas kiroilu ja voimattomuus.

Edessä on vielä 30km. Jumalauta. KOLKYTÄ KILSAA???? Olin aivan loppu ja yritin jotenkin saada itteni positiiviselle tuulelle. En onnistunut. Hiekka oli kylmää  ja niin oli mun sielukin. Myös aamuaurinko oli kylmä, kiitos sille siitä. Harmitti kun en pystynyt himmentämään sitä mitenkään. Laitoin lasit silmille. Ei hitto, nekin alkoi ottaa vatiin. Laitoin ne takas hiuksien päälle. Mietin elämää. Pysähdyin.

Katoin sivuille ja ympärilleni. Mitä helvettiä edes kiirehdin yhtään mihinkään. Ei mulla ole kiire mihinkään! Kello ei ollut vielä aamu 7 mikä tarkoitti että mulla oli vielä 12,5 tuntia aikaa päästä tuo helvetin 30 kilsaa maaliin. Olisin varmasti voinut kuperkeikallakin mennä tuon tässä ajassa.

Hengitin syvään ja näin lehmän. Jäin miettimään häntä. Tunsin itteni nössöksi. Mun reppu on keventynyt joka päivä, sain tämän etapin aikana jo kahdesti pysähtyä nukkumaan, olen ottanut tunteja aikaa taukoa ja mun ei tartte harpoa hiekassa mikään lehmänpuku päällä. Mulla on kaikki aivan vitun hyvin, jos ei oteta huomioon väsymystä, kipua varpaissa, hartiassa ja polvitaipeessa, silmiin porottavaa aurinkoa, ärsytystä ja lapsellisesti hiipivää kiukkua.

”Katoin itseäni silmiin” ja samalla tajusin, että jos kohta jalat eivät ala liikkumaan, ihan sama jos hautaan itseni hiekkaan ja menetän koko tän kisan. Piti tehdä ratkaisuja, kiukutti ja väsytti, mutta ihan itsepä valitsin tieni. Ens kerralla en vitussa jää nukkumaan koko tän etapin aikana. Muutenkin mitä helvettiä masistelin. Vuonna 2015 Nuts Pallaksen keissin aikana olin valvonut yhteensä vajaa 43 tuntia, koska kisapäivänä ajoin Pallakselle ja starttasin siitä kisan jonka maaliinpääsyssä mulla meni 27 h 50 min ja matkaa oli 125 km. Nyt sitten aavikolla, auringon alla lämpimässä alan valittaa itselleni jollain helvetin 86 kilsan etapilla? Voi että väsyneen ihmisen mieli on ärsyttävä asia.

Jatkoin matkaa. Niin tekivät monet muutkin. Ylipäätään sain olla onnellinen että en joutunut keskeyttämään mistään terveydellisestä syystä. Kisassa oli jo kaksi sairaalatapausta joista molemmat selvisivät, mutta toinen joutui koomaan. Epilepsiakohtaus kuulema. Järkyttävää että tällaiseen matkaan lähtee ihminen kenellä on kyseinen riski, toisaalta arvostettavaa että ihmiset nauttivat elämästä täysillä oli heillä jokin sairaus tai puuttuivatko heiltä raajat. Kaikki on oikeasti asenteesta ja mielestä kiinni. Pistin itseni hiljaiseksi ja keskityin enemmän siihen mihin astuin.

Yläkuvassa näette ton koppiksen. Siis mulla ei oikeesti oo hajuakaan mikä ötökkä tää on, nukuin todennäkösesti biologiantunnillakin, mutta nää on hassuja tyyppejä. Oon siis pilvin pimein nostanut näitä juoksijoiden jaloista ja samalla huvittunut miten nää tyypit uskoo olevansa kovinkin uhkaavan näköisiä kunhan vähän nostavat persettään. Tuossa yläkuvassa hän nimittäin pyllistää kaikista voimista punnertaen noilla järkyttävän vahvoilla raajoillaan. Tää on vissiin joku näiden puolustusmekanismi; joka kerta kun niiden vierestä astuu tai he kokevat uhkaa, niin siihen seis ja perse ylös.

Eteeni aukesi jälleen laskeutuva dyyni ja niin paljon avaruutta että sydäntä särki. Todellisuudessa mun olkapäätä ja varpaita särki. Ja aivosolua.

Tän vuoden palkinnon voitti tää tyyppi. Siis kelatkaa tätä tilannetta, oon aikasemmin kirjottanut että kaipasin älyttömästi kuivattuja mulperrimarjoja ja nyt mun eteen iskee tyyppi joka syö mun herkkumarjaa! 😀 Tää oli jotain niin koomista etten voinut uskoa silmiäni. Kuinka todennäköistä on se, että niin paljon tilaa kun aavikolla onkin, niin satun menemään just sellasesta kohtaa missä joku juoksija on tiputtanut mulperrin ja joku ötökkä löys sen itselle aamupalaksi? 😀 Kaikenlaista ja tää ei ollut edes hallusinaatio vaan mulle vittuiltiin pienemmässä kaavassa.

Jatkoin matkaa ja sitten eteeni tuli myös kameleita. Wau. Nää tyypit oli tooooosi chillejä ja toooosi lähellä mua. Silti en uskaltanut mennä yhtään lähemmäs, mitä ikinä tapahtuisikaan, mulla ei olis ollut voimia juosta niitä karkuun.

Jatkoin matkaa ja säälin itseäni. Eteeni aukesi jatkuvasti uusia dyynejä ja uutta avaruutta. Tuhansia ja tuhansia jalanjälkiä todisteena että olen onneksi menossa oikeeseen suuntaan. Ötököitä. Auringonsädettä. Kamelinpaskaa. Tuulen nostamaa hiekkaa. Ai että jotenkin olin niin tööt että mulla loppui mielikuvituksen mukana myös ajattelu. Katoin vaa jonnekin horistontille ja toivoin sieltä pian jonkun auton ajavan ja kysyvän et haluunko jotain ja onko kaikki hyvin? Jolloin olisin voinut vaa istua ja tajuta että haluan ihan älyttömästi kaikkea. Tajuten samalla, että kuinka vitun hyvin mun elämässä on kaikki. Tää aavikko on vaa väliaikasta, en oikeesti asu täällä. Tää loppuu heti kun vaan pääsen maaliin ja sinne ei pääse jos ei nyt vaa laita tassua toisen eteen.

Ja sieltähän se auto tuli. Mutta se ei ollut huoltoauto. Se oli joku turisti joka hetken katsoi mun touhua ja sitten tuli mun luo juttelee. Komee mies, ei voinut kieltää asiaa. Hän oli ultrajuoksija joka oli ystävänsä kanssa (myös komee mies) täällä kuvaamassa ja treenaamassa. Oli tajunnut että täällä on kisa ja tuli kysymään mitä kuuluu? Noh, en nyt voinut hänelle vuodattaa että mitä todellisuudessa kuuluu, siihen ei meinaa olis aika riittänyt, mutta kerroin hänelle pintapuolisesti kuinka raskas maasto tässä on kyseessä. Jäbä oli menossa tänä vuonna UTMB kisaan ja näyttikin vähän siltä että hän ei mitään kympin lenkkejä juoksentele…

Sen lisäksi että oli pirun komee mies hän oli myös pelastajani, nimittäin hetken juttelemisen jälkeen hän tokaisi että mulla ei oo enää pitkä matka huoltoon! EIKÖ!??!?! No ei muuten helvetissä ollutkaan, me seistiin about 600 metrin päässä huollosta juttelemassa! 😀

Siis mun sydän teki kuperkeikan. Kiitin komeeta tyyppiä chattailusta ja laitoinpa muuten vähän vitun vikkelää jalkaa toisen eteen. Huh mikä fiilis. Olin pelastettu! Vaikka olinkin viimeisiä raatoja radalla, olin onnistunut selättämään huoltojen välissä olevan vajaa 9km matkan.

Siellä se oli,  pelastusleiri. Oikeesti, vaikka siis huoltopisteesta ei ollut mitään iloa muutakuin vettä (sitä en tarttenut nyt) ja matto perseen alle, eniten mua ehkä tässä teki iloiseksi se että mä nään IHMISIÄ! Tiättekste, jotenkin koin itseni ihan älyttömän yksinäiseksi tällä etapilla ja se oli tosi tuskasta.

Ennen huoltopistettä järjestäjän henksu oli läksyttänyt tätä komeeta miestä että hän ei saa häiritä kisailijoita ja tulivat multakin varmistamaan että oonko kunnossa. Jösses, ei kai komeen miehen kanssa juttelusta kovin traumaattiseksi olisi voinut muuttua? Tavallaan ymmärsin heidän huolenaiheen, tässä kisassa oli vain yksi check point mihin perhe ja ystävät saivat luvan tulla kannustamaan, muuten oli tosi tiukasti pidetty kiinni siitä että samaan aikaan täällä ei muita liikkuisi, mutta samalla musta tuntui tosi typerältä että jaksoivat huomauttaa tuolle tyypille siitä että hän jutteli mulle ja lehmälle eli Yoshizonille.

Kutosetapille saapuessa olin 215/219 naisista ja 1092/1099 yhteiskategoriasta. Miettikääpä sitä! Melkein vika! 😀

Minut ohjattiin suoraan lääkäritelttaan, nimittäin olin viimeiset 500 metriä kulkenut repun vasen olkain pois olalta, koska mua vaa sattu siihen niin paljon, että en pystynyt pitämään sitä päällä. Kun olin tulossa huoltoon päin, minua vastaan tuli lääkäri joka kysyi miks mun reppu on noin. Kerroin rehellisesti että mun molemmat solisluut oli tosi tosi kipeet, mutta vasemmassa olkapäässä ja lapaluussa alkoi olemaan jo sen tason kipua etten voinut pitää enää repun olkainta siinä. Kipu tosiaan heijastui johonkin hermoon ja se oli myös hidastanut mun vauhtia, koska en vaa kestänyt ja meni hermokin jo usein koko helvetin repun kanssa. Lääkärillehän räpyttelin silmiä ja kerroin kaiken todella hentoisella äänellä ystävällisesti. Kaikki kirosanat lentelivät mun pään sisällä..

Medical-teltassa käskettiin paita pois ja tökittiin kipeä kohta esille. Lääkäri oli tullut tulokseen että laittaa mulle jonkun siteen, en tajunnut paljoa mitä hän selitti muutakuin että siinä on jotain kaasua tai jotain mikä aktivoituu ja lämmittää. No, rehellisesti mulle oli ihan sama vaikka ne olis vaa puukolla laittaneet verenkierron vikkelämmäksi ja käskeneet jatkaa matkaa.

Teippauksen päätteeksi pyysin häntä ottamaan kuvan mun selästä, kiinnosti itseäkin että miltä kokonaisuus näytti ja se näytti erittäin hyvin teipatulta. Thierry oli aikasemminkin pitänyt huolta musta tässä kisassa ja olin kiitollinen siitä että nyt vasemman puolen kipu oli jotenkuten hallussa.

Multa varmistettiin vielä että halusinko kipulääkettä? AI HALUSINKO? Mun silmissä vissiin kirkastu värit, sävyt ja kaikki mahdolliset kuullessani sanan kipulääke. Kerroin lääkärille että olin ottanut noin 13 tuntia taaksepäin yhden lääkkeen ja näytin hänelle mukana olevan paketin. En ihan oikeesti herkästi halua tällaisilla asioilla leikkiä ja siksi mun mielestä lääkkeet on asia josta pitää oikeasti olla rehellinen itselle ja muille, koska kaikkia aineita ei voi keskenään sekoittaa ja jos nyt lääkäri esim muuttaiskin mieltä että ei oo vielä aika ottaa seuraavaa lääkettä niin sittenhän minä en ottaisi. Onneksi minulle suotiin kipulääke jonka juodessa alas, toivoin sen vaikuttavan niin että voisin vaikka vähän hölkätäkin.

Koska olin joka tapauksessa loppupään taplaajia, mun ei ollut tarve liikkua medical- teltasta veks vaan sain luvan nauttia evääni siinä. Vatsan pohjalle laskeutui Pepe- laku ja samalla tutkin karttaa. Se oli toinen kerta kun tälle viholle oli käyttöä.

Telttaan saapui myös eräs toinenkin naisjuoksija ja mulla jotenkin tippu rispektit häntä kohtaan aivan totaalisest.

Tiättekste, me ollaan kaikki aikuisia. Kaikki täällä myös vapaaehtoisesti. Tän lisäks 99% lääkäreistä on täällä vapaaehtoisesti meidän hyväksi. On yks asia että kiukuttelet itelle keskellä aavikkoa ja hakkaat päätäs vaikka johonkin pusikkoon, kun se että alat vittuilemaan ja kiukuttelemaan henkilökunnalle. Sitä tätä nainen teki. Onneksi olin jo evääni vetänyt naamariin, meinaa en kestänyt tän tyypin seuraa hetkeäkään pidempään ja sisimmissäni jotenkin aloin toivoo että hän ei saisi lupaa jatkaa, nimittäin hänen olo ei ollut lääkäreiden vikaa, mutta hänen käytöksensä antoi ymmärtää että on heidän elämäntehtävä saada hänet voimaan hyvin. Oksettavaa. Tällaiset tyypit vasta ansaitsevatkin saharassa eksymisen…

Tätäkin pistettä alettiin purkamaan, vikat kisailijat olivat jo saapuneet tänne joten aikarajoissa kaikki. Ennen lähtöäni huusin koko huollolle kiitoksen kovaan ääneen ja sain jokaiselta vastahuudon ja turvallisen matkan toivotuksia. Olin älyttömän kiitollinen heidän työlleen, eikä tämä todellakaan ollut kiinni siitä että jatkoin matkaani kamoissa (kipulääke).

Vaan ihan oikeasti arvostin, nää tyypit tulee hyväntekeväisyytenä tekee 10 päivän työt helteessä ja pitkissä vuoroissa, jotta ne näkee kasan rumia varpaita, järkyttävän paskasia hiertymiä ja tän lisäksi vielä kiukuttelevia luonteita? Tän kisan nähtyäni en koskaan tulisi tänne vapaaehtoiseksi vaikka toisaalta, kusipäisten juoksijoiden vastapainona on aina satoja huipputyyppejä ja kymmeniä uusia työkavereita jotka varmasti painavat vaakakupissa enemmän!

Näin omissa mietteissä jatkoin matkaa ja aika rivakkaa tahtia. Garmin ilmotti minulle välillä että nopeuteni oli 9min/km mikä aina lohdutti kun mietin että seuraavaan etappiin oli 11km matkaa. Normaalissa olosuhteissahan 9min/km on takaperin konttausta, mutta täällä tää oli ihan hyvä jos miettii että hitaimmillani kuljin 19min/km!!

Kun aurinko oli jo suht kivasti porotellut, päädyin jälleen hetkeksi seisomaan puun alle. Kello oli 11:18 joten keskipäivän aurinko lähestyi uhmakkaasti ja uv-säteet oikein etsimällä etsi meitä uhreja.

Heitin repun maahan ja hetken päästä näin liskon joka juoksi musta vähän matkan päähän. Koittakaapa löytää se tuosta alakuvasta.

Mähän rakastan liskoja ihan älyttömästi. En voinut siis tässäkään tilanteessa olla koittamatta saada valokuvattua se joten hitaasta aloin laskeutumaan kohti maata jotta pääsen konttausasentoon lähelle matelijaa. Lisko ei ihan ollut samaa mieltä asiasta ja sekunnissa vaihto paikkaa parin metrin päähän. Mut tuntien, en luovuttanut herkästi joten lähestyin sitä sinne ja olin ihan mielettömän onnellinen (miltein kiljuin onnesta) kun pääsin noin 10 cm päähän siitä ja sain aivan mielettömän upean (mun mielestä) kuvan jonka te näettekin alhaalla! <3

Olin ihan onnesta sekasin ja poistuin paikalta vaivihkaa liskon jäädessä lämmittelemään kiven päälle. Nyt olin tosi iloinen, kerrankin mun etapilla on joku oikeasti mielettömän upea luonnonkappale kuvattavana!

Jatkoin matkaa hirmuvauhdilla ja vastaan tulikin henksun auto joka kyseli onko kaikki hyvin? Vastasin heille näyttämällä kuvan liskosta ja sanomalla että ei kai mikään voi olla huonosti jos näkee tällaisen yksilön 10 cm päässä? Huoltopisteeseen ei kuulema ollut enää kuin 4 kilometriä joten vauhti ei ainakaan hyytynyt!

Sitten taas takaa kuului helikopteri ja oli pakko sokeesti nappasta video, jonka laitoin teillekin tähän tunnelmaa luodakseen. Ottaessani kuvia ja videoita en osannut tietää onko niistä kellekään mitään hyötyä koskaan, mutta tiesin että parempi niitä on ottaa kun jättää ottamatta, koska ainahan ne voi pyyhkiä menemään.

Sitten joku taas hyppäs mun edestä ja se oli heinäsirkka. Siis kyllä, mun oli pakko saada kuva siitäkin. Hartiassa ollut side teki tehtävänsä ja syöty kipulääke viimeisteli onnentunteeni, joten nyt mun keskittyminen riitti vaikka kirpun paskan kuvaamiseen, ei kiristänyt pinnaa ja maailma ja auringonsäteet oli vaan niin siistii!

Kävellessä reippaasti onnistuin ohittamaan muutamia kisailijoita ja yksi mies huomattuani mun vauhdin alkoi harppomaan sauvoineen vieressä ja kysyi että mikä mahtaa olla mun vauhti. Katoin Garminia ja sanoin että 6,5min/km johon mies tokasi että oonpa mä vikkelä. Sanoin hänelle ystävällisesti että jos tietää että maali ei kävele vastaan, sitä alkaa kävelemään kahta nopeammin. Neuvoin häntäkin huitomaan sauvoja ja käsiä enemmän niin saisi vauhtia ja pääsis ripeemmin perille. Hän pysyi mun beesissä noin 300 metriä minkä jälkeen totesi ettei pysty ja hidasti vauhtia.  Toivotettiin toisillemme tsemiä ja sanoin että nähdään huollossa, tiesin pitäväni siellä breikin.

Ja siellähän se huolto olikin jo vastassa. Itseasiassa viimeiset muutama sata metriä hölkkäsin. Hitto että tuntu hyvältä liikkua vähän vikkelämpää kuin peruskävely.

Huoltopisteelle kirmasin niin kovaa että sain henkilökunnalta kunnon tsemppihuudot kun näkivät että on joku joka jaksaa vielä juostakin. Harva tiesi että mulla oli oikeet lääkkeet enkä tuntenut kipua, kivun kanssa en tosiaankaan olisi jaksanut enkä pystynyt juoksemaan..

Tälle pisteelle tulin naisista 209/219 ja yhteiskategoriassa olin 1078/1099.  Sain 2 vesipulloa eli 3 litraa vettä. Kömmin samantien telttaan ja pistin perseen maahan. Ai että. Varjo.

Hetken päästä kameramies tuli telttaan ja kysyi voisiko kuvata kun juon vettä. Koitti saada Suomen lipun mukaan kuvaan, tuskin onnistui, mutta jäi juttelemaan ja kysyi olenko tiimin kanssa vai en. Hänelle selvisi paljonkin meidän keskustelun aikana mm se että meitä suomalaisia on vain kaksi täällä ja kysymykseen miksi reissaan yksin, tämähän on ystävien kanssa tapahtuva tapahtuma vastasin että kyllä näitä voi mennä yksinkin, koska ystäviä tehdään matkalla. =) Kun hän sitten alkoi kysymään että oonko naimisissa ja kuuli että olen peräti sinkku, korviini kantautui lause että mun pitäisi mennä hänen kanssa naimisiin. Asia selvä. Mutta tällaisia juttuja nyt aika usein sinkkunaisena yksin liikenteessä olevana saa kuulla. Eikä se mua haittaa, huumori kulkee veressä, mutta sinkkuna teltasta uloskin jatkoin. 😀

Huollossa vietin 25 minuuttia nauttien viileästä vedestä ja varjosta. Ruokaa en saanut alas, joten jatkoin matkaa näillä voimilla ja lääkkeillä.

Ei kyllä mennyt kovin pitkä aika kun aurinko taas alkoi painaa hermojani. Kuumuus kyllä välillä nousi täällä kirjaimellisesti korvista ulos! Kun sitten eteeni tuli järkyttävän iso puu järkyttävän ison varjon kanssa, päätin poiketa polulta sen 50 metriä että voisin hetken seisoa viileydessä.

Maassa vilisi jännän näköisia ötököitä joista yksi oli niin punkin näköinen ja juoksi kuin tuhatjalkanen että mun mielenkiinto sitä kohtaan heräsi heti. Myös ötökän mielenkiinto paeta mua oli tosi korkee ja hän juoksi minkä pystyi minne pystyi kunnes hautautui kepin alle. Raukka ei tiennyt että seurasin sitä kokoajan ja kun se oli sitten jäänyt ”piiloon” niin sain siitä kuvan. Näettekö sen tuosta alakuvasta?

Laskin repun maahan ja olin välittämättä siitä että maassa kuhisi ötököitä. Venyttelin selkää ja hartioita ja otin selfien, joka paljasti että mun päällä oli muurahainen. Löydätkö sen kuvasta?

Siinä sitten hetken seisoessani tajusin että nää murkut tippuu puusta alas. Jahas, aika lähteä liikkeelle ja vähän vikkelää. Ravistelin repun varmuuden vuoksi ja heitin sen selkään. Ai että toi side olkapäällä tuntui kivalta, harmi ku en tajunnut aikasemmalla huoltopisteellä mainita mitään hartiakivusta.

Ja sitten vihdoin tuli se hetki kun näin maalin. MAALIN! En siis hallusinoinut Tikkurilan maaleista vaan näin oikeasti meidän pitkääkin pidemmän etapin määränpään: maalin! Voihan kevät ja kesä!

Sitä kohti vaan, mutta en pystynyt nostamaan vauhtia. Oli mentävä näin. Vastaan tuli vielä yksi iso puu jonka varjoon jäin seisomaan pariksi minuutiksi ja jatkaessani matkaa totesin miesjuoksijan kanssa että ihan ku maali siirtyy pois samaa vauhtia kun mitä sitä kohti saapuu. Se tuntui oikeasti siltä, että jokainen tehty askel vaa tuli meidän väliin, eikä kaventanut matkaa.

Maaliin saapuessa mulla oli tosi tosi tosi uskomaton olo! Saavuin päivä auringon aikaan, se oli tosi erillaista kun aikasempina päivinä kun saavuin laskevan auringon aikaa. Nyt mulla oli pirusti aikaa tehä mitä vaan ja aikarajaankin oli vielä vaikka kuinka paljon aikaa!

Täällä olin naistensarjassa 201/219. Kahdeksan naista joutuivat keskeyttämään tämän pitkän etapin ja kuten pelkäsinkin nainen Nro 70, joka itki silloin ennen ensimmäiseen huoltoon saapumista, joutui jäämään sinne. Harmitti tosi paljon hänen puolesta ja toivon ettei käynyt mitään pahempaa! Yhteiskategoriassa olin 1058/1097. Yhteensä kisailijoita tippui tällä etapilla 39 joista kaksi jäivät pois 7 huollossa mikä on sitäkin harmillisempaa, koska se oli niin lähellä maalia..

Tänne tullessa jokainen sai 6 pullollista vettä, huhhuh. Järkyttävä määrä, mutta ennen pullojen mukaan ottamista seisoin rauhassa teltan varjossa jonka yhteydessä oli tuuletin. Olen tosin sen verran pätkä ettei se tehonnut minuun, koska se puhalsi liian korkealle, mutta en välittänyt siitä, halusin vaa seisoo varjossa ja tajuta että olin päässyt maaliin. Sotilas joka seisoi teltan yhteydessä kysyi lupaa ottaa selfie mun kanssa ja nyt voin miettiä että mihin sekin kuva on mahtanut päätyä. 😀

Teltalle saapuessa sain viereisistä majapaikoista taas onnitteluja sekä oman teltan tyypit onnittelivat kans. Nehän kaikki oli huikeita koneita ja menivätkin nukkumatta, tosi Heikki taisi nukkua 2 tuntia. Thure oli teltan nopein tyyppi ja tämänkin etapin taittoi ajassa 11 h 46 min. Hitto mikä supermies!!

En kauaa nenääni tuhisuttanut teltassa vaan heitin kengät pois ja yläkuvassa demosin paljonko hiekkaa tuli 30 km aikana. Ei paljoa!

Halusin päästä pian lääkäritelttaan, Lise varoitti että siellä on jonoa, hänellä meni monta tuntia, mutta toisaalta, peräpään juoksijan etu on juuri se että suurinosa on saanut jo huollon jalkoihin.

Kipitin pyyhkeen, veden ja vaihtovaatteiden kanssa ”suihkuun” ja ”suihkunraikkaana” sitten takaisin teltalle jossa nautin Cociksen joka oli tänään haettavissa kortilla. Mun kokiksen tosin haki joku muu, en muista kuka. Normaalistihan en juo tollast skeidaa. Cocishan on silkkaa myrkkyä ja oon elämässäni juonut sitä yhteensä ehkä sen 5 litraa mikä on aika vähän tähän ikään mennessä. Oonkohan edes senkään vertaa? Mutta täällä tein poikkeuksen, koska tässä tilanteessa tätä sponsoroitua myrkkyä saattoi lämmenneen aivon takia kutsua jopa herkuksi. Janosin sokeria ja kylmää juotavaa.

Sukkien poistamisen jälkeen oli hienoa kateltavaa siinä kohtaa jota pitäisi kutsua varpaiksi. Nää nyt lähinnäkin muistutti hiekkanakkeja!

Heikki lainasi tai siis antoi minulle hänen kertakäyttötossukat joita jaettiin täällä medical-tendissä ja niissä kipitin sitten lääkärin luo.

Tältä täällä näyttää siis: eka jono missä toteat ensiksi että haluatko hoitoa vai hoidatko itse itsesi..

Jos janosit ammattilaisen kosketusta, sait vuoronumeron ja menit punaisten mattojen sivulla oleville pesupaikoille desinfioimaan tassusi tai sen mitä niistä oli jäljellä. Sen jälkeen sun pitäisi siirtyä vieressä oleviin telttoihin odottamaan vuoroa, mutta aika harva tajusi sen tehdä vaan istua kökötti pesupaikalla itsekseen murjottamassa tai naapurinnassulle nauramassa…

Itse valloitin kokonaisen maton, koska siihen oli tilaisuus ja jäin odottamaan vuoroani. Otin tosin kuvia siinä maatessa itsestäni, matosta, teltoista, muista, kivistä, hiekasta, ilmasta…

Tuijotin taivasta ja näin sen paljon kauniimpana kuin aikasemmin. Auringon säteetkin olivat yhtäkkiä lempeät enkä vihannut niitä. Tunsin itseni onnelliseksi ja rauhalliseksi.

Maaliin alkoi tulemaan viimeisiä juoksijoita, heitä vastaanotettiin kamalan metakan ja kiljumisen kanssa. Viimeistä maaliintulijaa mua säälitti eniten ihan vaan siksi että kun hän saapui, KAIKKI katsoivat häntä eikä hän päässyt kuulema siitä tolpasta jatkamaan matkaa. Ja voin sanoa että varmaan teki mieli mennä vähän vikkelää lepäämään.

Mitä muuta sä voit tehdä kun makaat Marokossa, marokkolaisen maton päällä keskellä aavikkoa odottamassa että pääset lääkärin vastaanotolle? Niinpä. Voit vaikka hymyillä itsellesi ja universumille ja miettiä kuinka helvetin hyvä joskus on vaa olla.. <3

Vihdoin pääsin jalkojen kiusaamispaikkaan. Kuten alakuvassa näkyy, myös ulkopuoliset jonossa vuoroaan odottavat kuvasivat sisällä olevaa meininkiä.

Molemmat jalat hoidettiin kunnolla ja jouduin välillä kiepsauttamaan itseni vatsalle jotta lääkärin olisi ollut helpompi käsitellä hiertymiä ja rikkimenneen ihon teippaaminen onnistuisi täydellisesti. Vastapäätä makaava nainen huus niin kovaa, että me mun hoitajan kanssa katsottiin toisiamme sillä ilmeellä että nyt ei salee ollut luonnollinen huutaminen…

Yritin sitten lääkärille selittää että mulla on hartialla side johon on laitettu jotain mitä en tiedä pitääkö se poistaa ennen nukkumaanmenoa vai pitääkö se pitää paikalla. Selittäminen oli hieman hankalaa, koska en todellakaan tiennyt että mitä sinne on teipattu, mutta ihan vahingossa huomasin saman lääkärijäbän joka siteen teippasi musta kolmen metrin päässä ja sain hänet houkuteltua tulemaan meidän luokse. Juteltiin hänen kanssa sitten ja hän antoi minulle uudet siteet ja kamppeet ja sanoi että mun pitäisi aamulla pyytää joku telttakaveri teippaa mun selkä uudestaan. Teippiä antoi siten että myös toisen hartian voisi suojata. Jaiks. Tiedän että lekurit varmasti osaa hommansa, mutta nyt en voinut pyytää heitä tekemään sitä, nimittäin huomenna meidän lähtö olisi klo SEITSEMÄN AAMUA ja siihen aikaan ei ole medical- point auki joten oli turvauduttava telttalaisten apuun.

Oli tosi kiva kipittää teltalle ilman otsalamppua, koska vielä ei ollut niin myöhä. Marokkolaiset jäbät, eli henkilökunta jotka pitivät huolta meidän teltoista, tekivät keskellä leiriä nuotion ja fiilistelivät sen lämmön äärellä. Otin kuvan ja lupasin yhdelle heistä lähettää sen, kun hän niin kovasti sen halusi ja kysyi josko olen Facebookissa. Sain hänen nimen itselleni ylös ja sitten kun pääsen netin äärelle alkaa etsintä.. 😀

Omassa teltassa kaikki oli hyvin. Sapuska oli valmista joten pääsin kömpimään pirun onnellisena matolle, syömään ja suunnittelemaan aamua. Tänä iltana me suljettiin teltan sivu ja olin valmiiksi jo kerran pakannut repun, nimittäin huomisen etapilla en halunnut pitää etulaukkua vyötäröllä joten testasin ja sain mahtumaan sen reppuun kamppeineen. Kuinka siisti fiilis taas iski kun tajusin että reppu on astetta kevyeempi sieltä vähentyneiden tavaroiden ansiosta!

Olin kaiken lisäksi saanut lisää sähköposteja ja siellä oli viestejä minulle tuntemattomilta ihmisiltä! Voi jukra, te oikeasti olitte mun reissussa mukana! <3 Kiitos kiitos kiitos!

Päiväkirjani sanoo seuraavan:

”Tänään loppui pitkä etappi. Mua väsyttää tällä hetkellä tosi paljon, johtuen siitä miten vähän olen nukkunut. Kello on nyt todennäköisesti 21. Pakkasin repun valmiiksi. Aamulla vitamiinit ja tyhjällä vatsalla lähtö.. Olis kirjotettavaa, mutta ei  just nyt vaa pysty. Energiavaje vähäisistä kaloreista. Kauniita unia rakas maailma.”

Uneen vaivuin ilman käskyä. Aamulla oli tiedossa super aikainen herätys..

 

*************************************
12-13.4.2017
Etappi Nro 4
Matka: 86,2 km
Aika suoritukseen: 35h

Järjestäjän tiedot:
Matka: 86,2 km
Maaliin saapuminen: 30h 31 min 57 sec
Ranking: 1058/1097

Garmin 12.4.2017:
Matka: 60,37 km
Time: 17 h 48 min 05 sec
Pace: 17:42/km
Calories: 2669
Avg HR: 116
Ascent: 812 m
Descent: 780 m

Garmin 13.4.2017:
Matka: 31,43 km
Time: 8 h 37 min 43 sec
Pace: 16:28/km
Calories: 1372
Avg HR: 116
Ascent: 305 m
Descent: 248 m

Garmin yhteensä:
Matka: 91,8 km
Calories: 4041
Avg HR: 116

Sapuskat jotka söin sisälsivät yhteensä noin 1834 kcal.. Vettä join etapin aikana vajaa 7 litraa. Hiertymiä nyt yhteensä 11…

Jäittekö miettimään sitä hämähäkkiä siinä yhessä kuvassa? No tossa se on.

8 thoughts on “MDS: Day Nro 4 and 5

  1. Mahtavaa! Kiitos paljon tästä postauksesta, odotinkin tätä jo silmät kiiluen! Myöhästyin melkein töistä kun piti aamulla heti lukea tämä. Ihailen kyllä sisuasi. Vaatii valtavaa henkistä pääomaa taittaa tuollainen matka tuollaisissa olosuhteissa!

  2. Mielenkiintoista luettavaa, ihan sinun näköistä tekstiä ja kuvia. Pieniä ei poljeta ja kaveria ei jätetä.
    Mukavaa oli silloin netistä seurata etenemistäsi ja todella mielenkiintoista ”kuulla” se miltä se tuntui.
    Malttamattomana odottelen seuraavaa jaksoa, mielenkiintoista kuulla että mistä kaivot sen vauhdin tuolle osuudelle

    1. Hei Timo!

      Ja kiitoksia viestistä, tänään aloitankin seuraavan postauksen valmistelemista! =) Kiva kuulla että tekstini on minun näköistä, siitä tulee hymy korviin asti! =) Kiitos!

  3. Pari päivää sitten sattumalta tartuin blogiisi ja koukutuin täysin. Odotin tätäkin tekstiä malttamattomana ja olenkin lukenut sitä pitkin päivää; aamupalalla, töissä lounaalla, lasta nukittaessa ja milloin missäkin sopivan hetken koittaessa. Aloin myös lukea vanhemmat tekstisi. Näitä lukiessa voin mielikuvissa seikkalla retkilläsi ja haaveilla tulevasta. Jonain päivänä minäkin olen kyllin rohkea itsenäisiin seikkailuihin, jonne sydämeni kaipaa. Inspiroit minua suuresti! <3 kirjoituksiesi perusteella olet huikean rohkea nainen, josta olisi kelle tahansa esikuvaksi. Kiitos mahtavasta blogista!

    1. Hei Kristiina ja kiitoksia viestistäsi! Kirjoitit että olet lukenut tätä lasta nukuttaessa, ja mikäli kyse on sinun oman lapsen nukuttamisesta niin sanon että olet todellakin rohkea, äitiys on yksi suuri seikkailu myös! Ihana kuulla että blogin teksti on antanut sinulle mahdollisuuden seikkailla retkilläni, se onkin tarkoitus kun kirjoitan näitä lukijoita mielessä pitäen!

  4. Upea postaus!! Mun piti pikaisesti syödä aamupala ja selailla nettiä, mut niin jämähdin sun tekstiin, enkä malttanut lopettaa jättämällä juttua kesken :D, kymmenminsan aamupala venähti tunniksi 🙂 Oot kyllä todella sisukas ja matka on ollut varmasti fantastinen!! Nyt en kyllä malta odottaa seuraavaa postausta 😀

    1. Hei TiinaR ja kiitokset viestistäsi! Positiivinen asia oli ainakin se että sait nauttia aamupalasi pitkän kaavan mukaan! KOitan julkaista pian seuraavan tekstin! =) Kiitos että jaat kanssani mun matkan!

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste