MDS: Day Nro 6

Reissun tärkein aamu. Etapin maaliin pääsy sinetöi MDS:n onnistumisen. Kova halu päästä aikarajoissa maaliin!

Päiväkirjani kertoo seuraavan:
”Tänään oli pirun aikanen herätys. Nukuin jotenkin levottomasti ja näin tosi ihmeellistä unta. Kello 4.50 avasin silmät ja olin sitä mieltä että on noustava. Kroppa oli eri mieltä. Kello 5:15 mun kello soi, mutta olin jo ylhäällä. Pakkaaminen oli todella kohmeista. Powercoctail kurkusta alas ja yksi Pepe-laku. Taas meni viime tippaan, mutta oli siistiä että sain kaikki tavarat mahtumaan reppuun ja edessä oli vain pieni laukku missä oli puhelin ja jotain tarvittavaa sälää.”

Tänä yönä nukuin jotenkin todella ihmeellisesti ja oli outoa että heräsin ennen kuin kello soi, vaikka takana oli vain vähän unta edellisen etapin pituuden takia. Lähtö oli klo 7 meille hitaille ja kärki tulisi jälkeen meidän perässä kymppivaihe päällä. Ihan mieletöntä että saataisiin keskellä etappia taas buustia siitä kun he juoksevat ohi! <3

14.04.2017
Matka: 42,2 km
Aika suoritukseen: 12 h
Lähtö Nro1: klo 7.00
Lähtö Nro2: klo 8.30

Mua jännitti. Ihan tosissani mietin, että pääsenkö aikarajassa maaliin. Se miks mietin tätä kauhuissani on että tänään oli pisin etappi per vuorokausi. Aikasemmin oli 39 km ja silloin aikarajaksi oli laitettu 11 h 30 min eli kyseessä oli päivä Nro 2. Nyt meillä oli 3 km pidempi matka ja aikaa vain 30 minuuttia enemmän. Plus mun hiertymät ja polvitaive. Ne oli oikeesti tosi kipeet!

Alakuvassa näette Thuren, hän kuului kärkimiehiin joten oli onnekas ja pääsi lähtemään meidän perässä lähdössä Nro 2. Hurjan huikeessa kunnossa oleva mies, eilinen pitkä 86 km etappikin sujui häneltä vajaa 12 tunnissa! Meidän teltan supermies!

Tänään siis koeteltiin tosissaan sitä, kenestä on maaliinpääsijäksi. Takana oli jo monta etappia ja eilen oltiin menty ns tuplapäivä mikä tarkoittaa että energiaa käytetty, hiertymät olivat pahentuneet ja väsymys oli kasvanut. Garmin oli kertonut mulle jo ensimmäisen etapin jälkeen, että palautumista olisi tiedossa 64 (KUUSKYTÄNELJÄN!!!) TUNNIN verran… Mikä siis tarkoitti sitä, että joka etapin jälkeen palautumisen tunnit kasvoivat ja olo oli joka aamu väsyneempi ja väsyneempi.

Ylhäällä näette Hansin kengät. Hänellä irtoili pohja vasemmasta kengästä joten naapuriteltan teipille tuli käyttöä.

Tänään yksi ilonaihe oli se, että olin saanut pakattua todella paljon tavaroita repun isoon taskuun ja lähdin liikkeelle siten että mulla oli vain pieni sivulaukku jossa luuri ja huulirasva, kaks tärkeintä, heti käsien ulottuvilla.

Aamurutiineihin kuului vessakäynnin, hampaiden pesemisen ja vitamiinien juomisen lisäksi ihon rasvaaminen.

Haluan muistuttaa myös lukijoita, että vaikka kuinka siistii on saada väriä pintaan, on hyvä muistaa, että ruskettumisen ei koskaan kuulu olla palamisen kautta saavutettu tulos.

Eilen kun olin lähdössä medical- teltasta, paikalle saapui mies joka oli saanut oikeeseen käteen todella pahan palovamman auringosta. Mulla tais kirjaimellisesti loksahtaa leuka auki kun näin hänen KOKO MATKALTA palaneen käsivarren, eikä nyt puhuta mistään punaisesta ihosta vaan siitä että hänellä oli iho mennyt rakkuloille asti. En ottanut kuvaa siitä, mikä jälkeenpäin harmittaa, mutta olin varmaan niin järkyttynyt siitä mitä näin, että en tajunnut kysyä lupaa kuvaamiseen.

Toisaalta, voitte kuvagooglettaa miltä näyttää auringossa rakkuloille palanut iho, ei ole nättiä EIKÄ tervettä! Itselläni kans eilisen etapin aikana aurinko kävi todella hermoille niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta löysin keinot ja suojasin ihon sekä takin hihoilla että pyyhkeilläni. Jos olisi ollut tarve, olisin riisunut vaikka paitani käsivarsien suojaksi, siksi mietin että eikö tuo mies oikeasti keksinyt mitään tapaa kätensä suojaamiseksi? Melanoma ei ole leikin asia.

Lisen kanssa tehtiin yhteistyötä kun revittiin kivuliaasti teipit selästäni ja laitettiin uudet tilalle. Sattu muuten aivan helvetisti ihoa ja jäi kivat jäljetkin. Tällä kertaa teipattiin molemmat puolet, katotaan miten nää tulee toimimaan .. 😀

Alla oleva video kannattaa katsoa ennen kuin jatkaa blogissa eteenpäin, toivon että sain sen upotettua tähän ja pääsette nauttimaan ja näkemään miten paljon täällä on henkilökuntaa sekä rakentamassa että purkamassa leiriä aivan joka päivä. Miettikää. Joka aamu he purkavat vain jotta aamupäivästä kasata kaikki seuraavaan paikkaan! Videolla vilahtaa myös tapa miten meidän teltat purettiin.

 

Maalialueella taas jännitettiin ja otettiin kuvia. Olin päättänyt että heti alussa on mentävä lujaa, kivuista huolimatta. Tai siis lujaa ja lujaa, tyhmäkin tajuaa että en täällä lujaa menis, mutta sen verran kun irtos oli irrotettava! Olin tähän asti reissun kokonaissaldoksi saanut neljä Heikin kipulääkettä (ibuprofeenia) sekä yhden kipulääkkeen medical- teltassa, Ixprimin (tramadol and paracetamolin yhdistelmä). Viis nappia on oikeasti tosi paljon, mutta en yhtään vähättele kun veikkaan että ilman lääkkeitä en olisi seisomassa tällä lähtöpisteellä.

Tänään tiesin että mun on myös keskityttävä matkaan toden teolla. Me mentäisiin virallinen maratonin matka ja aikaraja oli ainakin minulle tiukka. Tänään oli jotenkin henkinen latautuminenkin eri tasoa. Oon kuitenkin juossu päälle 30 maratonia joten tiesin, että aina kun astuu viivalle jonka virallinen matka on 42,2km silloin asennekin on aivan eri.

Mulla oli edelleen kipuja polvitaipeessa ja varpaissa. Miksipä ei olisi? Missään vaiheessa en ollut saanut lepoa kunnolla, en päässyt käyttämään jäätä polvitaipeen viilentämiseen enkä kertaakaan palautunut fyysisesti. Päätin, että jos on tarvis, saan pyytää vielä yhden kipulääkkeen, mutta se ei saisi missään nimessä olla reitin alkupäässä. Jos ottaisin kipulääkkeen nyt, sen teho laantuisi loppua kohden enkä uskaltaisi ottaa toista nappia, mikä tarkoittaa että maaliintuloni olisi voinut olla todella kivuliasta ja hidasta. Sitä en halunnut.

Päätin että lähdön kipulääkkeenä toimisi motivaatio mennä mahdollisimman lujaa ja siinä vaiheessa kun se ei enää toimisi, olkoot kemiallinen lääke ystäväni. Jännitti aivan vitusti. Jotenkin sitä tajus että tänään on oikeasti tosipaikka ja mulla alitajunnassa kyti niin suuri pelko että jotain voisi sattua enkä pääsisi maaliin, jolloin ihan tää koko alkumatka olisi ollut turhaan tehtyä. Tänään minut piti liikenteessä pelko joka ei sallisi paljoa pysähdyksiä tai turhia repun selästä pois ottamisia. Ei ainakaan alussa. Mitä nopeammin pääsen perille, sen parempi! Tai siis, sanotaanko näin, kunhan vaa helvetti pääsen perille, koska pelko etten pääse oli oikeasti suuri, en yhtään vähättele sitä kun jankkaan tässä niin paljon aiheesta.

Lähtö ei tapahtunut ajoissa. Emme lähteneet klo 7 vaan noin 12 minuuttia myöhemmin.

Reitti alkoi lupaavasti, polvitaive antoi tietää itestä heti ja mun piti keskittyä aina johonkin jotta sain kivun pois mielestä. Tiirailin ihmisten asuja ja sälää repun ulkopuolelta. Jalkoihin katsoin sen verran etten astuisi kamelin paskaan tai kuoriaisen päälle. Huomasin hyppiväni jopa muurahaisten yli.

Päiväkirjani sanoo näin:
”Alku oli kankea, mutta noin 1 km päästä lihakset lämpeni ja pystyin hölkkäämään. Vauhti oli 7.30/km, mutta ei kauan.”

Aamulähdössä oli aina se plussa, että aurinko vasta heräili joten sen säteet eivät olleet niin lämpimiä kuten keskipäivällä. Siksi aamutunnit olivat parhaimmat hetket mennä mahdollisimman pitkälle ja nopeasti. Hiki tuli kyllä siitä huolimatta.

Ohitin Heikin ja saavutin myös Lisen, jonka kanssa hölkättiin yhdessä noin 1,5 km.

 

Mun ilmeet oli kyllä aika parhaita näissä järjestäjän kuvissa. 😀

Otin kuvia juoksijoiden repuissa tai asussa olevista leluista/maskoteista. Pysähdyin jopa ottamaan kuvan kasvista jotka tuli eteen. Otoksen näette alapuolella ja en voinut uskoa silmiä että mitä näin. Ei siis ollut hajuakaan että mistä tuossa oli kyse, mutta jonkin sortin hedelmähän sen oli pakko olla. Aavikolla??

Siinä kuvaa ottaessa kuulin ” Hi neighbour !” ja mua moikkas Ingrid! Ihana positiivinen kohtaaminen. Hän halusi ottaa minusta kuvan mun kameralla, koska oli sitä mieltä että myös minusta pitäisi tallentaa kuvia kun oon jatkuvasti vaan kuvaamassa ympäristöäni. Otin myös Ingridistä kuvan, mutta jostain syystä kuva ei tallentunut ja tämä otti mua jälkeenpäin päähän.

Menimme samaa vauhtia eestiläisen naapurin kanssa kunnes hän sanoi jäävänsä jälkeen ja jatkoin matkaa yksin. Mulla oli jotenkin tosi vauhti päällä, mutta ei mennyt kun kilometri ja jouduin siirtymään radalta kahden asian vuoksi.

Mulla ei imeytyneet nesteet tai sitten olin vain hörppinyt liikaa vettä matkaan nähden, mutta oli pakko käyttää vastaan tullut isompi pusikkoalue hyväksi. Toisekseen, olkapää sanoi yhden kerran viiltävästi auts jolloin tauolla riisuin repun lisäksi myös paidan ja jouduin ottamaan urheilurintsikan olkaimen kokonaan pois. Olin jo kahden etapin aikana löystänyt liivien olkaimia antaen olkapäälle lisää tilaa, mutta nyt se ei enää auttanut. Tähän kaikkeen meni yli vajaa 10 minuuttia, vähän harmitti ajan menettäminen varsinkin kun matkan jatkuessa tajusin että olin vain 2 km päästä huoltopisteestä ja jos olisin sinnitellyt sinne asti, olisin säästänyt monta minuuttia siinä että juoksin radalta kauas, käsien desinfioimisessa sekä repun edestakaisessa pukemisessa.

Jatkoin matkaa hölkäten, yritin pysyä vauhdissa ihan kokoajan. Ingridin ottamassa kuvassa minusta näette miten olin kiinnittänyt pullojen letkut kiinni, nyt nimittäin menin vauhdikkaammin ja letkut olivat aivan täysin tiellä. Miks ihmeessä en vaa leikannu ne totaalisen lyhyiksi? Vielä oli suht viileätä. Ainoa mikä tuntui pahalta, oli pikkuvarvas oikeassa jalassa. Nyt etenimme pienten jatkuvien nousujen yli. Maa oli muuttunut epätasaiseksi ja epätaisuudet korkeus heitti 10-50 cm väliltä jolloin jalka joutui asentoon joka aiheutti varpaan painautumisen kengän sisällä. Jos joku tuntuu epämukavalta niin se on juuri tämä kun sulla on koko varpaan kokoinen hiertymä ja se on mennyt kynnen alle, jolloin kynsi on periaatteessa jo irronnut, mutta ei vielä, koska se pysyy ihossa kiinni joka sitä ympäröi. Mua ällötti todella paljon kun tunsin tuon kaiken joka-helvetin-askeleella.

Onneksi epätasaisuutta oli noin 1 km verran joka muuttui takaisin avaraksi ja tasaiseksi maastoksi jolloin ei tarttenut keskittyä kohoumiin millään tasolla vaan pystyi etenemään katsoen suoraan eteenpäin, missä pian tulikin ensimmäinen huolto.

Huollolle saavuin 95/219 naisista ( huomaatteko miten vauhdikkaasti koitin pysyä liikkeellä?) ja 719/1096 yhteiskategoriasta. Saavuin jopa 3 minuuttia ennen Heikkiä, joka on ollut tähän mennessä koko reitillä aina ennen minua jokaisella huollollakin, jos nyt oikein muistan.

Sisääntulon yhteydessä saatiin 1,5 litraa vettä joka päätyi mun pulloihin ja tankkauksen jälkeen menin suoraan medical- telttaan jossa kysyin, voivatko vaihtaa mulle varpaisiin siteet. Lääkäri ohjas mut istumaan matolle ja sanoi tulevan hetken päästä. Hetken päästä hän totesi että niiden vaihtamisessa ei ole mitään järkeä. Ugh. Vähän ärsytti, koska mulla meni ihan turhaa aikaa odottamisessa. Lääkäri ei tajunnut että mun pointti teippien vaihtamisessa oli se, että edellinen hoitaja laittoi mulle vähän liian paksut kerrokset joten nyt kun menin etapin verran, tunsin että varpailla oli liian ahdasta. Lääkäri oli edelleen sitä mieltä että ei kannata alkaa vaihtaa,selitti minulle tarkkaan miksi ja kysyi, onko mulla niin kovat kivut että haluisinko mahdollisesti kipulääkkeen? Mietin muutaman sekunnin. Uskallanko ottaa sen jo nyt vai vasta seuraavassa huollossa…? Päätin ottaa nyt kun ei kerran teippejä vaihdettu. Komee mies oli juuri antamassa mulle värillisen kapsulan kun sanoin että voisinko mielelläni saada saman lääkkeen minkä sain aikasemminkin, nimittäin en halua sekoitella hirveästi erilaisia nappeja. Näytin hänelle mun puhelimen muistissa olevan lääkkeen nimen (Ixprim) jolloin hän kysyi että milloin olinkaan saanut sen viimeksi. Tiesin että sain sen pitkän etapin 6 huollossa, mutta mulla ei ollut hajuakaan tunneista joten heitin että noin 12 tuntia sitten, vaikka todellisuudessa siitä oli n 18 tuntia. Sain pyytämäni napin jonka vedin naamariin ja jatkoin matkaa. Menetin huollossa turhaa aikaa ja pysäkkini kesti 20 minuuttia.

Ykkös ja kakkoshuoltojen välissä mulla ei ole montaa kuvaa. Tasan kaksi ja molemmat ovat liitteenä.

Ekassa näkyy juoksija joka kantoi koko matkan ajan soitinta ja loi sillä tunnelmaa niin juoksijoiden keskuudessa radalla kuin leirillä. Kiitos hänelle. Hänen vierellä menee lapsi, joka pyysi jotain, todennäköisesti ruokaa tai rahaa.

Näiden etappien välissä oli 11,7 km jotka hurahtivat todella nopeasti. Keskityin sekä omaan menemiseen että kärjelle hurraamiseen! Sieltä he nimittäin tulivat! Taputin aivan jokaiselle ohimenevälle, sen verran vauhtia heillä oli ja muhun ainakin kolahti heidän kova kunto. Kun menin radalta sivuun jotta he pääsevät juoksemaan ja taputin käsiäni (kävelin kyllä ripeesti samalla), todella moni heistä kiitti joko minua nimeltä tai kansalaisuuden perusteella, eli ”Thank you Finland”. Sen lisäksi välillä otin heistä beesiä eli jos mun ohi meni letka nopeita, saatoin sadaksi tai pariksi sadaksi metriksi jäädä perään jotta pääsen itsekin eteenpäin.

Ikimuistoisempia kohtia kuitenkin oli se, kun Thure juoksi mun ohi ja koski mun olkapäätä. Hitto mun sydän pakahtu yhteenkuuluvuuden tunteesta. Thure oli mun teltasta ja ei ollut vielä kertaakaan tällä reissulla näkynyt radalla mun kanssa samaan aikaan samassa paikassa. Hänhän oli kärkimiehiä joten ei mitään saumaa nähdä edes hänen kantapäitä horisontilla. Thurella oli myös erittäin mielenkiintoinen tapa treenata tähän kisaan ja siitä mainitsenkin sitten viimeisimmissä blogeissa.

Kärkityypit olivat kyllä huikeita aivan jokainen! Ja erityisesti naiset!! <3

Edessä oleva huoltopiste olikin se, mihin perhe ja ystävät saivat luvan tulla. Monet heistä kävelivätkin pienen matkan vastaan ja hölkkäsivät porteille juoksijan kanssa. Siitä porttien läpi he eivät saaneet mennä, mutta ennen porttia oli mahdollisuus tavata ja vaihtaa kuulumisia.

Tälle huollolle saavuin 113/219 naisista ja 773/1096 olin vähän tippunut alemmas saapujien joukossa edellisellä pisteellä vietetyn 20 minuutin vuoksi. Heikki oli tällekin etapille saapunut mun perässä, mutta tiesin että hän jatkaa ennen minua. Mun tauko tulisi nyt.

Huollossa menin suoraan lääkäritelttaan ja pyysin vaihtamaan varpaiden siteet. Lääke ei auttanut jostain syystä vaan tunsin kipuja ja nyt tarttin sen yhden millinkin varpaille tilaa. Myös ruotsalainen juoksusiskoni Sarah oli täällä, hänelle tuettiin polvia, tuskaa oli tiedossa, mutta naiselta irtosi hymy siitä huolimatta! <3 Sarahille MDS oli kolmas kerta!

Niinpä sitten naishoitaja alkoi hoitamaan yhtä jalkaani ja Maxou tuli kysymään josko hoitaisi mun toisen jalan. Tää olikin eka ja ainoa kerta kun makasin täällä reidet levällään, mutta ihan hauskaa oli että sain näin hyvää hoitoa. Maxou oli kans niin hiton komee jäbä ettei haitannut yhtään että hän halusi tulla hoitaa rumemmaksi muuttuneita varpaitani. Muutenkin, tää on niin kivaa kun tänne on valikoitunut sekä kisailijoiden että huollon puolella ihan älyttömästi silmäruokaa… 😀 Sinkkunainen kiitti toden teolla.

Thierrykin bongas mut ja tuli kysymään miten mun olkapää voi? Vastasin että ihan hyvin ja kun hän kysyi saatiinko teippi laitettua, vastasin että kyllä saatiin, mutta ei vissiin ihan samanlailla kun hän, koska kipu tuntui. Kysymykseen vaihdetaanko teippi, vastasin että ei missään nimessä. Mun iho ei nimittäin kestäisi niiden irtirepimistä varsinkin kun liima oli niin tuoretta. Tällä mentäisiin.

Kun raatoja ei ollut kovin paljoa, sain luvan nauttia mun eväätkin lääkäriteltassa ja sillä välin seurasin jälleen erään juoksijan vitunmoista kiukuttelua.

Naisjuoksija saapui teltalle ja kysyi kipulääkettä. Hänellä oli kuulema tosi kovat kivut. Lääkärin kysyessä, mitä lääkettä ja milloin hän oli viimeksi nauttinut, vastasi neiti että tunti sitten. Johon luonnollisesti lääkäri sanoi, että ei valitettavasti voi antaa hänelle lääkettä, koska pillerien välissä pitäisi olla vähintään 6 tuntia. Nainen pillastui ja alkoi vänkää että lääkkeen ottamisesta on jo yli 6 tuntia, jolloin lääkäri muistutti että hän juuri sanoi nauttineensa lääkettä tunti sitten. Voi luoja tätä showta! Tää muija sitten pillastui ja meni seuraavaan lääkäritelttaan pyytämään lääkettä jolloin lääkäri seurasi häntä tiedottaen seuraavalle lääkärille että kyseiselle ihmiselle ei voi antaa nappia, koska hän ensimmäiseksi kertoi nauttineensa kipulääkkeen tunti sitten. Hitto vie että mun hermoja kiristi tollanen nillittäjä. Muija alkoi vääntää sellast känkkäränttämeininkii ja mä vaan katoin epäuskoisesti tilannetta juoden Ambronitee. Mun teki mieli nousta ylös ja antaa sellanen ”Bitch please”- litsari sille ja muistuttaa että lääkärit on täällä meidän hyväksi eikä anna hänelle lääkettä syystä ja hänen terveyttä ajatellen. Show loppui siten että nainen sai luvan jatkaa matkaa ilman lääkettä.

Kun olin lähdössä pisteeltä Thierry kysyi josko otettaisiin selfie, auringonpaisteen takia en nähnyt mihin katsoa, mutta kovasti toivon että hänen kameraan tallentui jotain mikä ei jälkeenpäin traumatisoinut. Ennen matkan jatkamista minulta varmistettiin tarttenko kipulääkettä johon rehellisesti vastasin että sain edellisellä pisteellä napin joten näillä mennään, mutta jos heillä olisi antaa elektrolyyttisekoitusta niin se olis tosi jees. Olihan heillä ja pulloni pohjalle päätyi voimajauhoo.(omat napit olivat siis loppuneet ja siksi kysyin lääkäreiltä apua tämän kohdalla.)

En todellakaan jeesustele ja nosta itseäni pallille kertomalla että rehellisesti kieltäydyin lääkkeestä, vaan aidosti toivon että jengi herää siihen todellisuuteen että lääkkeillä ei kannata leikkiä. Sä voin napsia pillereitä vaikka tunnin välein jos uskallat ottaa vastuun siitä että se voi tehdä damagee esim sun maksalle. Vähän sama alkoholin kanssa, tosi moni ryyppää elämässään huolella, miettimättä sitä että sairaalassa makaaminen ja uuden elimen odottaminen saattaa olla kohtalokasta. Tiedän, suurentelin asiaa hieman, mutta toivon että ihmiset ottas tosissaan asiat jotka liittyvät hyvinvoinnin turmelemiseen.

Tähän väliin liitin teille videon ja toivon että katsotte sen ennen kuin jatkatte blogia eteenpäin. Video kertoo medical- tyypeistä, jotka ovat kyllä kaiken huomion ja tuhannet kiitokset ansainneet! <3

 

Heikki oli saapunut perässäni ja jatkanut matkaa ennen minua. Itse vietin pisteellä huikeet 47 minsaa! 😀 Mut sellast se on kun on hyvää seuraa ja hyvä olla.

Matka jatkui vähän sellasessa sekalaisessa maastossa. Huomasin liikkeistäni että olin istunut aivan liian kauan, meno oli kankeeta ja olin ehtinyt jäähtyä kunnolla. Nyt maastona toimi kova pohja ja hiekkadyynit joiden yli ei välttämättä tarttenut kulkea vaan ne pystyi kiertämään.

Isabelle oli antanut luvan ottaa hänen maskotista kuvan. Kysymykseeni mitä tuo edustaa sain kuulla että hän oli saanut sen lahjaksi erään ultran läpäisemisen kunniaksi ja tämä pieni leijona toi hänelle aina mieleen sen voimakkaan tahtotilan edetä eteenpäin. Toisin sanoen jellona oli hänen tsemppikaveri!

Isabelle kulki miesjuoksijan kanssa, en kiinnittänyt huomiota oliko se hänen oma mies vai pelkkä ystävä, mutta tuo makuualusta repun alapuolella vei huomioni. Jos olet menossa MDS:lle usko pois, et halua kantaa tuollaista varustetta. Suosittelen toden teolla ilmatäytteistä alustaa joka vie huomattavasti vähemmän tilaa ja jonka saat myös repun sisään.

Yläkuvan otin, koska halusin tallentaa sen miten täällä tuuli nosti hiekan, se ilmenee jotenkuten tuossa missä hiekka ja taivas kohtaavat kuvassa.

Eteemme aukesi jälleen avara näkymä ja koitin sipsuttaa vähän vikkelämmin. Mulla alkoi taas vesi lähestyä loppua, mutta nyt se ainakin imeytyi täysin. Pullo jossa oli elektrolyyttisekoitus oli 3/4 täynnä, vettä oli 1/3..

Jälleen vastaan tuli pieni auto jossa oli tarvittaessa lääkintämiehiä. He olivat tällä hetkellä autosta noin 100 metrin päässä varmistamassa erään kisailijan todellista kuntoa. Kävelivät hänen perässä dyynin yli.. En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta enpä jäänyt ihmettelemäänkään, koitin päästä huoltopisteelle.

Kun tulin heidän perässä dyynin päälle, huomasin kauempana leirin ja olin aivan varma että se olisi ollut meidän huoltopiste kunnes tajusin että meidän huollot eivät olleet tuollaisia valkoisia ilmavia kokonaisuuksia. Mua jäi häiritsee että mikä toi telttakasa tuolla oli. Pääsiskö tänne oikeesti turistinaki viettää aikaa?? :O

Tämän lisäksi kaikki kisailijat menivät aivan eri suuntaan tuolta minun kuvittellisesta huoltopisteestä. Katoin Garminia. Hitto, huollon pitäisi kyllä kohta olla tässä, oltiin menty jo 10 kilsaa, mutta tää hiekka ei vaan näyttänyt loppuvan koskaan eikä vaikuttanut siltä että jossain lähimailla olisi huolto. Jokaisen dyynin jälkeen toivoin näkeväni kohteen, mutta turhaan. Tässä vaiheessa vesi oli loppunut.

Vihdoin päästiin hiekka/soratielle. Eteen tuli muutama kisailija jotka myös äänekkäästi ihmettelivät missä on huolto. Katsoin mun Garminia ja sanoin että mun kello näyttää että edellisestä pisteestä ollaan menty jo kohta 12 km, mikä tarkoittaa että huolto olisi ollut 500 m taaksepäin. Näiden kisailijoiden kellot näyttivät myös lukeman joka osotti huollon olevan paikallaan, mutta tultiin siihen tulokseen että ranteessa olevat ystävämme olivat täysin hukassa.

Ohittaessa yhtä kilpailijaa alkoi hän puhua minulle. Kysyi mikä fiilis ja sen sellast perussettiä mitä jengi jubaa täällä. Sanoin et kaikki ihan ok, mutta vesi loppui. Hetken päästä haistoin ihan selvän palavan hajun. Rööki. Ihmettelin asiaa ääneen kunnes huomasin että hänen kädessä oli tupakka. WHAT THE FUCK!? Kyllä, hän veti röökiä samalla kun käveli. 😀 Sanoin hänelle että aikamoista, en tajua miten hän pystyy tähän, olen itsekin ex-röökaaja. Eray tokaisi minulle takaisin että elämän on lyhyt ja kannattaa nauttia kaikesta aina. No, nimenomaan, ja se elämä ei kai pitene eikä muutu laadukkaammaksi sen röökaamisen myötä.. vai mitä tuumaatte? 😀

Jatkoin hänen ohi omalla vauhdillani ja hetken päästä kun tie laskeutui alemmas missä tuuli vielä vähemmän, kuulin kun takaa tuli auto. Järjestäjän auto. Pysäytin heidät käsimerkillä ja kysyin, onko mahdollista saada vettä. Mulla siis oli oikeesti vesi loppunut ja rehellisyyden nimissä en halunnut vetää elektrolyyttisekoitusta tähän hätään. Suu oli kuiva ja jano kova. Mies ratin takana sanoi että kyllä vettä on, mutta siitä tulee penalttia. WHAAAAT?! Sanoin että ok, en tartte vettä ja jatkoin matkaa. Ärryin. Tai no, oikeestaan, en niinkä ärtynyt kun vittuunnuin. Ei käynyt mielessäkään että extraveden pyytämisestä voisi saada penalttia, mutta samalla muistinkin kun Hans kertoi käyneensä leirissä pyytämässä lisää vettä (hänelle 10,5 litraa per päivä ei riittänyt) ja hän sai myös sakot siitä.

Auto jatkoi matkaansa ja niin tein minäkin.

Hetken päästä minut ohitti Eray jolle kerroin että mitä äskön tapahtui. Hän kysyi aivan samalla sekunnilla, että miks en ottanut penalttia, olisin saanut aikasakon, en rahasakkoa. Olin heti Sannia lainaten miettinyt tyhjässä paahtuneessa päässäni ” että mitähän vittua?” miks en muuten oikeesti tajunnut tota. TOTTA! Aikasakkoja mulla oli varaa ottaa, oltiin jo muutenkin koko helvetin kisan loppupäässä. Suutuin omalle jäätävälle typeryydelle ja jatkoin taplaamista Erayn lohdutellessa minua että kohta on huoltopiste.

Pian eteeni tuli puu jonka varjossa makasi kolme vesipulloa. Kyllä, käytin yhden pullon vettä, mutta en todellakaan juomiseen. Kastelin sillä mun käsipyyhkeen sekä housujen reisiosia, iho viileni ja tuntui heti jotenkin kivemmalta. 

Heti seuraavan mutkan takana näkyi se perkeleen huoltopiste jota olin odottanut viimeiset 1, 5 kilsaa. Ei saatana, just ku pääsin itkee huoltotyypeille että vesi oli loppunut esittäen kuolevaa orankia.

Tämä oli huolto joka oli viimeinen ennen maalia ja sijainti oli täydellinen, nimittäin yhtään tuulisuojaa ei ollut joten täällä viilentyi toden teolla!

Pisteelle saapuessa saimme 1,5 litraa vettä ja veden ojentanut mies sanoi että maaliin on enää 7 km matkaa. Olin kyllä tyhmä kun edellisellä pisteellä olin palauttanut toisen pulloistani avaamattomana. Olisin vaa tajunnu ja käyttänyt sen veden niin ei olis tarttenut olla tollanen jäätävä prinsessa kuivasuu.

Kolmoshuollolle saavuin 133/219 naisista ja 849/1096. Olin jälleen tippunut tippumista, mutta mikä tärkein, kelloni näytti että mulla oli todellakin mahis saapua perille ennen 9 tunnin täyteen tulemista.

Löin perseeni matolle telttaan missä oli kolme tuttua juoksijaa ja muutama tuntematon ja alettiin heittää läppää ja vaihtaa kuulumisia. Hyvät naurut saatiin mun tyhmyydelle olla ottamatta aikapenalttia veden vuoksi.

Hetken päästä kolme juoksijaa jatkoivat matkaa, mutta pian saapuivat kaksi muuta miestä joista yksi aloitti keskustelun kysymällä olinko viime vuonna The Barkleyssä. Muutama muukin nosti korvat pystyyn kuullessaan mun vastauksen että ”Kyllä, siellä olin”. Kysyjä oli USA:lainen Timothy joka sanoi että oli ajatellut näin jo aikasemmin minut nähdessään täällä ja halusi varmistaa. Hän seuraa The Barkleytä joka vuosi ja aikoo itse päästä sisään ens vuodeksi. Juttelimme hetken ja keskustelumme päätyi siihen kun toivoin että ollaan sitten hänen kanssa samaan aikaan siellä! Kyllä, ymmärsitte oikein, minun on tarkoitus päästä kisaan uudestaan ja kovasti toivonkin että onnistun siinä. Mikään lastenleikkihän tuo tapahtuma ei ole.

Tällä etapilla vietin aikaa 31 minsaa kun kävin henksulta vielä kysymässä, onko täällä ylimääräisiä keppejä. Niitä ei valitettavasti ollut, kaikki olivat kiinni teltoissa. Itse tarttin kepin mun Suomen lippua varten. Olinhan saapumassa maaliin ja sillä sinetöimässä oman läpipääsyn jolloin tämä oli se hetki kun Suomen lippu nousee ja korkealle! Alunperin mun oli tarkoitus kiinnittää lippu kävelysauvaan, mutta päivää ennen kisan starttaamista tein päätöksen että sauvat ei tuu mesiin, niin silloin otin riskin että joudun virittää lipun jotenkin mielikuvitusta herättävällä tavalla.

Matka jatkui ilman keppiä ja pidin silmät auki siltä varalta että jossain maassa tai ympäristössä sellainen makaisi.

Aloimme lähestymään jotain rakennuksia. Ajattelin että meille ehkä tulee jotkut rauniot tielle ja melkein oikeassa olinkin.

Saavuimme aavekylään. Ajattelin että täällä ei asu ketään, suurinosa rakennuksista olivat raunioita, mutta oli siellä ihan ehjiäkin kokonaisuuksia ja niissä aurinkopaneeleja kiinni. Jossain kuului puhetta ja näkyi ihmisiä kaduilla. Kyllä täällä oli elämää. Silmillä haravoin maisemia epätoivosesti etsien keppiä. Hitto vie mun kanssa.

Meidän juoksureitti meni kylän sivusta, jäin miettimään että uskallanko lähteä seikkailemaan tuonne kaduille ja tsekkaa joskos saisin jostain puukepin, mutta jätin asian sikseen. Mieleeni tuli, että pyydän joltain kisailijalta kävelysauvan lainaksi. Nyt vaan piti löytää joku keneltä asiaa kysyä. Lisäsin vauhtia.

Selkiä alkoi tulemaan vastaan ja katse kiinnittyi siihen kuka käyttää sauvoja tosissaan ja kuka ei. Epäonnekseni, sauvankantajia ei ollut edes kovin montaa.

Olin tässä vaiheessa törmännyt myös Vivianiin, joka on mun Facebook-kaveri. Oltiin molemmat juostu Pohjoisnavan maraton eri vuosina ja hän pyysi mut kaveriksi somessa, toivoin että törmättäisiin kisassa ja tässä me sitten törmättiinkin. Vivian sanoi että näytän niin freessiltä ja juoksin kevyeesti kuin gaselli. Mua hieman huvitti, koska samaa minusta sanottiin myös Utahin ultralla jonne lähdin haastamaan omat rajat ensimmäisen kerran pitkälle etapille. Juteltiin ehkä minuutin verran kun sanoin että mun on pakko jatkaa matkaa jotta saan löydettyä sauvat lippua varten.

Meidän ohi ajoi neljä mustaa maasturia. Turistit. Ikkunoista he innoissaan heiluttivat käsiä ja mäkin vilkutin lapsille takaisin. Horisontilla alkoi näkyä maali. Voi kilivittu, muhun hiipi paniikki etten saisi Suomen- lippua näyttävästi esille. Mun ohi juoksi yksi mies toden teolla vauhdilla, brittiläinen Frederick, hän kantoi sauvoja käsissään niitä käyttämättä.

Kun hän oli mennyt mun ohi vauhdilla pari minuuttia sitten ja kun vastaan ei enää tullut sauvoista luopuvia tai ylipäätään niitä kantavia juoksijoita, tajusin että Frederick olisi mun ainoa mahis ja silloin laitoin juoksuvaiheen päälle. Juma, musta tuntuu että en tässä kisassa ollut vielä kertaakaan juossu niin kovaa kun nyt. Mun oli pakko saada hänet kiinni. Sykkeet nous ja hiki alkoi puskee, kurkku kuivu, mutta oli juostava täysii, mulla ei nyt ollu varaa hidastaa jos halusin tulla maaliin näyttävästi. Oli pakko saada hänet huomattavasti ajoissa ennen maalia jotta saisin viritettyä lipun myös ennen kameroita. Kun Frederickin selkä tuli vastaan huusin hänen nimen pari kertaa ennenkuin hän kääntyi, hänellä oli nappikuulokkeet. Siinä hölkällä selitin muutamalla sanalla että jos hän ei tartte kävelysauvoja, onko mahis että lainaa yhtä minulle? Hän sanoi että voi antaa molemmat, mutta tarttin vain yhen ja ONNEKSI se sopi hänelle. Sanoin että maalissa palauta. Kiitos kiitos kiitos! Olin pelastettu.

Frederickin jatkaessa maaliin, astuin pois polulta ja revin repun selästä alas. Otin sivusta pois pienen Suomen lipun ja käärin sen piiloon ottaen samalla huolellisesti pakatun ison lipun esille. Ennen meidän reissua olin ratkonut lipusta irti muoviklipsin toisesta päästä jotta saisin kankaasta paremman otteen, toisen klipin, lipun yläpäässä jätin jotta siitä voisin pujottaa sauvan kärjen. Täydellistä. Frederickin sauvan kärki oli vielä täydellisen terävä joten klipsi pysyä siinä. Kiristin lipun tiukasti sauvan varteen ja alareunan tarrasin tiukasti peukun ympäri. Reppu selkään ja matka jatkuu. Maaliin oli enää pari sataa metriä!

Mulla alkoi tunteet nousta pintaan. Olin huomannut että maaliintulo oli romahtanut, mutta uskoin että ennen kuin minä saavun, saavat he sen ylös. Ohitin muutaman kisailijan vauhdilla ja vapautin lipun avonaiseksi. Hitto se oli iso ja komee ja erottui maastosta mielettömän upeasti. Olin siksi tänään myös laittanut housut enkä hametta, halusin tulla todella sinivalkoisissa maaliin.

Maaliin saapuessa tuuli nappasi lipusta ja se oli näyttävästi auennut kun ylitin maaliviivan. Mä tein sen, jumalauta! Uskomatonta. Siis mulle itselleni ainakin, nimittäin niin suuri pelko oli takaraivossa että voisin epäonnistua! Tämän lisäksi alitin 9 tunnin rajan muutamalla minuutilla. Tiättekste, mun päässä humisi ja jaloissa sattui. Mun teki mieli kiljua ja hyppiä, mutta en kehannut. Patrice tuli antamaan suukkoja poskille ja puhui mulle jotain. En tiennyt mitä, hän puhui niin kauan, monta minuuttia ja hän puhui ranskaa. En puhu ranskaa! Mut ihan sama, hän piti mun olkapäistä kiinni ja suukotti poskia vielä kerran. Sanoin hänelle englanniksi että kiitos kisasta, tuun ens kerralla tänne kisaamaan, koska tää on huikea tapahtuma! Kameramies otti kaiken talteen ja mulle oli vaa tärkeintä että he näkevät Suomen lipun. Että se näkyisi myös web-kameraan, että jengi tietää että pääsin maaliin. Mun hymy oli korvissa asti ja mua itketti ja samalla oli vaan niin magee olo. Vaikka mun vauhti oli etanan tasoa koko tällä kisalla, silti, pääsin maaliin vaikka välillä kyseenalaistin omaa onnistumista!

Tähän koitin (toivottavasti onnistuneesti) upottaa järjestäjän videon maaliintulosta. Katsokaa se ennen kuin jatkatte blogia eteenpäin, siinä videolla on tunnelmaa ja olin pirun otettu siitä että Suomi lippu sai tilaa!

 

Kun matka jatkuin maaliviivan yli ja Patricen sylistä pois, kameramiehet saivat vielä muutaman otoksen musta jolloin mun keskittyminen ei tosin ollut enää hymyilemisessä kuten kuvissa näkyy.

 

 

Maaliin saavuin 148/218 naisten sarjassa ja yhtessarjassa olin 896/1094. Jäin miettimään että mikäköhän olisi ollut mut sija, mikäli en oliskaan käyttänyt tänään yli tunnin taukoihin, mutta tehty mikä tehty ja ens kerralla tästä kokemuksesta tulee aivan uudenlainen. Silloin ei kuvata heinäsirkkoja tai ihailla helikoptereita, silloin juostaan alusta loppuun kaikki kiviset nousut ja korkeat dyynit. Ens kerralla lähden kisaamaan tätä Mariannaa vastaan joka tällä reitillä käytti 67 tuntia päästääkseen 237 km Marokon helteisissä keleissä ja kuivaakin kuivemmissa maisemissa.

 

 

Päästyäni eteenpäin nappasin pöydältä kupin teetä. Tää oli yks ihan parhaista asioista maaliin saapumisessa, tee! Kisan sponsorina toimii eräs teemerkki ja kuumaa juotava sai aina tässä vaiheessa. Teessä oli varmaan kilo sokeria, mutta se oli just se taivaanpalanen jota tässä vaiheessa tartti!

Muki kädessä kävelin eteenpäin ja bongasin Frederickin. Palautin hänelle kävelysauvan ja kiitin tuhannesti, siinä vaiheessa hänelle selvisi mihin olin sitä tarttenut, lippua varten!

 

Jatkoin matkaa teltalle kantaen monta vesipulloa mukana. Oli ihan törkeen siisti olo. Tää oli tässä. Kisa oli taputeltu. Haikeus koitti päästä mieleen että kaikki loppuisi, mutta työnsin sen fiiliksen veks. Vielä ei saanut masistella, vielä ei edes ollut loppu, koska huomenna on yksi viimeinen etappi lisää ja nyt pitää vaan nauttia.

Vastaantulijat onnittelivat ja onnittelin takaisin. Hymy oli vaan nassulla loppumatta, me oltiin kovia tyyppejä, me voitettiin aavikon kuumuus ja yksikään dyyni ei voittanut meitä. Oli fiilis kun olisin tullut taistelun jälkeen leiriin missä oli selvityneet joista osa käveli lääkäri-teltasta takaisin kotitelttaan ja osa käveli paikattavaksi lääkärille. Mulla ei ollut tänään mitään asiaa siihen telttaan. En tarttenut lääkkeitä, ei tarttenut vaihtaa sidettä olkapäällä tai varpaissa, kaikki oli teipattu ja uskoin pärjääväni näillä huomisen.

Tajusin etten kertaakaan tällä reissulla soittanut tai meilannut kellekään vaikka mahdollisuus siihen oli. Ens kerralla varmasti teen niin. Ens kerralla mun reppu ei tule painamaan graammaakaan yli 6 kg ekana lähtöpäivänä, koska sillä varmistan myös sen, että pystyn juoksemaan koko matkan.

Heti ensimmäiseksi telttaan saapuessa aloin ottamaan kuvia mitalista numerolappuni kanssa. Tässä on tää miksi juoksin. Tai siis kävelin ja matelin, enhän mä täällä oikeesti juossut. Olin voittanut omat kiukkupuuskat, itkut, kivut ja väsymykset ja sain siitä todisteeksi mitalin.

Tämä oli minulle vielä tärkeä mitali siksi, että sain telteen nuo kolme 7 numeroa jotka toimivat elämässäni onnennumeroina. Huikeeta. Mielessäni mietin että mitenköhän somessa, näkeekö jengi että pääsin perille. Puhelimessani ei ollu taajuuksia mutta mitäpä niistä, nyt pitää keskittyä siihen euforiseen oloon, että kaikki on suoritettu!

Vaatteita vaihtamatta aloin kuvaamaan mitalia ja juoksunumeroa ja ohimennen huomasin tilanteen naapuriteltan pariskunnasta ja päätin ikuistaa heille tämän hetken. Katsoin heitä ihaillen. Tää on oikeestaan se, mitä itsekin toivon joskus saavani elämään. Kumppanin kenen kanssa jakaa tällaisia tunteita nostattavia kokemuksia ja saada yhteisiä elämyksiä, matkustaa yhdessä ja tehdä sydämensä pohjasta näitä juttuja. Oon tähän mennessä valitettavasti tapaillut miehiä jotka vihaa juoksemista muutakuin baareissa ja todennut että se kombo ei vaan toimi mun kohalla. Mulle elämän huume on eläminen raittiina, en kaipaa humaltumista vain jotta tuntea olevani osa yhteisöä tai saavani hauskaa vain silloin kun pää on sekasin. Tottakai itsekin välillä kippistän, mutta käyn ulkona ehkä kerran kolmessa- neljässä kuukaudessa, mikä taitaa olla aika vähän? En usko tapaavani koskaan elämäni kumppania baarista, vaan lähinnäkin saman urheilun parissa.

 

Otin naapuriteltan hienosta takasta kuvan ja samallä näytin pariskunnalle kuvat jotka heistä otin. He olivat todella kiitollisia niistä ja lupasin lähettää ne heille meiliin kun pääsen netin äärelle. Teltassa oli kaksi juoksijanaista ja molempien kanssa juttelimme järjestäjän kisarepusta. Olimme samaa mieltä, tämä ei ollut sopiva naisille. Heilläkin oli olkainten kanssa ongelmia ja olivat teipanneet reppuun pehmustetta. Kysyin tätä asiaa jokaiselta naiselta jonka näin juoksevan järjestäjän virallisen repun kanssa ja kaikilta sain saman vastauksen, tämä ei ole unisex reppu joten naiset, jos lähdette tänne kisaan, älkää laittako tätä reppua selkään, ottakaa se oma joka satavarmasti istuu hyvin!

Kun nyt oli aikaa, eikä tarttenut mennä jonottaa lääkäritelttaankaan, kiersin kuvaamassa leiriä ja tunnelmaa ja otin teille kuvat myös vessasta ja naisten pukukopista, jotta hahmotatte enemmän miltä ne näytti.

Tuossa yläkuvassa näkyy se kuuluisa pönttö jota kaikki eivät osanneet käyttää ja siksi oppaatkin kiersivät kahdesti kertomassa teltoilla miten sitä kuului käyttää. Pussi venytetään reunoihin ja tarpeet tehdään pussiin. Pussi ON pakollinen varuste, mikä ihmetyttää tosiaan että kaikki eivät tätä tajunneet.

Tältä taas näytti naisten pukuhuone. Tämän ritilän tarkoitusta en heti tajunnut, mutta se selvisi myöhemmin, täällä siis sai ”käydä suihkussa” eli sai läntraa vettä päällensä jos sellainen oli ja siksi tämä ritilä, ettei joutuis seisomaan hiekkasen alustan päällä.

Asetin kaikki varusteeni ympärille ja tunsin jälleen onnellisuutta siitä että mulla oli aivan joka päivä niin paljon ylimääräistä vettä että sain kehoni puhtaaksi jokaisen etapin päätteeksi ja oli aina mukava vaihtaa puhtaat vermeet päälle.

Tuossa yläkuvassa näkyy Hansin saippua. En ollut tällaista aikasemmin nähnytkään ja nyt tiedän että ensi reissukerralle pakkaan tämän mukaan, ihan himmeen kätevä! Otat yhden liuskan ja pienellä määrällä vettä saan sen vaahtoutumaan ja pestyä kätesi. Koska Hanssilla oli puutetta vedestä ja minulle oli vettä enemmän kuin tarpeeksi, tehtiin parina kertana vaihto siten että vesi vaihtui saippuaan jonka käytin vaatteiden pesemiseen. Hyvä diili!

Kun meidän telttalaiset lämmittivät vettä söpöllä nuotilla, mun nuudelit hautautuivat tupperin kulhossa ja itse samalla pesin vaatteitani.

Tuossa yläkuvassa näette pesutavan. Eli laitoin pussin pohjalle saippualiuskan ja kaadoin noin litran vettä. Vaate kerralla upotin veteen ja lopputulos kahden vaatteen jälkeen näkyy alakuvassa. Eiks oo kivan väristä vettä? Kun miettii, niin mullehan tosi moni huomautti että näytin aina niin freessiltä aamusin, mutta se johtuu juuri tuosta että käytin vettä pesemiseen, kaikki eivät sitä tehneet. Mulla oli myös kaksi pyyhettä mukana jotka todellakin lähtevät myös ens reissuun mukaan ja niistä kerron blogissa joka käsittää mun varusteita. Ens kerralla aion myös pestä vaatteeni ja pitää huolen siitä että en kanna mukana edellisen etapin hikeä.

Ilta pimeni. Tänäänkin saisimme ekstrajuoman eli kokiksen. aloin kirjoittamaan päiväkirjaani otsalampun valon palaessa. Kiinnitin valon keppiin joka piti telttaa pystyssä, nimittäin en halunnut aiheuttaa itelle päänsärkyä laittamalla kireän nauhan päähän.

Kauaa en ehtinyt kirjottaa kun lähdimme Lisen kanssa maalialueelle. Siellä meitä odottaisi elokuva jonka mediaihmiset olivat tehneet meidän juoksusta sekä nyt jaettiin palkinnot.

Oli muuten ihan jees,  mutta hitto tätä sai odottaa ja tuskastua.. Istuttiin 1h20 minuuttia kuuntelemassa sekä kilpailijoista että sponsoreista että uudesta Peruun järjestetystä Marathon des Sablesista. Tätä joutu kuuntelemaan n-i-i-n kauan että ehin tehdä jo päätöksen että ihan periaatteesta en osallistu Perun juoksuun, kun se alkoi jo tässä vaiheessa tulemaan korvista ulos. Ymmärrän kyllä järjestäjän, hän sai niin ison tuen sponsoreilta tähän kisaan, että heistä puhuminen oli pakollista vaikka se minun lisäksi monia tuskastuttikin. Tässä kisassahan myös numerolaput pitää olla siten juoksun aikana esillä ettei niistä peityi missään nimessä sponsorin kuva. Mut joo..

Kun sitten vihdoin se elokuva tuli, odotus oli niin korkealla että sieltä oli mukava tippua. Jos leffa olis näytetty heti alkuun, en usko olleeni niin pettynyt, mutta kun sitä sai odottaa sen 1h20min ja sitten se oli pirun lyhyt ja siinä ei edes ollu sellasii tunteita nostattavia kohtia, lähdettiin sen loppumisen jälkeen välittömästi nukkumaan.

Telttaan saapuessa yritin kirjoittaa päiväkirjaani, mutta olin todella väsynyt joten siellä lukee näin:
”Kello on nyt 22.10 ja mua väsyttää perkeleesti. En pysty edes tätä päivää kuvailemaan vaan alan nukkumaan.

Kiitos tästä päivästä kaunis Universumi. <3 ”

Kauempana henkilökunnan teltoissa oli selvästi bileet joiden ääniä kuunnellessa oli kiva vaipua unten maille.

*************************************
14.4.2017
Etappi Nro 6
Matka: 42,2 km
Aika suoritukseen: 12 h

Järjestäjän tiedot:
Matka: 42,4 km
Maaliinsaapuminen: 8:56:07
Ranking: 896/1094

Garmin:
Matka: 43.80 km
Time: 8 h 56 min 11 sec
Pace: 12:14/km
Calories: 1760
Avg HR: 128
Ascent: 415 m
Descent: 362 m

Sapuskat jotka söin sisälsivät yhteensä noin 1053 kcal. Vettä join vajaa 5 litraa. Kaikki hiertymät uskollisesti mukana…

18 thoughts on “MDS: Day Nro 6

  1. Uskomattoman hieno lukea sun saavutusta ja ihana, että jaksat kirjoittaa ja kertoa kunnolla kaikista tapahtumista. Jaksaisin lukea sun juttuja loputtomiin. Kiitos ja onnittelut suorituksesta!

    1. Kiitos Jussi! Sulla taitaakin olla yksi tuollainen kans? =) Suomalaisia on tosiaan tosi vähän kyseisessä tapahtumassa ollut, mutta ehkä pian alkaa sinivalkoista lippua näkymään useemmin? 😉

  2. Todella upea suoritus onneksi olkoon!! Pääsin viikonloppuna onnittelemaan sinua henkilökohtaisesti 7 maratonista 7 eri maanosassa , aivan huikea matka! Tästä olin tosiaan lukenut ja se on jäänyt vahvasti mun mieleen. Miten joku voi?! Rupesin sitten viikonloppuna lukemaan blogiasi, ja huh huh! Siellähän oli vaikka ja mitä supersuorituksia! Uppouduin kirjoituksiisi totaalisesti, aivan huikeita! Sain taas lisää energiaa ja ehkä vähän suunnitelmia tulevaisuuteenkin.=) Kiitos kun jaat ajatuksiasi, tunteitasi ja kokemuksiasi! Tsemppiä kevääseen ja kesään!

    1. Hei Nea! Kiitos viestistäsi, ja muistan sinut vklopulta, ihan hämmennyin miten joku oli niin innoissaan suorituksestani! Mahtavaa kuulla että sait lisää energiaa ja vieläpä suunnitelmia tulevaisuuteen! Hyvää kevättä ja kesää sinullekin! Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty, joten hyviä suunnitelmia! =)

  3. Hei! Uskomaton reissu ja loistavasti kirjoitettu juttu! Nuo hygienia- ja pyykkijutut on myös erittäin mielenkiintoisia, mietinkin miten nämä noissa olosuhteissa hoidetaan. Tässä alkaa matkajalka vipattamaan, vaikka todennäköisesti kantti ei moista reissua kestäisi. Tai mistä sitä etukäteen tietää?

    1. Moikka Tanja! Tottakai sun kantti kestää tuon reissun jos oot bloginkin kestänyt 😉 Varsinkin kun luet sitten myöhemmät julkaisut varusteistani ym, niistä varmasti osaat olla minua fiksumpi ja soveltaa itsellesi toimivammat kokonaisuudet ja sitten ei muuta kuin vaan menoksi kohti Marokkoa! Ihan sydämestäni suosittelen jokaiselle tuota reissua, siellä on tunnelmaa mitä ei pysty tekstissä kuvailemaan!

  4. Arvostan! Vielä kerran: hattu päästä! On ollut mukava lukea sun blogia. Mulla tämä on edessä vuoden päästä. Näitä lukemalla pääsee mukavasti tunnelmaan kiinni.

    1. Mahtavaa Arttu! Voihan se vielä olla että ens vuonna jaetaankin teltta, mut nyt tärkein on että otat kaiken irti mun blogista ja jos jotain niin aina vastaan privaviestiin jos on asiaa johon kaipaat vastausta! =) Sulla on edessä mahtava reissu tiedossa!

  5. Aivan huikea suoritus ja huikea blogi. Luin blogisi läpi ollessani viikon sairaslomalla ja jäin oitis koukkuun. Arvostan todella! Kieli pitkällä odotan uusia haasteitasi ja mietin milloin uskallan itse lähteä ensimmäistä kertaa puolikkaan lähtöviivalle. Jokainen tavallaan Tsemppiä tuleviin koitoksiin!

    1. Mahtavaa kuulla että teksti maistui ja vielä mahtavampaa se että olet miettinyt puolikkaalle lähtöä, siitä se nimittäin alkaa! =) Kiitos ja hyvää kevättä sinnekin! =)

  6. Heippa! Eksyin blogiisi ja voi vitsi mikä energiaa huokuava nainen olet!! Huippu suoritus, onnea!! Nämä sinun bolgikirjoitukset antavat niin paljon motivaatiota kun itse olen jalka kipsattuna treenikiellossa. Ehkä parin vuoden päästä minäkin uskallan lähteä tuolle matkalle tai siitä ainakin unelmoin

    1. Kiitoksia Emmi! Toivottavasti kipsattu jalkasi ei pidättele sinua kauaa aloillaan, voimia sinne! Paikalla oleminen liikkuvalle ihmiselle ei ole se helpoin hetki! Unelmia pitää olla, niiden toteuttaminen sitten vasta ihanaa onkin, joten toivon että pääset kaikkiin matkoihin mihin mielesi tekee! Paranemisia! =)

  7. Mikä loistava kokemus jaoin kanssasi, koska olin ohittamassa sinua ja sinä minua moninkertaistettava malhaureusement ….. en ole kielivalikoima, mutta se sai minut nauramaan ….
    vaikka loukkaantuu ensimmäisestä päivästä alkaen olin hyvin kipeä jalka …..
    Kaikissa tapauksissa voit nopeasti vaiheet ….
    Onneksi olkoon

    1. Hey Franck!

      I remember you! I thought it was so funny how many times we met on course and on long day I accidentally even came to sleep in same tend with you. You were there already sleeping before me! It was nice to meet you, even we never could speak to each other because of language barrier! Thanks for writing me message! =) Hope you recover well!

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste