MDS: Day Nro 7

Tänään oli totaalisen erilainen aamu jo ihan siksi että herättiin noin klo 5.30 siihen ku leirin ympäri ajeli autot jotka tööttäilivät.

Ai että oli helvetin ärsyttävä herätys, mutta samalla ei yhtään. Autoilla lähtivät lääkärit ja henksu jotka päättivät järjestää meillekin kunnon aamiaisen! 😀

Unenpöpperössä päätin kuitenkin ikuistaa pari kuvaa. Yhtäkkiä iski unen läpi kamala haikeus, tää kaikki loppuu NYT! Nyt lähti lääkärit, henksu vähenee.

Pian leiri puretaan eikä sitä enää kasata etapin päähän. Tää oli tässä.

Oli kuitenkin aika kömpiä makuupussista ulos. Mietin että miksi ylipäätään meidän pitää lähteä näin aikasin ku on vaa 7 km etappi tiedossa, mutta sitten muistin että onhan meillä pitkä pitkä matka ajaa vielä Ouarzazateen hotellille, joten ymmärrettävää että tämänkin aamun aikataulu oli kuten aikasemmat tällä viikolla.

Tänään me edetään naurettavat 7 km ja erikoisuutena tässä on se, että meillä on kaikilla samanlaiset paidat. Keltaiset, joihin on painettu tieto että tämä on hyväntekeävisyysetappi. Hans oli ripeä poika jälleen ja kävi hakemassa sekä aamuvedet että meidän paidat.

Tosin Lise kävi sitten vaihtamassa mun ja hänen paidat pienemmiksi, nimittäin L koko taisi olla vähän liikaa. 😀

Nyt ei ollut enää samanlaista kiirettä ja koska Lisellä oli vesi kiehumassa tulella, kysyin josko saisin ihan vähäsen siitä kahvia varten. Koko reissun aikana tämä oli ensimmäinen kerta kun olin ajatellut käyttää kuumaa vettä.  Mullahan ei itsellä ollut kahvia, mutta olin kantanut kaikki päivät mukana kerta-annos kahvin jonka sain leiripäivänä Thurelta. Hän taisi itsekin kahvia nauttia päivittäin, tosin en nähnyt kertaakaan hänen sitä tekevän, mutta jos kerran on paketillinen kerta-annoksia niin tuskin on huvikseen niitä kanniskellut.

Mulla oli vielä kaksi pientä Pepe-lakua ja nautin ne kuuman kahvin kanssa. Tiedättekö mitä? Tää oli kyllä todella sen arvosta että ei juonut kahvia joka päivä ja kantoi lakuja mukana, nimittäin yhdistelmä mikä näistä tuli, muistutti aikoinaan kun poltti tupakkaa. Aamun ensimmäinen mustaa huumetta oleva kuuma juoma ja rööki oli se juttu aikoinaan. Nyt, tässä hetkessä ja tänään, suklaatäytteinen Pepe-laku korvas röökin ja voitti maussa kyllä kuus-nolla sekä kylkeen juotu kahvi (vaikkakin pikakahvia olikin) oli kokonaisuus joka pysäytti minun kellon hetkeksi. Makuaistia hivelöi mielettömästi ja istuin siinä hetken nauttimassa enkä välittänyt yhtään siitä että kello todellisuudessa kävi, piti vielä kengät heittää jalkaan ja kerää kamat kasaan…ja huoh. Momentti meni siinä, vähän niin ku Siwan mainostauko.

 

 

Kolmella yläkuvalla demosin teille myös mitä muut täällä kantaa. Itse sain 7 tällaista nappia (2 antoi Katherine ja 5 Thure) joista käytin 5. Eli tiiviisti pakatut liinat, jotka hieman kastelemalla aukeavat pieneksi pyyhkeeksi. Näiden kohdalla oon vähän niin ja näin mielipiteeni kanssa. Mullahan oli kaks pyyhettä mukana ja tottakai käyttämällä niitä ne eivät keventyneet eikä siten painoa lähtenyt matkan edetessä. Käyttämällä nappeja sait aina gramman kerralla pois repusta. Mutta se ekologisuus sitten mietityttää noissa. Onhan ne käteviä, voit pahimmassa tapauksesa käyttää niitä vessapaperin sijaan tai sitoa haavan, mutta kuinka maatuvaa kamaa noi on, sitä en tiedä. Laiskan vaihtoehto on varmasti nuo napit, itse olen edelleen pyyhkeiden kannalla. Näiden tarkotushan ei siis ole toimia vessapaperin tavoin, ilmaisin asian väärin, vaan näillä voi peseytyä, siksi ihmiset niitä täällä käyttivät. Silti, suosittelen pyyhkeitä.

Pian mua tuli moikkaamaan pariskunta jonka aikasemmin kuvasin juostessa. Naisella oli World Marathon Challenge- huivi päällä, muistatteko kun kirjotin siitä että kaikilla tätä ei ole. Tällä leirillä olimme ainoat joilla tämä löytyi. Ollaan oltu tapahtumassa eri vuosina ja he tulivat juttelemaan mulle kuulumisia. Tosi mukavia ihmisiä! Juteltiin ylipäätään tapahtumista missä ollaan oltu ja huomatessa että he molemmat juoksivat Fivefingerseissä, kyselin että miten oli mennyt. Naisella ne olivat toimineet, hän oli ottanut kengät omaa kokoa, mutta mies oli ottanut yhden koon isommat popot ja hänelle oli tullut hiertymiä. Alan enemmän uskomaan että näissä jos meinaa juosta, pitää olla oma koko eikä yksi isompi, kuten yleensä juoksukengissä.

Sitten vihdoin koitti se hetki kun kaikki oli valmista. Pyysin Liseä ottamaan minusta kuvan jonka näette alhaalla.

Kuva lavastettu, mutta hetki oli aito. Sitä katsoi leiriä ihan eri silmin. Se ei nää nouse ylös, nyt se vain puretaan. Kaikki kisailijat ovat yhtäkkiä samanalaisia, keltaisessa paidassa ja kaikilla tosi rento ote meininkiin. Kisa on kisattu, palkinnot jaettu. Silmäkulma kostui, mutta aika äkkiä sen sai paidan hihalla kuivaksi. Ei ollut aihetta itkeä, liikuttua toki sai, mutta tuntui että tällä viikolla on jo ihan tarpeeksi putsannut kyynelkanavia.

Tää oikeesti oli tässä. Siis aivan liian nopeesti kaikki loppui. Siltähän ei tietenkään tuntunut esim uupuneena aavikolla tai pitkän etapin aikana, mutta kuten sanonta kuuluu: Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Totta. Kunnes seuraava hyvä alkaa. Faktahan se on että ei tällaista kisaa kestäisi esim 100 päivää, se olis jo aivan liian rankkaa ja puuduttaavaa päivästä toiseen harppoa dyyneillä. Ei ehkä kuukauttakaan kyllä. Viikko on hyvä. Ehtii just tottuu aavikon lakiin kun pitää unohtaa se ja viedä ittensä takaisin sivistyksen ja luksuselämän pariin.

Jätkät olivat tylsyyttään ahertaneet tällaisen mageen työkalun. Kuulema siitä tuli norjalainen hakkuuveitsi. Huomas että tekemisen puutetta oli.

Katoin kenkiäni kun kuolleita sotilaita. Siinä ne kökötti. Ekana päivänä oli niin siistit suojat, mutta ihme kyllä, kangas oli nyt repeytynyt sieltä täältä ja huomas että kyllä niitä kiviä tuli matkalla potkittua vaikka kuinka yritti säästää varpaita. Oltiin yhden juoksijan kanssa naurettukin asialle, että sitä jotenkin juostessa katsoi eteen, mutta silti tuli tilanteita jolloin vaikka näki kiven ja tiesi että sen yli pitää mennä, silti sitä tuli potkastuu.

Otin kuvia ja tottakai oli otettava kuva myös meidän teltan supermies-Thuren kanssa. Mikäköhän mahtaa hänellä olla seuraava kisa, sitä en muistanut kysyä, mutta Sablesiin hän ei kuulema enää tule uudestaan. Samoin kun ei tule Hans. Lisekin taisi mainita että ei ole hinkua palata. Itsellä päinvastoin, todella iso halu tulla tänne, mutta toisaalta nämä kisailijat ehkä antoivat kaikkensa tälle aavikolle, minä en.

Sitten koitti totuuden hetki. Aloin pukemaan kenkiä. Tuskahiki puski samalla kun kipu ruhjoi hermoja. Sain hädin tuskin vasemman kengän jalkaan, mutta en saanut liikuteltua varpaita sen sisällä. Ei ollut totta, mun varpaat siis vaa turpos turpomista. No, onneksi yksi jalka oli kuitenkin kengässä. Ihmiset alkoivat valumaan lähtöalueelle.. Muhun iski paniikki ja koitin laittaa toisen jalan kenkään. Sen kipeämmän, oikean. Ei mennyt. Lise kysy haluisinko kipulääkettä? Mietin hetken. 7 km matka. Kipulääke. Tarttenko? Sanoin ei kiitos. Meni minuutti, muutin mieleni, voisinko sittenki saada yhden. Nämä oli Thuren lääkkeet alunperin jotka päätyivät Liselle. Ei hajuakaan mitä kamaa oli, mutta nappi huuleen ja kuva talteen että mitä söin. Alkaispa vaikuttaa. Yritin toisen kerran laittaa kengän jalkaan. En kyennyt. Sattu niin helvetisti ja meni niin hermoihin etten vaa kyennyt runnoo jalkaa kenkään. Heikki kysy jotain ja vastasin jotain, en muista, vitutti niin paljon. Koitin laittaa kengän kolmannen kerran. En saanut. Olkoot. Tää oli tässä, meen yksi kenkä jalassa, tää riittää mun hermoille.

Laitoin toisen kengän repun yläosaan kiinni ja lähdin tassuttelemaan kohti lähtöaluetta muiden kanssa. Vauhti oli hidas, kun koitin väistellä kiviä, mutta nyt näin. Hiekalla pystyn varmasti juoksemaan.

Hetken päästä huomasin Thierren, hän lähestyi ja kysyi että mitä teen? Vähän hassu kysymys, koska sehän oli selvää että kävelen lähtöalueelle. Thierry osoitti mun jalkaa ja kysyi että mitä teen, siis että miks kävelen sukassa ja missä on mun kenkä. Vastasin että kenkä on tossa repun päällä ja mua yksinkertasesti sattuu niin paljon etten saa enää kenkää jalkaan. Siihen Thierry sanoi että asia pitää fiksata, mutta etten voi juosta sukassa. Hän pyysi mua odottamaan ja kävi hakee kaks kolleegaa paikalle, heillä oli siteitä. Eli kaikki lääkärit eivät olletkaan lähteneet vielä pois.

Kuulema eivät, koska lääkäripistettä rakennettiin myös Ouarzazaten hotelliin jossa sitten vuorokauden aikana sai käydä vielä hoitamassa vikat kivut ja ongelmat. Niin mä sitten löin perseeni teltan alta käärityn maton päälle ja kolme jäbää hoiti eka mun oikean jalan ja kun se meni niin nätisti, sanoin että sitten hoidetaan myös toinen samanlaiseksi ja nappasin kengän veks jalasta.

Kiitos kolmikolle, olivat oikeesti iso apu, meinaa nyt hymyilin aitoa hymyä, en irvistänyt kivusta. Mun jalkoihin virtas aivan uutta energiaa ku nousin ja lähdin kävelee. Herranjumala, tältäkö tuntuu kivuton askel?? Kuten alakuvassa näette, oltiin mun kenkien pohjalliset teipattu sukkiin kiinni. Nyt sitten pystyin oikeesti juoksemaankin!

Kameramiehet olivat asemissaan ottamaan tallenteita vielä tästäkin etapista. Rehellisesti sanottuna en ollut ihan varma mikä tän hyväntekeväisyysetapin pointti oli, mutta se oli kuulema pakollinen kaikille. Meidän teltan kaikki muut tyypit oli sitä mieltä että meinaavat juosta sen että pääsevät pian bussiin ja sivistyksen pariin, mulla ei ollut mitään kiirettä.

Olin Sarahilta jo kuullut että vikalla etapilla jengi kävelee ja keskustelee, silloin on sellainen hetki että ihmiset enemmän tutustuu toisiinsa.

Sitten startti kuului ( ei muuten mitään muistikuvaa oliko biisinä Moottoritie helvettiin), mutta jengi lähti liikkeelle rivakkaasti ja joka suunnalta kuului naurua ja puhetta.

Jotenkin lyöttäydyin tänään uusien tyyppien seuraan. Ihmiset kiinnittivät huomiota siihen että mulla ei ollut kenkiä jalassa. Kävelin pitkähkön tovin Richardin kanssa, kunnes sanoin että mun on pakko päästä hölkkää. Richard ymmärs täysin, hän nimittäin oli kuitenkin juossut tällä meidän pitkän etapin, sen helvetillisen 86 km 16 tunnissa! Siinä on ollut kans vauhti päällä.. Itse en päässyt vauhdista nauttimaan joko raskaan repun tai sitten kipeiden varpaiden takia.

Matkalla bongasin myös race directorin, Patricen ja tottakai naamakuva hänenkin kanssa! =) Patrice ei tiennytkään ettei ole päässyt musta vielä helpolla eroon, ei tätä tyttöä pelottanut tän reitin haasteet vaan päinvastoin, soturi tarvitsee vaan paremmat varusteet taisteluun!

Sitten oli niin hauska hetki että kuva oli vain pakko ottaa. Olin jälleen saavuttanut Davidin! Kyllä, juuri hänet kenen kanssa me jojoteltiin etapeilla mentäessä toistensa ohi. Kuvan jälkeen matka taas jatkuu.

Mulla oli jotenkin tosi meno päällä. Vaikka siis en todellakaan kiirehtinyt bussiin ja suihkuun, mutta en malttanut laahustaa. Jaloissa tuntui niin taivaalliselta kun varpaissa ei painanut mikään. Siis mä en oikeesti osaa kuvailla tätä tunnetta, mutta se oli jotain ihan älytöntä! Juoksin hiekassa ja tuntui vaan että hiekka hiveli kaikkia 10 nakkia jaloissa ja ihan ku mulla ei olis ollu yhen yhtäkää hiertymää. Miten tää onkin näin kivaa!

Pian vastaan alkoi tulemaan kunnon ihmiskasoja. Jorinaa, porinaa, tuttuja numeroita ja kasvoja.

Mua ei tällainen meininki nyt jotenkin tyydyttänyt. Jonossa meneminen ei oo koskaan ollut mun juttu muuta kuin kaupan kassalla. Eräs juoksija olikin sitten taltioinut kuvan jonka liitin tuohon alas kun eräs poikkesi menemään..

 

Vastaan tuli jälleen Timothy ja sen kaveri. Timothy vaikutti super kivalta ja toivonkin kovasti että tavataan Barkleyssä, mutta sen frendi vaikutti jotenkin hmm.. ihan vähän ylimieliseltä. Mutta, tuhanteen juoksijaan mahtuu vaikka millaista tyyppi, en minäkään varmaan kaikkien mielest ole siisti muija!

Siinä muut taapers letkassa ja mä painoin menemään. Monet ottivät tässä vaiheessa vielä viimeisiä juoksukuvia kun sekä dyynejä että virtaa kropassa virtas. Itsekin mietin, mutta sitten ajattelin että järjestäjän kuvissa varmasti löytyy paljon kaikkee!

Ja vihdoin sitten tapasin Oliverin, miehen josta puhuttiin mutta luulin hänen olevan pelkkää huhua. Siinä hän on, crocsit jalassa. Kyllä! Oliver meni jokaisen metrin tässä kisassa noissa kengissä. Ei hiertymiä ei  kipuja! Miten olisi, voisinko mä juosta noissa ens kerralla? 😀

Välillä sivuilla aukesi ränsistyneitä taloja, mutta tiedättekö mitä? Näissä asui ihmisiä siitä huolimatta..

Tapasin Benjamin ja Henryn joista tuli frendejä tässä reissussa. Teltassahan sä tapaat uusia ihmisiä ja olet heidän kanssa tuon 7 päivää yhdessä joten joko sua vihataan tai rakastetaan. Nää jäbät selvästi muuttu ystäviksi reissun aikana, mutta Sables ei kuulema houkuttanut takaisin. Wonder why.. Ihmettelin kyllä kovasti, miksi niin moni ei ollut valmis tulemaan takaisin jos olisi mahis. Itse otin huomioon sen, että vaikka puhutaan samasta aavikosta, reitti muuttuu joka vuosi. Polku ei mene samasta kohdasta ja kilometrit eivät ole samoja, myöskin keli ei ole sama vuodesta toiseen, joten jokainen täällä käyty kerta on erilainen. Mutta ymmärrän toki että moni varmaan näki tämän once in a life time- meiningillä.

Viime vuonna käsittääkseni oli niin kova hiekkamyrsky että kymmenet ihmiset keskeyttivät, koska he eivät yksinkertaisesti nähneet mihin mennä. Tämän kuulin kun olin eräällä etapilla ohittanut juoksijan joka oli yksi heistä jotka selvisi tuosta hiekkamyrskystä.

Siinä me sitten käveltiin ja juteltiin kunnes meitä vastaan tuli lapsi joka pyysi jotain. Hän sitten lopulta alkoi osoittamaan mun repun yläosaa ja mä hämmennyin, ihanko totta hän halusi mun kengät? Kysyin jäbiltä että mitä veikkaavat mitä tämä lapsi pyytää ja he totesivat että aivan varmasti haluaa sun kengät. Menin entistä enemmän hämilleni. Me käveltiin koko aika eteenpäin ja lapsi oli siinä vieressä ja kun hän viimeisen kerran sanoi ”madame..” ja osoitti kenkiä, kysyin miehiltä, että mitä tekis, enhän voisi nyt enää saada mitään penalttia että kevennän reppuani? Miehet sanoivat että itse eivät antaisi kenkiään, ihan vaa siksi että kävelevät niissä edelleen, mutta mun kengät oli kiinnitettynä reppuun, joten jos en tartte niitä niin miks en antaisi pois.

Siinä sitten se päätös tuli.

Luoja, mulla on hima TÄYNNÄ urheiluvaatteita jotka pitäs viedä kirppikselle, kenkiä ihan älyttömästi. Oon näissä taplannut kuitenkin jo lähemmäs 300 km enkä uskonut että ne palvelis mua enää. Tämä lapsi tässä, saisi itselleen joko uudet kengät tai sitten hän möisi ne ja saisi rahaa ruokaan. Päätös oli siinä. Olin ottamassa reppua pois kun toinen miehistä sanoi että voi auttaa. Hän irrotti mun kengät ja antoi ne minulle, jolloin ojensin ne pojalle. Poika kiitti ja otti taskusta koruja, osoitti ne minulle ja näytti että voisin valita itselleni jonkun. Katoin koruja ja mietin, että kunpa tietäisit kuinka paljon mulla on kotona materiaalia. Me ei kuitenkaan puhuttu lapsen kanssa samaa kieltä, joten näytin että en tarvitse koruja, kiitos. Silloin hän näytti hänellä olevaa keppiä, että ottaisinko vaikka sen. Voi että, miettikää, hän ihan oikeasti halusi antaa mulle jotain kenkien vastineeksi. Mietin hetken ja sanoin että ok, ja otin kepin.

Meidän vaihtokauppa oli täydellinen. Mulla ei ollut nimittäin keppiä minkä päähän laittaa Suomen lippu ja halusin ehdottomasti ottaa maalissa kuvat kun olin tehnyt viimeisen kilometrin tässä kisassa joten tälle oli käyttöä. Sekä minä, että poika oltiin tyytyväisiä. Toivon kovasti että joko hänestä tulee kovan tason saharajuoksija, tai hän saa kengistä sen verran hyvät massit että saisi ruokaa vähintään kuukaudeksi!

Maaliin oli enää pieni matka. Sivulle aukesi magee dyyni johon turistit kiipesivät ja vieressä makasi laumoittain orjuutettuja kameleita. Säälittävää. Ihminen on oikeesti säälittävä. Voitte ratsastaa kameleilla jos haluatte, mutta älkää ainakaan ratsastako koskaan norsuilla missään päin maailmaa, se on julmaa bisnestä missä eläintä hakataan ja näännytetään. Jos ette tue lapsityövoima tai orjuuttamista, älkää tukeko eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Vihdoin viimeisen dyynin päältä paljastui maali. Eikä, siinä se on! Seitsemän kilsaa meni hujahtaen ja nyt oli aika vähän väkertää.

Niinpä sitten noin 100 metriä ennen maalia otin repun selästä ja vetäsin mun hienon puukon esille. Nyt oli aika terottaa kepin pää teräväksi jotta sain lipun siihen kunnolla kiinni. Siinä samalla kun veistin keppiä, viereeni tuli toinen lapsi joka osoitti mun Buffia ja kysyi saisiko sen. Buffi joka oli mun päässä oli mulle muisto tästä reissusta. Meillä piti olla 200€ rahaa mukana ja leirin ekana päivänä kun olin palauttanut ylimääräiset kamppeet ja reput oli punnittu, kuulin että MDS-shop oli jossain leirillä. Löysin sen vihdoin siinä vaiheessa kun kaikki oli pakattu pois, mutta onneksi henksu oli valmis kaivamaan laatikosta mulle yhden kappaleen. Jotkut kysyivät että haluanko varmasti kantaa tuon mukana, lisää grammoja, mutta todellakin halusin. En välttämättä pitäisi sitä reitillä, mutta kantaisin sen mukana alusta loppuun joten se kulkisi mun kanssa ja jakaisi muistot mielessä. Sainpa sen puettua viimeiselle etapille! Siksi en tästä Buffista halunnut luopua, mutta otin mun toisen Buffin esille ja näytin, haluisko hän sen? Lapselle kelpasi Suomi-lipulla logotettu yksilö ja olin iloinen että sain annettua hänelle edes jotain.

Ja niin sitten oli otettava kuva siitä hetkestä kun olin suorittanut Sablesin. Ihan mieletön olo! Toisella puolella odottivat bussi ja luksuselämä kuten suihku ja hotellin allas, ja taakse jäi parin litran vedellä peseytymiset ja vaikeat maastot.

Maalissa bongasin myös Sarahin, mun ruotsalaisen juoksusiskon jonka kanssa jaettiin sama hotelli ennen reissua ja otettiin selfie.

 

Myös virallinen kuvaaja otti meistä kuvan kun otettiin selfie.

Hauska kuva tuli ja jännästi mun käsi näyttää siltä että olisin vääntänyt sen jotenkin tosi mutkalle.

Siitä eteenpäin pari askelta ja kuumaa ja sokerista teetä. Ai että! Tätä jäin harkitsemaan, että josko voisin ens kerraksi sittenkin väkertää itelle sellaiset eväät että voisin teetä nauttia ihan teltalla asti? Yksi kuppi teetä ja kymmenen palasta sokeria!

 

Armeijan miehet edelleen olivat kuvioissa. Vartiointi oli joka kulmalla. Saatiin vielä tässäkin vaiheessa vesipulloja mukaan. Nappasin yhden ja jatkoin matkaa viralliseen kuvauspisteeseen joka todistaisi sen, että I DID IT!!

Siitä sitten kipinkapin busseille missä kukaan ei tiennyt miten edetä.

Rekat rullas ohi kamoineen, jengi oli hukassa, henksu ei ollu hukassa, linnut lens, ihmiset oli onnellisia, mä vaan seisoin ja join vettä.

Bongasin sitten vahingossa sen komeen Michaelinkin sen ystävien/perheen kanssa. Oltiin me vikana päivänä törmätty jo leirilläkin missä halattiin ja onniteltiin toisiamme suorituksesta. Kova jätkä, meni pitkän etappai 15 tunnissa! Hänellä on magee tatska käsivarressa, teksti venäjäksi. Kysyin sillo ekalla bussimatkalla että miksi tuo tatska ja puhuuko hän venäjän kieltä, johon hän vastasi että ei puhu, mutta hänen ystävä puhui ja sanoi että tautoinnin ymmärtää sitten tän matkan päätteeksi. En muista sanan tarkkaan, mutta muste sanoi jotenkin näin: ”Lopussa ymmärrät kaiken kivun ja tuskan tarkoituksen.”

EDIT. Sain Michaelilta viestin että hänen tatuoinnissaan sanotaan. ”One day this pain will make sense to you.”

Sitten siinä hetken sompailtua, menin vaa johonkin bussiin. Meillä ei siis ollut pakottavaa tarvetta mennä samaan bussiin millä tultiin, jokainen saatto mennä minne halus. Busi Nro 2 oli sitäpaitsi jo lähtenyt pois, joten hyppäsin vieressä olevaan, koska siellä oli vielä paikka mulle.

Hiekkaa oli käytävällä aika paljon. Kauhukseni myös mun ”kengistä” valui pieni kasa. Ei oo varmaan kovin kiva sitten bussin siivoojille tää homma. Sain onneksi paikan.

Siinä istuessa ikuistin vielä yhden selfien verran itsestäni, en pitkään aikaan olisi näin likainen. Ette edes voisi kuvitella mitä mun päässä tapahtui enkä ihmettelis jos siellä vaikka pari skorppariikin olis eksynyt ja kuollu siihen sotkuun. En nimittäin koko reissun aikana edes kastellu mun hiuksia, syy sille oli se että ne oli takussa. Lisellä oli toki harja mukana ja yhesti koitin harjata hiukset, mut eihän siitä tullu mitään. Hermo vaa meni, joten päätin että perillä suoraan vaa kampaajalle. Joku raukka saisi minut asiakkaakseen..

Otin kuvan myös mun kynsisistä ja -nauhoista. Ihan kuivuneet rassukat. Onneksi tää kuivuus oli takana, pian saisin taas hemmotella kroppaa suihkulla ja kosteusvoiteilla ja kasvonaamioilla!

Myös kellossa oleva teksti kruunas reissun. Done. Tehty. Ei tarttenut aamulla enää startata ja napauttaa aikaa käyntiin ja seurata sykkeitä.

Maisemat edessä alkoi muuttumaan entistä vihreäksi. Bussissa oli tuttuja joiden kanssa juttelin.

Olimme kuulema eksyneet joten kiersimme vastaan tulevan kaupungin katuja ja lapset ihan innoissaan hurrasivat ja vilkuttivat. Ihanan innokkaita!

Itse katselin kaduille ja mietin, kyllä ihmisen pitää aika kauas lähteä pois kotoota kokeakseen ikävän tunteen siihen arkeen jossa elää. Hassua että mulla ei varsinaisesti ollut ketään ikävä, ystäviä ja perhettä jotenkin kaipasin, mutta reissussa oli niin loistavaa seuraa että ajatukset pysyivät aavikolla.

Siinä mä sitten aavikon aurinkona istuin ja mietin kaikkea alkaen siitä että miten paljon taas pitääkin tehdä töitä kun tulen Suomeen, mitä kaikkea pystyn blogiini kirjottamaan, kenelle kaikille olen kiitollinen ja mihin haluan lähteä seuraavaksi.

Otin vähän kuvia maisemista kunnes aloin taas voimaan niin pahoin että torkahdin.

Jonkun ajan päästä meillä oli stoppi. Lounastauko. Miehet taas hajoili horisontille riviin, naiset juoksi toiselle puolelle tietä ja oppaat jaoivat lounasrasioita. Ensiksi mäkin innoissani juoksin ulos, kunnes mun jalkapohjiin tarttui kymmeniä piikkejä ja joita jouduin huolimattomuuden takia irrottelee sitten myös pakaroistakin, koska istahdin maahan syömään… Ei ihan elämäni parhaimpia ideoita.

Löysin mukavan paikan bussissa olleiden reppujen välistä ja  tungin perseeni siihen väliin. Lounasrasiassa oli jälleen lihaisa voileipä jonka annoin vieressä istuvalle ranskalaismiehelle. Näytti siltä että extra leipä olisi ollut hänen tämän viikon kohokohta. 😀

Söin salaatin ja mutustin kuivaa patonkia sen verran mitä sain sen alas. Appelsiinin otin mukaan bussiin, ajattelin että syön sen hotellilla. Sokerilitku mehu joka rasiaan kuului, maistui edelleen, jopa viikon aavikon jälkeen niin pahalle etten saanut sitä alas.

Vähän matkan päässä istui rivi komeita kolleja. Tää on kyllä ihan yks parhaimmista reissuista just tän silmäruoan takia. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä mä tänne ihan tän aavikon takia tulin, mutta yhtään ei haitannut se että reitti vilisi urheilullisia kehoja, lihaksikkaita pohkeita ja vahvaakin vahvempia selkiä, puhumattakaan siitä miten täällä oli aistittavissa ilmassa niin paljon tahtotilaa ja voimakkaita sieluja!

Yhdeltä oli pakko kysyä lupa ottaa kuva hänen laseista. Voi hitto suretti kuulla että nää oli Oakleyn VANHA malli jota ei enää myydä. Byhyy, oli meinaa pirun siistit ja olisin mielelläni itellekin tällaiset napannut!

Matka jatkui samoja mutkikkaita teitä pitkin. Taivaalla oli paljon pilviä ja mietinkin että miksi nyt, miksei silloin kun olimme aavikolla?

Vastaan alkoi tulla elämää ja pieniä kyliä. Pilvetkin alkoivat väistymään ihan kuin olisivat kuulleet mun ajatukset.

 

 

Kunnes sitten vihdoin saavuttiin hotellille missä mun majoitus oli. Kisamaksuun kuuluu kisan jälkeen kaksi seuraavaa yötä hotellissa ja olinkin varannut paluulennon Casablankaan maanantai-aamuksi.

Hotellin edessä odotti meidän laukut jotka olimme jättäneet rekkaan leiripäivänä, mut matkalaukkuani ei täällä ollut, koska jätin sen ennen leirille menoa toiseen hotelliin säilytykseen. Matkaa sinne oli noin 800 m mikä ei haitannut yhtään.

Pihalla kuhisi täys meininki, kunnes eräs juoksija käveli portaita ylös raahaten laukkuaan ja kompastui rappusissa ja kaatui. Kaikki pysähtyivät. Siis tilanne oli kuin käskystä. Musta tuntui että jokainen meistä jakoi hänen kanssaan tähdet silmissä ja kivun varpaissa. Jumalauta. Hän jotain ääneen kiros ranskaksi ja pari tyyppi juoksi nostamaan hänen laukut jotta mies voisi nousta rappuset ylös.

 

Mun piti jakaa huone sellaisen henkilön kanssa ketä en tuntenut, mutta nainen tuli mun luokse sanomaan että on toisessa hotellissa perheensä kanssa joten minulla on huone kokonaan käytössä. Löysin Lisen ja ilmoitin hänelle että mun huone on tyhjä jolloin tehtiin vaihto ja sain telttakämppikseni myös hotellikämppiksekseni.

Kun vietiin kamat huoneeseen, paljastui sisäpihalla allas jossa jotkut onnelliset jo uivat. Älyttömän outoa, altaan näkeminen teki hyvän mielen, mutta ollenkaan mun ei tehnyt mieli pulahtaa veteen. Sitäpaitsi, en edes ollut varma olisinko saanut tehä sitä, mun hiertymät näyttivät tulehtuneilta, joten katsoin allasta kun dyyntä: sain kiivetä jos halusin, mutta jätän ilon muille.

Lise meni suihkuun ja minä nappasin puhelimen ja passin ja lähdin kävelemään kohti toista hotellia.

Ai että. Samat tutut kadut joilla olin aikasemmin jo kävellyt ja hölkännyt. Kauniit kukat ja ihana sileä tie.

 

Mulla ei tietenkään edelleen ollut kenkiä jalassa ja sain tosi paljon katseita paikallisilta, mut mä en välittänyt. Kuten en muutenkaan välitä mitä ihmiset miettivät musta tai mitä he haluavat mun sanovan tai tekevän. Mielestäni yks asia elämässä mistä jokaisen pitää pitää kiinni on se, että teet asioita jotka tuntuu susta hyvälle. Älä tee mitään miellyttääkseen muita tai tee asioita vain siksi että joku muu odottaa sun tekevän niin. Musta tuntui pirun hyvälle kävellä kadulla ilman kenkiä ja niin tein.

Siellä hotellilla se mun rakas matkalaukku sitten oli ja tsekkasin samantien että sisällä löytyi myös läppäri. Kaikki oli paikalla. Hyvä että kuuntelin Jay-opasta ja jätin kaikki tavarat tänne säilöön, ne olis olleet kyllä muuten tosi huonossa hapessa jos olisivat reissanneet aavikolla meidän kanssa.

Paluumatkalla mulle iski niin kamala suolanälkä että kaarsin tuttuun kahvilaan ja ostin kuinka arvattavaa, sipsiä! Janosin vissiin suolaa niin paljon että pusseja tarttui kaksi ja samalla ostin vielä vastaleivotun leivän.

Saavuin hotellin aulaan missä toimi ilmainen wifi ja hyppäsin somen ihmeelliseen maailmaan. Olin aivan ällikällä lyöty miten paljon olinkaan saanut teiltä kannustusta ja viestejä!

Selasin ajastetut statukset ja huomasin kuinka te toden teolla olittekin seuranneet mun matkaa livenä! Huikeeta! Siitähän toki kieli myös se, että olin saanut aavikolle teiltä sähköposteja! Kiitokset niistäkin todella paljon! <3

Vietin aulassa aikaa todella pitkän tovin kunnes noin klo 19.30 valuin huoneeseen. Lise oli pukeutunut kauniiseen mekkoon ja meni ravintolaan jonne lupasin tulla seuraan kunhan vain saan käytyä suihkussa.

Hiuksia en saanut harjattua enkä pestyä, joten ei muutakuin nutturalle ne vaan ja muiden joukkoon syömään niissä samoissa mustissa housuissa joissa hengasin alkureissun ja keltaisessa paidassa joka toimi mulla milloin paitana milloin mekkona. Olin sitä mieltä että mun hyvät läpät saavat nyt kompensoida keskenjääneen ulkonäön, halusin laittautua, mutta väsymys alkoi viemään voiton.

Ravintolassa istuimme sitten nelisteen samassa pöydässä. Silleen kuten teltassakin, ei kommunikoida naapureiden kanssa eikä katota vieraaseen pöytään. 😀 Mua ehkä hieman huvitti miten oltiin eristäydytty, mutta ihan mielelläni istuin telttalaisteni kanssa kun oli vielä hetki ennen kuin lähdimme kaikki omiin kotimaihin.

Kuvista näkee että söin aika perusruokaa. Tämä oli hotellin tarjonta ja siis tottakai olisin voinut lähteä sompailemaan myös kadulle ravintolaan, mutta en vaan jaksanut. Sipsipussi täytti mahalaukkua myös tosi mukavasti joten kasviksia ei paljoa mahtunut, vaikka peruna maistuikin kyllä taivaalliselle!

Sapuskan jälkeen tottakai aulan kautta. Ilmainen wifi teki monen juoksijan puhelimesta kuuman laitteen ja päivittäminen ystäville ja perheelle oli välttämättömyys! Itse en kauaa pysynyt hereillä ja Lisekin tuli perässä, hänellä oli rupes aikanen herätys ja lento kotiin Norjaan.

Hotellin sänky tuntui taivaalliselta, vaikka en valita yhtään makuupussista ja -alustasta mitkä oli minulla reissussa. Tuntuivat nekin silloin taivaallisen mukavilta!

Tähän alas laitan teille kuvakaappauksen kun vaihdoin meiliä järjestäjän kanssa ennen kisaa, halusin varmistaa, onko suomalaisia naisia juossut tämän kisan.

**************************************************************************************

**************************************************************************************

Olin tarkistanut kisalistan ja löytänyt Galinan edustaneen Ranskaa.

Myöhemmin olen lähettänyt hänelle viestejä ja kysynyt asiaa, johon sain vastauksen että hän on ollut MDS:ssä kahdesti ja ekalla kerralla edustanut Venäjää ja toisella kertaa Ranskaa.

Heikki oli kertonut että oli kuullut että yksi suomalainen nainen aikasemmin oli keskeyttänyt ja yksi pääsi maaliin, Galina Erofeeva. Galinan edustaessa Ranskaa ja Venäjää oletan hänen olevan kaksoiskansalainen näiden kahden maan välissä, vai olisko hän peräti kolmen maan kansalainen ja omisti myös Suomen passin? Hmm.. Tittelin kerääjänä asiaa on vielä selvitettävänä, mutta hassua että järjestäjäkin mielsi hänet suomalaiseksi vaikka Ranskan lipun alla juoksi.

Saanko siis ajatella että olin sittenkin ensimmäinen suomalainen nainen joka tämän kisan meni maaliin asti? 🙂

6 thoughts on “MDS: Day Nro 7

  1. Olet kyllä sitkeä mimmi!! Onnittelut maaliin pääsystä! Jossain kohtaa tekstiä mainitsit Barkley kisan, katsoin juuri pari viikkoa sitten siitä tehdyn dokkarin Netflixistä, hurja kisa! Oletko suunnitellut hakeavasi sinne uudestaan? Mitäs nyt seuraavaksi, milloin saamme lukea upeita kisakertomuksiasi uudestaan 😉

    Aurinkoista kesänodotusta ja kepeitä jalkoja tuleviin kisoihin <3

    1. Moikka TiinaR!

      Kiitos onnitteluista! =)
      Kyllä, olen hakemassa Barkleyhin uudestaan, se on mulle sellainen must do-seikkailu vielä ainakin pari kertaa. Ens kerralla tosin voisin viettää enemmän aikaa sekä kisapaikalla ennen kisaa että itse radalla 😉 Aurinkoista pian alkavaa kesää sinullekin! =)

    1. Moikka Heidi ja kiitos viestistäsi, ihana tietää että tekstini herättää lukijan seikkailuhalun! Ihanaa pian alkavaa kesää ja paljon seikkailuja sinne! 😉

  2. TämäKIN postaus sai kylmät väreet mulle, onnittelut vielä tästä koko hommasta! Ihan mieletöntä ja niin inspiroivaa.

    Itselleni, paljasjalkakengillä viimeiset 6 vuotta juosseena iloinen yllätys oli se että joku juoksi five fingersit jalassa. Oonkin miettinyt et hitto pitääkö sitä totuttautua paksupohjaisiin kenkiin taas.. 😀

    1. Moikka Tiia!

      Kiitos kommentista =) Ja hei, hatunnonsto sulle että juokset jo noin kauan paljasjalkakengillä! Jos MDS:lle koskaan lähdet niin pärjäät maastossa hienosti, onhan siellä Luna-sandaaleissakin juostu! =)

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste