Miksi tehdä tämä reissu

Itse otsikossa oleva lause: Miksi tehdä tämä reissu- on luettavissa kahdella tavoin. Se voi olla kysymyslause tai sitten se voi olla toteaminen, toki eteen pitäisi silloin kirjoittaa sana ’syy’.

Vuonna 2017 koin ihan ”hieman” vain epäonnea kun en päässytkään muiden mukana juoksemaan Suomen halki Nuorgamista Helsinkiin. Silloinen matka pysähtyikin Jyväskylän maille.

 

 

Tuo ylhäällä oleva kuva on siltä juoksureissulta.

Kyseisessä hetkessä yritin edelleen pitää mielen virkeänä että oikeesti pääsisin eteenpäin. Keskityin joka askeleeseen vaikka se ei enää ollut juoksua, se oli erittäin hidasta kävelyä. Kivuliasta sellaista.

Kuvanottohetkestä ei mennyt kuin pari tuntia ja keskeytys tuli lopullisesti. Silloin totesin vain, että mun reisi ei nyt todellakaan ole siinä kunnossa, että voisin edetä vielä 300 kilometriä maaliin.

Ennen keskeytystä minut saavutti maantienpyöräilijä, mies, joka seurasi mun GPS laitetta ja tuli moikkaamaan oman treenin ohessa. Hän kertoi että hänellä oli leikattu polvet kahdesti, että pitäisin huolen nyt itsestäni etten joudu leikkauksiin jotka voi ennaltaehkäistä sillä, ettei vie jotain suoritusta loppuun, vaan keskeyttää.

 

 

 

Keskeytyksen jälkeen kun pääsin Helsinkiin huoltoauton kyydissä, muiden juostessa maaliin, elätin toivetta että polvessa oleva kipu häviää ja pääsen takaisin juoksemaan tuon kesken jääneen matkan.

Seistessä Senaatintorilla, jättäen yhteisen kuvan väliin (sillä en lukenut itseni siihen mukaan, koska en suorittanut matkaa) niin silloin mun mieli oli vielä jossain siellä Jyväskylän mailla. Mun oli hyvin vaikeata hyväksyä keskeytys. Ajattelin, että lepään viikon ja lähden takaisin.

Viimeistään siinä vaiheessa kun sairaalassa huoneesta tullut lääkäri sanoi kovaan ääneen että ”Älä nojaa siihen jalkaan kun sulla on murtuma.”, tajusin että se reissun loppuun vieminen oli siinä…

 

 

Sitten alkoikin ”kuntoutus”. Tai siis mitään kuntoutusta ei ollut. Kirurgit miettivät keskenään mitä tehdä, sillä luu ei ollut mennyt kokonaan poikki vaan se oli murtunut 2/3 halkaisijaltaan ja murtuneen kohdalla siitä oli lähtenyt palanen liikkumaan, mutta muuten se oli niin sanotusti nätisti paikalla.

Leikkauksessa ja kipsaamisessa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Niinpä he päätyivät siihen, että jalkaa ei kipsattu eikä leikattu. Mulle annettiin kepit ja pyydettiin olla astumatta jalalle edes pikkuvarpaalla. Jalkaa piti pitää kokoajan koukussa ja olla sen kanssa varovaisesti. Niinpä siitä hetkestä mulla alkoi erilainen arki. Kuukauden päästä murtumakohta röntgenataan ja jos luutumista ei havaita, mietitään tilannetta uudestaan.

 

 

Olin todella kiitollinen kaikille kannustajille ja seuraajille, sain paljon tukea ja kertomuksia muilta miten heilläkin on ollut vaikeita hetkiä ja ovat päässeet niistä yli. Kirjoittamisen kautta sain ajatuksiani muualle omasta tilanteesta, mutta se oma tilanne muistutti itsestään heti kun sohvalta piti päästä jonnekin. Muilta saatujen viestien kautta tunsin etten todellakaan ollut yksin.

 

 

Paitsi että oikeesti olin todellakin yksin.

Kysehän oli mun kehosta ja vaivasta joka ei rajoittanut ketään muuta kuin mua. Liian pitkän hetken se rajoitti fyysisesti. Liukuportaiden nouseminen muuttui hissin käyttämiseksi, kävely muuttui sohvalla istumiseksi, liikkuminen paikasta paikkaan oli pitkälle kiinni kyydeistä tai yksinkertaisesti peruuntuminen oli vaihtoehto. Käsiin tuli pahoja hiertymiä kepeistä ja ihon pinta muuttui todella kosketusherkäksi. Lopulta en halunnut edes koskea keppeihin.

Mun arki oli yhtäkkiä todella pysähtynyttä ja se oli todella kova pala mulle, ihmiselle jolle jopa 5 kilometrin kävely kauppaan oli ihan normaali kauppareissu.

Meni noin 7 kk ja murtuma todettiin täysin luutuneeksi. Sain luvan aloittaa lenkkeilyn, mutta vain kilometri kerralla tai ei sitäkään, koska piti mennä kipujen rajoissa. Lääkäri suositteli perumaan kaikki kisat vuoden eteenpäin. Mun henkiseen uskoon pistettiin piikikäs ruusu.

Kipu palasi jo parin kilometrin aikana. Jouduin siirtämään osallistumisen eri kisoissa yksi toisensa jälkeen kun tuntui etten pääse kivusta eroon. En halunnut perua kaikkia tulevia juttuja, halusin pitää itselläni edelleen toiveita tulevasta. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa henkisesti kuolemaan. Jokin mun sisällä vaurioitui ja mä en enää käynyt lenkeilläkään. Tuntui että kaikki oli turhaa, että tää kipu tulee aina olemaan mun mukana eikä musta enää ikinä ole juoksijaksi. Muiden juoksijoiden saavutukset tuntuivat hyvältä ja samaan aikaan satuttivat.

Välillä itketti niin paljon että ei tajuakaan miten yhdestä ihmisestä tulee niin paljon kyyneleitä. Välillä ei edes itkettänyt. Sitä vaan alkoi turtumaan. Musta tuli osa sohvaa. Kehokin alkoi oireilemaan vaikka mitä erilaisia selkäkipuja, vatsakipuja ja päänsärkyjä. Lääkärissä käynnit tihenivät. Olin kuin omena biojäteastiassa, lahosin pikkuhiljaa. Painokin nousi 6 kiloa.

Sitten jossain vaiheessa sitä kai alkoi uskomaan sittenkin että musta vielä on johonkin liikuntalajin pariin. Kävin ystäväni kanssa pelaamassa sulkapalloa, rakastan sitä lajia ihan hirmusesti, mutta sivuttaiset askeleet vihloivat reisiluussa joten sekin harrastus siirtyi takaisin hyllylle. Kerran eksyin uimahalliin, mutta edelleen se kloori työnsi mut pois sieltä.

Minusta alkoi kuoriutumaan jonkun tasoinen vässykkä. Jollain tasolla yritin, mutta luovutin helposti yrityksissäni harrastaa ja pian huomasin keskittyväni vain töihin ja kaikkeen muuhun. Mikä lenkki? Selityksenä tuli heti että turha lähteä kun sattuu silti. Ainoa mikä kiinnosti oli työt, työt ja syöminen. Nukuin erittäin paljon. Aloin miettimään jo sitä, että olinko masentumassa? Juttelin siitäkin ammattilaisen kanssa, mutta masennus poissuljettiin.

Vuonna 2018 tulikin sitten tehtyä extempore reissu.. Milanon maraton. Synttäriaikoihin. Halusin kuitenkin yrittää vielä. Vaikeata se oli, mutta pääsin maaliin. En pystynyt tähän maratoniin treenaamaan muuta kuin henkisesti, piti opetella uskomaan itseensä ja näkemään maaliintulonsa. Piti ymmärtää jossain tuolla sisällä, että pienestä liekistä se kokko roihuaa.

Lähtöviivalla muiden kanssa sitä tunsi taas olevansa jotenkin edes hölkkääjä. Se jännitys, se odotus pian vastaan tulevista kilometrikylteistä, kannustajat, huoltopisteet, eteneminen. Se oli tunteikas reissu joka toi mulle sen uskon puutteen, että kyllä tää sittenkin tästä. Se oli raskas varsinkin fyysisesti, sillä jalkani kantoivat 6 kiloa enemmän kuin aiemmin ja tämänkin asian ymmärtää parhaiten ne, jotka ovat itsekin pienikokoisia juoksijoita. Se jokainen kilo vaikuttaa. Huonolla ajalla mä kuitenkin pääsin maaliin ja se tunne oli korvaamaton!

 

 

Vuosi 2018 näyttikin tältä:

8.4. Milano Marathon 42,195 km
28.4. Kyrönjoki Maraton 42,195 km
6.5. Bodom Trail 21,1 km
25.5 NUTS Karhunkierros 160 km DNF (injury) 112/160km (kaaduin)
9.9. Tallinn Marathon 42,195 km
22.9. Haaga Run 10 km
9.11. Volcano Marathon, Chile 42,195 km

 

 

Vuosi läheni loppuaan ja olin onnistuneesti päässyt maaliin muutamassa kisassa, joten usko omaan seikkailu-urheiluun alkoi vahvistumaan. Toki keskeytynyt Nuts Karhunkierroksella söi mua valtavasti.

 

 

Olin kaatunut polulla niin pahasti, että jalka turpos polven kohdasta ja meno muuttui sen verran hitaaksi, että myöhästyin yhdestä check-pointin aikarajasta, joten en saanut jatkaa, vaan kyydillä siitä hotelliin..

Nuts Karhunkierros voitti minut toisena vuonna peräkkäin. Uusinta pitää vielä ottaa, jospa saisin kuitenkin tilanteen kukistettua, sillä tällä hetkellä elettiin tuon kisan kanssa 1-2 tilannetta. (Olen siis päässyt kisan maaliin vuonna 2016.)

Marraskuussa 2018 urheilureissu oli vuoden merkittävin käännekohta. Kävin juoksemassa maratonin joka oli yksi elämäni korkeimpia ja raskaimpia kisoja ja sain siitä aivan valtavasti energiaa. Volcanon maraton. Kyseinen tapahtuma oli minulle toinen kerta ja tällä kertaa meni sikäli paremmin, että mä en voinut niin paljon pahoin kun ensimmäisellä kertaa.

 

©Volcano Marathon/ Mark Conlon

 

Tuon maratonin jälkeen saavuin takaisin Suomeen ihan älyttömän latautuneiden akkujen kanssa. Henkisesti.

Yhtäkkiä musta tuntui että oon palautunut kaikesta murtuman tuoman henkisestä vajeesta ja voisin juosta maailman ääriin onnesta.

Siitä hetkestä sitten aloinkin miettimään uudestaan Suomen halki juoksua. Se kummitteli edelleen takaraivossa, mutta nyt usko siihen että voisin sen suorittaa, alkoi heräämään. Se oli kesken jäänyt reissu joka piti viedä loppuun. Tiesin vain, että en ole fyysisesti vielä siinä kunnossa että olisin voinut juosta tuon 1500 km ja en halunnut ottaa riskiä että lähtisin jälleen kylmiltäni juoksemaan tuon ja päätyisin keskeyttämään jonkun murtuman vuoksi. (Edelleen minulle tuo vuoden 2017 murtuma oli mysteeri.)

Niinpä sitten päätin että fillaroin tuon matkan!

 

 

Varastossani seisoi vuodesta 2014 Trek Domane, jonka olin käynyt joskus vuonna 2016 tai 2017 Velosportissakin huoltamassa. Olin silloin huollattanut sen, koska ajattelin että aloitan taas maantienpyöräilyn. Tosin kävi, sillä huollon jälkeen tuo pyörä vain jäi seisomaan ja keräämään pikkuhämppiksien seittejä. Motivaatio maantienpyöräilyyn ei ollutkaan ja juoksu vei kyllä nuo vuodet mennessään. Hirveesti haaveilin Ironman kisasta, mutta harrastin kuitenkin pelkkää juoksua..

Niinpä sitten päätin, että vuonna 2019 kesällä fillaroin Suomen halki. Yhtäkkiä oli myös syy käydä putsaamassa seitit pois Domanesta!

Jotenkin sen päätöksen sanottua ääneen, tajusin että se on varmasti just se mitä tähän kohtaan tarvitsinkin. Saisin tavallaan mennä sen reitin mikä vuonna 2017 katkesi lopussa ja kuitenkin maantienpyöräily on sen verran helpompaa kun juoksu, että ei olisi mitään riskejä että hajoittaisin itseni. Samalla pääsisin takaisin siihen mun seikkailu-urheilun makuun kunnolla.

Se oli sitten päätetty ja jäin miettimään seuraavaa asiaa eli kenen hyväksi voisin tuon matkan tehdä?

 

 

Vaihtoehtoja oli lukuisia ja punnitsinkin, mikä aihe on sellainen, jonka voin tämän matkan yhteydessä nostaa esille. Olin aiemmin kahdesti ollut mukana polkemassa syöpäsairaiden lasten hyväksi Pariisiin Team Rynkebyn joukossa, Suomen ympäri oman reissuni Sylva Ry:n hyväksi ja sitten vuoden 2017 reissun menin Eläinsuojelukeskus Tuulispää- logo esillä.

On ihanaa tehdä urheilureissuja oman mielen ja kehon hyväksi, mutta jos siihen rinnalle saa tuotua jotain isompaakin sanomaa, joka on itselleen tärkeä, reissun tarkoitus kasvaa entisestään ja se samalla saa itselleenkin aina mietittäävää.

Tulin siihen päätökseen, että reissuni sanoma saa olla eläinten puolesta, niinpä ainakin kohde helpottui sen välillä että onko kyseessä ihminen vai eläin.

Mietin uudestaan Tuulispäätä, Orimattilassa sijaitsevaa villieläinhoitolaa, Luontoliiton susiryhmää, Oikeutta eläimille, Vegaaniliittoa, Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistystä (SSESY:tä), Suomen luonnonsuojeluliittoa.. Kohteita on pilvin pimein. Nyt vain piti miettiä se yksi kohde joka olisi tämän reissun keräyskohde ja herättävä sanoma.

Mulla oli siis jo kaksi syytä tehdä tämä reissu: jokin kohde eläimiä varten sekä oman keskeneräisen reissun erilainen loppuunvieminen.

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste