Nuorgam-Ivalo

Aamulla kukaan meistä ei tainnut nousta kun kello soi. Oikeastaan en edes halunnut kokea sellaista minuutintarkkaa stressiä, vaikka tiesin että aikataulu painaa ja reissu olisi alunperin pitänyt olla jo startattuna.

Päivä numero yksi. Jännitti aika paljon!

Otettiin toisistamme valokuvia heti aamusta, jotta pysyy mielessä se, miltä tuntui kun reissu alkoi, sillä samanlaisia aamuja ei enää olisi tiedossa matkan edetessä!

Oona teki aamupalan kaikille, itse en tainnut saada alas muuta kuin kahvin kauramaidolla. Usein en muutenkaan tykkää syödä aamuisin ja sitten vielä se, että edessä odotti pitkä urheilusuoritus niin en halunnut että ruoka seisoo kurkussa odottamassa hissikuilun tyhjenemistä.

 

IMG-20190820-WA0068
IMG-20190820-WA0069
IMG-20190820-WA0073
Näyttökuva 2019-8-22 kello 9.50.33

Leirin pihassa pakattiin auto kuntoon ja ajettiin starttiin vähän matkan päähän. Norjan ja Suomen rajalle, Euroopan ja Suomen pohjoisimpaan pisteeseen. Siellä törmättiin myös Jupeen ja Samiin, molemmat olivat juoksemassa ja onnistuneesti läpäisivät Suomen halki juoksun vuonna 2017. Sami taisi murjasta silloin ettei enää ikinä, mutta musta tuntuu että vast tuolloin häntä sitten puraisikin kärpänen, ei hän muuten olisi nyt Jupen kanssa fillaroinut Hangosta Nuorgamiin Itä-Suomen kautta.

 

 

Siinä pikaisesti vaihdettiin kuulumiset jonka jälkeen siirryin pyöräni kanssa omaan starttiin. Mulla oli tavallaan kiire startata matka vaikka oikeesti minuuteista se elämä ei tässä ollut kiinni, mutta mussa velloi niin paljon jännitystä sisällä että oli parempi vaan pian saada pyörämatka käyntiin niin tiesin että rentoutuisin edes vähäsen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vielä kaikkien kanssa halaamiset jonka jälkeen mä päivitin someen selfien että nyt on lähtö. GPS laite oli päällä, Olympukset ja Garminit valmiina ja sitten vaa kello 11:36 lähdin liikkeelle.

 

 

Ihana Jossu päivitti omille seuraajilleen sijaintinsa ja fiilikset.  Itsestä tuntui kivalta se seikka että mun mukana kaksi ihmistä pääsi uusiin maisemiin ja kokemaan uudenlaista reissua, sillä muistaakseni kumpikaan (Johanna ja Oona) eivät olleet
a) käyneet näin pohjoisessa
b) olleet asuntoautolla reissussa.

 

 

Tosin lähtiessäni liikkeelle, en tajunnutkaan että mun Garmin Edge, joka oli tangossa kiinni, ei mennytkään päälle, joten se joku ensimmäinen kilometri ei päässyt mittariin mukaan ja kun hetken päästä pysähdyin niistämään niin sain puhelimen kautta huoltoautosta tietää että mun GPS laitekaan ei ole seuraamassa mua, vaan näyttää että oon edelleen Norjan rajalla. Hyvin alkoi tämä välineharrastus..

 

 

Pyöräillessäni Nuorgamin leirintäalueen ohi, Sami vilkutti ja tsemppas mua. Tuntui niin uskomattoman hyvältä lähteä liikkeelle ja samalla pilkahti vivahdus yksinäisyyttä, sillä mulla ei oikeesti ollut vetotiimiä eikä juttelukaveria.

Olin yksin ohiajavien autojen ja vastatuulen seassa, auringonpaisteen ja sadekuurojen alla.
Hetkeksi kuvittelin, miltä häkkiketusta saattaisi tuntua kun sille avattaisiin häkin ovi. Olikohan tuo minun lähtö vähän samanlainen kun sen naalin, joka vapauteen päästettäisiin.

Mun startti oli se avattu ovi. Se tunne, että haluaa lähteä liikkeelle, oli se vapauden tunne naaliilla. Se ensimmäinen rykäsy eteenpäin, oli se häkistä uloshyppääminen naaliin elämässä. Sen jälkeiset tunteet olivatkin turvattomuus, pystynkö mä tähän? Selviinkö mä? Olenko oikeasti tekemässä tätä? Ehkä vapauteen päässyt naali miettisi samoja asioita? Pystyykö se etenemään enää luonnollisesti vankilavuosien jälkeen? Kestäisikö sen tassut? Osaisiko se enää sopeutua vapauteen?

 

 

Tiesin että tiimi oli lähtenyt mun perään ajamaan ja että kohta he tulisivat myös ohi. Se hetki olisi se lyhyt ja kiva, tuntisin etten oikeesti olekaan tässä yksin. Mulla on satunnaisten etappien jälkeen olemassa tuki ja turva. Oon helskatin onnellinen, sillä olen oikeasti vapaa tekemään asioita ja mulla on aina olkapää johon nojata. Mutta se kettu, joka elää elämänsä ritilän päällä, sillä ei ole mitään turvaa, sillä ei ole mitään vapautta.

Nää ajatukset hiipi mulle satunnaisesti mieleen, sillä tein tämän reissun juuri tämän asian vuoksi. Juuri siksi, että voisin kirjoittaa omista tunteista joita koen vankina eläviä eläimiä kohtaan ja miten itse näen heidän elämän ja miten koen sen, mitä he mahdollisesti kokevat.

 

 

Ja tässä reissussa oli myös toinen asia josta halusin puhua, vapaudelta riistettyjen naalien ja kanojen lisäksi.

Roskat.

Ei mennyt kauaa kun päätin pysähtyä. Siirsin pyörän tieltä sivuun ja kävelin rantaan. Tää oli sellainen sokkopysähdys jolla halusin todistaa että meillä on roskaa aivan joka puolella, me ei vaan nähdä sitä vauhdista. Niin kaunis näky, niin kaunis ranta. Kuten arvelin, joku oli myös ajatellut samoin kun minä ja olikin käynyt täällä vähän polttelemassa notskia. Arvaatte varmaan että sain ikuistettua teille sikojen jälkeä.

 

20190714_120910_HDR
20190714_120925_HDR
20190714_121036

Ei vitsit oikeesti ihmiset. Mikä siinä on niin hemmetin vaikeeta kerätä ne roskat mukaan? Siis jos menet luontoon, niin et jätä itestä mitään roskaa! Mut tämä näky mikä oli ylhäällä kuvassa, niin se saman näyn olen kohdannut lukuisia satoja kertoja ennenkin. Mua ärsyttää aivan suunnattomasti ihmisten vastuuntunnottomuus varsinkin kun kyse on roskaamisesta.  Se että sitä roskaa ripotellaan pitkin maita ja oletetaan vain että se on ihan ok.

Siinä ne bissetölkit nytkin lojuivat, koska joku ei vaan jaksanut idioottimaisuuttaan poimia niitä mukaan. Mua harmitti että huoltoauto oli jo mennyt mun ohi tässä vaiheessa niin en voinut myöskään mihinkään kerätä näitä pois, niinpä jouduin poistumaan paikalta ja jatkamaan matkaani tyhjin käsin ja mustan mielen kanssa.

 

 

Muutaman kilometrin päässä tavoitin parkissa olevan huoltoauton, sillä heillä oli kuvaustauko menossa. Dronea laitettiin ilmaan ja ikuistettiin meidän videolle myös näitä upeita maisemia ylhäältä päin.

 

 

 

 

Jatkoin matkaani ja koitin selvitä jokaisesta ylä- ja alamäestä. Pitkästä aikaa fillaroiminen oli aivan mielettömän siistiä. Ajattelin itsekseni että miksi ihmeessä en ollut vuoden 2014 jälkeen löytänyt edes yhden päivän verran aikaa että olisin käynyt polkemassa. Ihan varmasti se yksi kerta olisi muistuttanut miten siistin vauhdikas tää harrastus oli ja olisin varmasti löytänyt lisää aikaa. Mutta ei, olin vuodesta 2014 vain keskittynyt juoksemiseen eri tapahtumissa. Toisaalta, ei sekään huono asia ole, mutta monipuolinen liikunta on keholle varmasti parempi kuin yhden lajin tahkominen, varsinkin kun juokseminen ei vahvista mun mielestä kehoa tasapuolisesti vaan siihen kylkeen olisi hyvä harrastaa jotain muutakin: salia, uintia, sulkapalloa tai crossfittiä?

 

 

Mun kunto ei ollut todellakaan mikään kovin hyvä tähän reissuun ja jouduin useassa ylämäessä pysähtymään ja niistämään. Yritin kaivaa vauhdissakin nenäliinan, mutta oli sen verran riskaabelia hommaa että oli parempi vain aina pysähtyä. Eikä se toki haitannut, sillä sain samalla otettua satunnaisesti selfieitä.

 

 

Sitten ikuistin tällä reissulla poikkeuksellisesti myös näitä rassuja eläimiä ja lintuja joita ei kohtalo kohdellut hyvin. Mulla on aina ollut ja aina tulee olemaan tapa nostaa raadot pois tieltä. Olen myös autoillessa pysähtynyt siirtämään niitä, toki teen sen vain, jos se on turvallista. Yhdesti olen nostanut kissan joka oli vissiin ollut rekan töytäsemä. Onneksi kissa menehtyi heti ja annoin paikalliselle yhdistykselle ruhon kordinaatit, jos vaikka omistaja löytyisi ja haluaisi haudata menehtyneen.

Mulla on kaksi syytä nostaa raadot tieltä.
Ihan ensimmäinen syy on se, että samoin kun moni uskonnollinen haluaa haudata ihmisen kirkon siunaustilaisuuden kautta, niin mulla on eläimiä kohtaan niin iso kunnioitus että vaikka he ovat kuolleet, haluan siirtää heidän ruumiin pois johonkin, jossa se voi olla rauhassa.

Toinen syy on se, että jos tieltä siivoaa raatoja, niin ei tule lisää raatoja. Esimerkiksi just auton alle jääneet jänikset ja supikoirat, niin ne houkuttelee paikan päälle lintuja ja kettuja, jotka sitten riskillä saattavat itse jäädä auton alle.

 

Utsjoki40km
Utsjoki30
Utsjoki10

 

 

Vastaan tuli jatkuvasti tuttuja paikkoja, sillä oltiinhan vuonna 2017 juostukin tästä kohtaa ja olen aikasemmin kahdesti pyöräillyt tätä tietä. Sitä on hauska muistella miten joskus näki uudet paikat ja miltä milloinkin tuntui. Jokainen käynti uudessa tai ennestään tutussa paikassa tuntui erilaiselta, sillä ajan myötä ihminen muuttuu paljon.

Tällä kertaa tuntui että on kyllä todella raskasta edetä. Ilma oli sinänsä hyvä, ei liikaa aurinkoa, mutta samalla jotenkin hiostava. Ihan kun taivas haluisi revetä, mutta ei kuitenkaan meinaa sitä tehdä.

Sitten vastaan tuli tuttu mutka. Tästä samasta mutkasta tein videon Instagrammiin 2017 heinäkuussa. Meillä taisi olla samassa paikassa huoltoauto silloin, kun missä nyttenkin tiimi odotti minua. Olin todella innoissani että pääsen syömään, sillä keho oli herännyt ja vatsalaukussa kaikui tyhjyys.

 

Näyttökuva 2019-8-21 kello 23.42.10
Näyttökuva 2019-8-21 kello 23.43.10

 

Oli kyllä niin supersiistiä nähdä tiimi ja saada ruokaa! Mulla oli pohjalla kahvi kauramaidolla ja sokerilla ja nyt takana oli noin 50 km aamulenkki, joten ruoka maistuisi ongelmitta.

 

 

Join ison lasillisen vitamiineja ja vähän vettä ja sen perään sitten sekä pastaa että perunaa ja vegaaniset lihankorvikkeet kastikkeen kera. Muut ottivat myös salaattia, mut mulle ei jotenkin maistunut yhtään mikään vihreä vaan halusin just kaikkea hiilihydraattipitoista ja suolaista.

 

 

Olin jopa yllättynyt miten kevyeeltä loppupeleissä 50 km oli tuntunut siihen nähden mikä oli pohjakunto ja lähtötilanne. Olisin voinut kuvitella että olisin pysähdellyt ehkä enemmän, mutta nyt paussit olivat niistämistä ja raatojen siirtelemistä sekä satunnaista kuvaamista.

 

 

Matka jatkui ja vastaan tuli kylttejä jotka tiedottivat edessä olevan kilometrimäärän hupenemista. Tuon Ivalo kyltin kohdalla tiesin että siitä määränpää olisi vielä noin 50 km eteenpäin Saariselälle, sillä siellä meitä odotti majoitus Arctic Sky:ssa, joka oli tässä reissussa sekä sponsorina että majoituspaikkana. En malttanut odottaa että pääsen heille perille, nimittäin paikka on minulle ennestään tuttu kun olin edellisenä vuonna käynyt syksyllä siellä joogaamassa ja kävelemässä Kiilopäälle.

 

 

Matkalla pysähdyin satunnaisiin paikkoihin ottamaaan kuvia ja jokunen niistä lähtikin sometilille näytille. Pian tuonkin kuvan jälkeen huoltoauto saavutti minut, joten jatkoin heidän luokse, sillä minulla oli kamerasta loppumassa virta ja parin sadan metrin päästä olikin sopivasti parkkipaikka.

 

 

Satunnaisesti matkalla tuli tehtyä lyhyitä stoppeja ja välillä pidempiä. Nyt eteen tuli tosi lyhyt stoppi, sillä irrotettiin tangosta Olympuksen kamera ja jätin sen huoltoautoon latautumaan. Tiesin että edessä oli vielä pidempi huoltotauko jolla söisin välipalan, joten sitä kohti halusin päästä kiireellä ja sillä välin kun puskin sinne, autoon jätettiin osa mun kalustosta latureihin.

Tästä huoltotauosta noin 30 kilometrin päässä pitäisimme seuraavan tauon, joten sitä kohti piti polkea menemään ja aikaa arviolta menisi noin 1,5 tuntia.

 

 

Mun eteen aukesi jatkuvasti pitkää suoraa tietä. Vuorokausi alkoi olemaan jo illan puolella joten myös keho tuntui menevään sellaiseen hiljaisempaan ja rauhallisempaan tilaan. Jäin pienen tihkun alle, mutta en onneksi kastunut läpi ja toivoin että viima kyllä kuivattaa.

 

 

Tauolle saapuessa Toni oli heti kuvaamassa ja kuinka hauska sattuma että saatiin tilanteesta napattua sekä kuva ammattikameralla että sitten epätarkka räppäsy sivusta, joten tilanne nähtiin heti kahdella silmäparilla. Tällaisia hetkiä on tullut ikuistettua myös mm MDS:llä 2017 vuonna ja itse tykkään tässä reissussa siitä, että meillä on aika monta kameraa menossa mukana joilla voidaan taltioida tilanteita eri näkökulmista.

 

 

Eri näkökulmista elämän katsominen kannattaa aina. Esimerkiksi turkistarhauksia ylläpitävät isännät ja emännät näkevät vain eläimen joka heidän mielestään saa kaiken tarpeellisen eli kodin ja ruoan. Nämä kasvattajat myös sanovat välittävänsä lemmikeistään. Kun taas eläinrakkaat ihmiset eivät näe asiaa niin simppelinä, vaan he näkevät häkkiin ahdatun ja liikuntarajoitetun eläimen, jota ruokitaan ja pidetään vankina vain siksi että se tapetaan turkin vuoksi.

 

 

Tällä tauolla en viihtynyt kauaa, sillä vaikka sade ei ollut kova, niin silti olin sen vuoksi vielä hieman märissä vaatteissa ja pian alkaisi tulemaan vilunväreet jos jäisin pidemmäksi aikaa tauolle. Onneksi tällä parkilla oli myös vessa johon piipahdin ja sen jälkeen kun sadesuojat koristivat kenkiä, jatkoin pikimmiten matkaa.

 

 

 

Mulla oli hieno tiimi mukana reissussa, mutta juuripa siksi mua ehkä satunnaisesti ahdisti ajatus siitä että he odottavat minua jossain parkissa. Tälläkin tauolla Oona hölkkäili edestakaisin pari kertaa, varmasti hänkin kaipasi liikuntaa sen sijaan että kyhnötti autossa tai parkkiksilla.

 

 

Jatkoin pian matkaa ja sovittiin tiimin kanssa, että nähdään seuraavaksi taas noin 50 kilometrin päästä. Edessä oli kuulema Neljän tuulen tupakahvila, joten suuntasivat sinne ja siellä jo sitten aloittaisivat kunnon ruoan kokkailun sillä välin kun minä sotkisin eteenpäin.

 

 

Matkalla mulle tuli 100 km täyteen, joten pysähdyin ottamaan siitä kuvan. Olisi hauska seurata miten erilaiset ajat joka päivä ensimmäisellä 100 km matkalla tulisivat täyteen. Kuvassa Garmin edge jossa näkyy punaisena varit sekä oikeassa reunassa harmaa pallo, se tarkoitti sitä, että minua lähestyi auto. Tää tutkan käyttö oli todella hyvä juttu, sillä sekä minut havaitsi hyvin takana olevan valon vuoksi, että minä pystyin varautumaan siihen, että takaata lähestyi ajoneuvo.

Sillä hetkellä kun otin valokuvan, niin mua lähestyi toinen maantienpyöräilijä. Hän taisi olla ulkomaalainen (en tunnistanut minkä maan lippu hänellä oli, moikkasi minua englannin kielellä), mutta jälkeenpäin harmittelin etten heti kysyny beesiä. Mies polki hyvää vauhtia ja oli todella kevyillä varusteilla, joten oletin että hänelläkin oli hyvät etapit paikasta paikkaan. Toki pyöräilijä olisi saattanut kieltäytyä seurasta, mutta vain kysyvä saa asioita aikaseksi.

Katoin hänen pois menevää selkää ja itsekseni mietin, että miksi olinkaan hiljaa sen sijaan että olisin jutellut hänelle hetken?

Ilta-aurinko ei enää lämmittänyt niin paljon ja jotenkin se pieni viima laitto mut siihen tilaan että mun oikeasti teki mieli stopata siihen ja mennä suihkun kautta nukkumaan. Matkaa toki oli vielä toooodella paljon. Yli 100 km!

 

 

Ja kappas. Eteen tupsahti niin räikeen likainen parkkis ettei sitä voinut olla näkemättä tien toiselle puolelle. Anteeks taas, mut mun oli pakko pysähtyä ja ottaa kuva. Tää on jotain niin käsittämätöntä että

a) parkkiksille ei tuoda tarpeeksi isoja roskasäiliöitä
b) näihin tuodaan kaikkea sellaista joka ei tänne kuulu
c) näitä ei tyhjennetä tarpeeksi usein, josta sitten voikin palata takaisin kohtaan a) jos kyse on kuskaamisen ongelmasta ja kohtaan b) joka käsittää samalla ihmisten idiotismiä raahata parkkiksille välillä sohvasta telkkarii asti olevaa ongelmajätettä muiden (lue: luonnon) riesaksi.

 

 

Kun eteeni tupsahti kyltti joka kertoi että määränpään oli vielä 140 km matkaa, laskin nopeasti että Neljän tuulen tuvalle ei pitäisi olla enää pitkä matka, mutta avuksi otin Googlen mapsin ja tsekkasin sijainnin. Ai että, noin 15 km matkaa ja saan ruokaa!

 

 

Ja kyllä se mieltä lämmitti kun minut vastaanotti lopulta kyltti, joka kertoi matkan kestävän taukopaikalle enää joitakin satoja metrejä. En itseasiassa edes heti hahmottanut että mille tuvalle olinkaan tulossa, mutta sitten perille saapuessa muistinkin, että vuonna 2017 Suomen halkijuoksussa me mentiin tässä kohtaa Arin kanssa samaa matkaa ja pysähdyttiin tuolla pitämässä vessatauko ja saatettiin kahvitkin nauttia.

Ilma oli aika tuskainen kun saavuin auton luokse, todella hiostava ja painostava. Auton sisällä asti tuntui tuo keli ja kaiken lisäksi kun ruokaa kokattiin niin se kaikki höyrykin pysyi avatusta ovesta huolimatta, sisätiloissa.

 

 

Ja ai että mitä gourmet ruokaa Oona olikaan tehnyt. Nimittäin hernekeittoa vegaanisena. Mulle oli vielä edellisestä sapuskasta säästetty pastaa ja lihakorviketta soijamuodossa, joten todella iloisin mielin popsin ne heti kun pakolliset ruokakuvat oli otettu talteen.

 

 

Taas kerran meillä kävi tilanne että kaksi kameraa tallensi saman hetken eri kuvakulmasta katsottuna. Otin omasta sapuskasta kuvan mun kännykällä kun se oli heti ulottuvilla ja Johanna otti kuvan minusta ottamassa kuvaa omasta ruoasta. Tällaista ei harrastettaisiin niihin aikoihin kun oli vielä filmirulla kamerat käytössä.

 

 

Ruoan jälkeen sen verran kahvihammasta kolotti että oli pakko mennä hakemaan kahvi tuvasta asti. Ei millään jaksanut autossa alkaa säätää niiden purujen kanssa ja ylipäätään kun saapui jo valmiiseen pöytään niin sitä toivoi että pääsee nopsaa jatkamaan matkaa ja vapauttamaan tiimiläisetkin eteenpäin.

 

Mentiin Jossun kanssa tuvalle hakemaan kahvia ja sillä välin ulkona alkoikin kaatosade. Onneksi Perttu oli niin herrasmies että tuli tuomaan meille sateenvarjon. Vaikka kuinka hassua se onkin että jo aikasemmin sateen alle jäänyt pyöräilijä ei halua kastua enempää.

 

 

Kun päästiin autolle niin siinä vaiheessa pyysin tiimiläisiä että ajavat suoraan Arctic Skylle Kiilopäälle asti. Matkaa sinne oli 123 km ja päätettiin että menen heidän perässä sen minkä kerkiin ja jaksan ja sovelletaan sitten miten edetään.

Syy tälle oli edelleen se, että olin todella kiitollinen siitä että olivat mukana enkä halunnut odotuttaa heitä parkissa vaan toivoin että pääsevät pian ihanaan paikkaan lepäämään ja menemään jo unten maille.

 

 

Niinpä kun tiimi jatkoi matkaa jatkoin minäkin jaloilla sotkemista entistä rivakammin. Ilta oli onneksi sateesta huolimatta lämmin ja olin juuri saanut vatsalaukun pohjalle niin paljon ruokaa, että efekti olisi ollut sama kun  puhelimeeni olisi yhdistetty powerbank josta se saisi energiaa. Näin myös minulla, ruoka pikkuhiljaa imeytyi ja tuotti vauhtia koipiin.

 

 

Korvissa soi ihanaa musaa. Ympärillä ei tainnut olla oikeastaan ketään mun lisäksi joten tunsin olevani iltatien kuningatar. Vauhtikin alkoi hiipumaan entistä enemmän ja välillä poljin seisaalteen sillä vaikka hyvät pyöräilyhousut olikin, niin sadeveden peseminä ne eivät olleet enää ihan niin mukavat pitkälle matkalle.

Huomaamatta saavuinkin ihanalle pätkälle. Tätä ihailin myös aikasemmalla reissulla. Kyseinen tienpätkä kestää jokusen kilometrin, autolla se menee aivan liian nopeasti ohi, mutta juosten tai pyörällä näistä maisemista sai juuri sopivasti irti.

 

 

Teillä laitan tähän vain pari kuvaa, mutta jos ikinä päätätte lähteä jonnekin Lappiin ajamaan, niin pitäkää huolta siitä, että ajatte tätä tietä kohti Karhunpesäkiveä.

Tällä asfalttinauhalla oli jotenkin niin upea tunne, en osaa oikein kuvailla. Rauhallisuus, vesi ja kivet yhdistettynä keskenään, toivat todella maagisen tunteen tähän paikkaan. Ohi pyöräillessä tunsin olevani jossain todella eri maailmassa kun normaalisti. Koin saman tunteen myös vuonna 2017 kun juostiin  ja kävinkin silloin poukkoilemassa veden rajassa kivien päällä, sillä en voinut vain juosta ohi.

Kello oli jo niin paljon siinä vaiheessa kun soitin Pertulle, että näytti siltä että ihan pian hän saapuu auton kera minua vastaan ja me jäädään parkkiin nukkumaan.

 

 

Tarkoitus oli tälle päivälle saada 250 km etappi, mutta Karhunpesäkivestä olin päässyt enää 17 km eteenpäin ja siihen päätyi tämän etappi.

Perttu saavutti minut autolla ja kääntyi ajamaan perään, kunnes eteemme saapui parkkipaikan omainen levennys jolle pysähdyttiin.

Yhtäkkiä olinkin niin uupunut, että hyvä kun jaksoin vaihtaa vaatteet, laittaa urheiluvaatteet suihkun puolelle tuulettumaan ja melkein silmät kiinni söin sitä pitkään odotettua hernekeittoa.

Pakko myöntää, hernekeitto maistui taivaallisen hyvälle (en ole ikinä syönyt näin hyvää hernekeittoa) ja olin sillä hetkellä maailman kiitollisin Marianna kahdelle ihmiselle: Oonalle joka teki keiton ja Pertulle joka ajoi minua vastaan 49 km verran, sillä sitä matkaa en olisi enää jaksanut taivaltaa.

Nukkumaan pääsin noin kello 2.30 ja yhtäkään lammasta ei tarttenut laskea.

 

**********
Matkan tiedot:

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste