Karhunkierros vs Marianna

Ensiksi ajattelin että kirjoitan pienen postauksen Facebookkiin, mutta sitten päädyin tekemään pienen blogin, nimittäin oli niin paljon sanottavaa. 

Alotan siitä, että lauantaina 26.5.2017 minulle tuli elämäni kolmas DNF (did not finish).
Mun keskeytykset menevät järjestyksessä näin:

1) 2016 The Barkley Marathon (160km)
2) 2016 Vaarojen maraton (131 km)
3) 2017 NUTS Karhunkierros (160 km)

Palaan hetkessä taaksepäin..

Olen aloittanut tapahtumissa juoksun vuonna 2009 ja sen jälkeen mun kalenteriin on kertynyt 35 maratonia, 10 puolimaratonia ja vuodesta 2014 eteenpäin sain kerrytettyä myös 6 ultramatkaa. Kokemusta juoksusta on karttunut kivasti ja olen oppinut lukemaan kehoani jokaisen matkan mukana enemmän ja enemmän.

Mun ensimmäinen ultramatka oli Utahissa 50km+100km, kun osallistuin kahteen matkaan peräkkäin ja ikinä juoksu ei ollut tuntunut niin siistiltä. Se kerta rohkaisi minut jatkamaan valitulla polulla.

Vuonna 2015 minun piti ensimmäisen kerran osallistua NUTS Karhunkierrokseen, mutta tuolloin huhtikuussa juostussa Pohjoisnavan maratonilla minä ja toinen juoksija oltiin saatu astetta pahempi yskä ja mun yskiminen kesti yli puoli vuotta. Kahdesti otetut mykoplasmakokeet sekä keuhkokuvaukset eivät kertoneet mikä oli kyseessä, mutta yskä yltyi niin pahaksi että hölkkääminenkin loppui. Olin Pohjoisnavan jälkeen lentänyt Kiinaan juoksemaan Great Wall marathonin enkä koskaan unohda kun kisan aikana eräs saksalainen juoksija kysyi multa että oonko varma etten halua downgreidaa ja juosta vain puolikkaan, sen verran kuulostin pahalta. Silloisen Mariannan asenne oli sitä luokkaa että ei todellakaan downgreidata koskaan vaan korkeintaan upgreidataan joten juoksin maratonin surkealla yli 7 tunnin ajalla aikarajojen puitteissa. Great Wall marathon oli todella vaikea juoksu ja lämpötilaeroja Pohjoisnavan ja Kiinan muurin maratoneilla oli yli 60 astetta.

Tullessani takaisin Suomeen tuon maratonin jälkeen mun yskä paheni sellaiseksi että mulla keskeytyi myös mun juoksuhaaste (joka päivä juosta 1 km verran 365 peräkkäisenä päivänä) ja ilmoitin NUTS Karhunkierroksen järjestäjälle että en pääse paikalle. Silloin mua harmitti, mutta piti olla realistinen tilanteen suhteen, tiesin että olisin voinut ajaa Kuusamoon ja startata juoksun ja keskeyttää parinkymmenen metrin jälkeen.

Samana vuonna heinäkuussa kuitenkin osallistuin riskillä NUTS Pallakseen. Matkaa olisi ollut 125 km ja se olisi ollut elämäni pisin juoksu, koska Utahissa juostessani 150 km yhdistelmän, kisojen välissä ajoin hotellille ottamaan nokoset joten kyseessä ei ollut yksi 150km juoksu vaan kahden matkan yhdistelmä.

NUTS Pallas oli tuona vuonna elämäni rankin kokemus joka on tähän asti sellaiseksi jäänytkin. Olin tehnyt perus virheen sen suhteen että ajattelin että nyt kun kisataan kotimaassa niin ei tarvitse oikein sen pahemmin mitään tehdä kuhan ajaa vaan kisapaikalle ajoissa. Noh… Matkaa oli yli 1000 km ja yhtään asiaa ajattelematta laskin että jos lähden matkaan kisapäivänä klo 6, olen hyvissä ajoin perillä starttiin. Pelkkää ajamista oli tiedossa 11 tuntia plus siihen vielä vähän taukoja matkalle…

Kisa startattiin klo 24 pe ja la välisenä yönä. Starttipaikalle vievä bussi lähti klo21.30 hotellilta. Heräsin perjantaina klo 4 aamua Helsingistä ja starttasin matkaan klo 6. Ajaminen sinne oli kivaa, mutta pysähdyksien kanssa ehdin juuri ja juuri kisakeskukseen jossa kaks mun juoksukaveria olivat jo laittaneet mulle veden juomapulloihin ja ehdin parkkeerata auton ja juosta pikaisesti vessaan vaihtamaan juoksuvermeet minkä jälkeen hyppäsin järjestäjän bussiin joka vei meidät starttipaikkaan parin tunnin ajomatkan päähän.

Juoksu alkoi puolelta öin ja kun kisaa oli ollut vasta 4 tuntia, mulle tuli 24 tuntia valvomista täyteen. Mun mieli alkoi uupumaan ja sekaan liittyivät hallusinaatiot. 50 kilometrin jälkeen reitti alkoi täyttymään asioita joita ei todellisuudessa ollut olemassa, ne olin mun aivojen tuotoksia. Polun sivulla istui chihuahua, edessä meni pariskunta rattaiden kanssa, reitti oli täynnä kuolleita hiiriä ja edessäni meni auto, näin parkkipaikkoja ja ihmisiä paikoissa missä ei lisäkseni ollut ketään, puut eivät olleet suorat vaan ne taittuivat silmien edessä.  Se oli todella todella outoa, olin vienyt itseni niin äärirajoille, että mun aivot meni tähän tilaan. Mulla ei ole hajuakaan siitä, että onko hallusinaatio aivojen puolustusmekanismi vai mikä, mutta tiesin että en enää ikinä halunnut kokea samaa. Matkalla minulle soitettiin järjestäjän puolesta ja kysyttiin että pystynkö lisäämään vauhtia, nimittäin mun meininki oli hidastunut sellaiseksi etten pääsisi aikarajoissa ja minulta kysyttiin haluaisinko keskeyttää nyt. Laskin että mulla oli sillä hetkellä vielä 10 tuntia aikarajan umpeutumiseen ja matkaa oli noin 42 km, mutta vauhti oli 3 km tunnissa. Muistan kuinka paljon mua vitutti tuo puhelu ja sanoin että menen niin kauan kun kello käy. Sen puhelun jälkeen keräsin  ärtymykseltäni kaikki voimani ja yhdessä ulkomaalaisen juoksijan kanssa lyöttäydyttiin yhteen ja tsempattiin toisiamme siten että maaliin tullessa meillä oli vielä 2h10min ennen kuin aikaraja olisi täyttynyt.

Maaliin päästyämme kävimme yhdessä syömässä kisahotellin yhteydessä tarjottavaa kuumaa keittoa, mutta jopa sen syömisen aikana mulla ei pysyneet silmät auki. Kun vihdoin suljin silmäni nukkumista varten, mulle oli kertynyt hieman yli 48 tuntia valvomista. Silloin lupasin itselleni että tämä oli eka ja vika kisa johon ajan suoraan starttiin, koskaan en enää halunnut kokea tuollaista helvettiä.

Vuonna 2016 osallistuin sekä NUTS Karhunkierrokselle että NUTS Pallakselle.

Karhunkierroksesta kirjoitin blogin jonka löydät tästä. Silloinen kokemus oli loistava. Olin saapunut Rukalle edellisenä päivän ja ehtinyt syödä hyvin sekä saada ihan ok unet. Startissa jännitti, olin menossa jälleen elämäni pisimmälle matkalle ja juoksu silloin kulki suoraan sanottuna loistavasti kunnes ensimmäisen kerran kompastuin siten että kaaduin polvi osuen kiveen. Tuosta kokemuksesta mulle jäin vahvasti se tunne että tänne on palattava uudestaan ja pidettävä siitä huolen että jalat nousee tarpeeks korkealle nimittäin juuria täällä oli todella paljon ja ne oli vain havaittava kunnolla. Maaliin pääsin kipeän polven kanssa aikarajoissa ja vaikka suussa ei ollut verenmakua, hieman pettynyt olin että noin mahtavasti alkanut juoksu tyssäsi kaatumiseen. Silloin olin päässyt Hautajärvelle eli 80km kääntöpaikalle 13 h 40 minuutissa käveltyäni sinne viimeiset 20km eli ajallisesti mulla meni ihan hyvin, vaikka kipuja oli paljon.

Heinäkuussa samana vuonna oli jälleen tiedossa NUTS Pallas, josta harmikseni en kirjoittanut blogia 2015 enkä 2016 vuodelta, nimittäin kokemukset olivat kuin päivä ja yö kelin suhteen ja kerrottavaa oli aivan älyttömästi, mutta valitettavasti kaikista reissuista en aina ehdi kirjoittaa, koska blogaaminen on minulle juoksun ohella harrastus.

Vuoden 2016 Pallas oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa, koska olin jälleen alkanut hallusinoimaan väsymyksestä ennen kuin saavuin edes Pallaksen huoltopisteelle mistä oli ”enää” 55 km maaliin. Siinä vaiheessa olin jo jäänyt sateen alle ja monet olivat keskeyttäneet siihen, koska edessä oli myrsky ja keli mitä kamalin. Huollolle saapuessa monta tuntia ennen aikarajaa vietin huomaamatta aikaa siellä 3 tuntia aikaa nukahtaen nojatuoliin jossa istuin. Matka jatkui siitä lainahousuissa, nimittäin aulassa oli erään naisjuoksijan huoltokaveri joka ehdotti minulle kuorihousujaan lainaksi ja olin pelastettu. En ollut osannut ollenkaan varautua noin kamalaan keliin, joten mulla oli tavalliset juoksuvermeet plus kuoritakki päällä. Edelleen sanon, että ilman noita lainahousuja en todennäköisesti olisi selvinnyt maaliin, joten jälleen kiitos tälle neidille joka halusi auttaa mua vaikka en apua pyytänyt. Ennen kuin starttasin takaisin radalle, eräs ulkomainen naisjuoksija oli tullut itkien takaisin. Hän oli lähtenyt jatkamaan matkaa eikä vissiin päässyt edes 1 km eteenpäin kun tajusi ettei selviä. Muistan kun häntä katsoessa mulle nous pala kurkkuun ja jäin miettimään että millainen myrsky meitä odottikaan. Kun olin jälleen liikenteessä, kaikki alkoi tuntumaan painajaiselta. Tuuli oli älyttömän kova ja sen lisäksi vielä sade joka piiskasi kasvoja eikä kuoritakin huppu paljoa auttanut. Muistan kun pääsin huollon jälkeiselle huipulle ylös ja jouduin tappelemaan tieni tuulen läpi. Näkyvyys oli surkea, eteen näki vain muutaman metrin ja kun jossain vaiheessa ohi meni 55 juoksijat yksi heistä juoksi väärin, koska ei nähnyt huoltomerkkien kiertävän vaan paineli alas menemään. Katoin silloin ihaillen jokaista ohimenevää, heillä oli ”vain” 55 km ja aivan tuoreet reidet, kun itellä jalat aivan muusina ja olin niin kohmeessä että juoksusta ei tullut mitään. Kokemuksena se oli silti opettavainen ja tällä kertaa olin iloinen että saavuin paikalle kolmisen päivää ennen ja sain nukuttua ja syötyä ja matka kulki ihan hyvin, vaikkakin ajallisesti ehkä vedin huonommin kuin edellisellä kerralla. Tänä vuonna kuitenkin reitti oli 9 km pidempi ja ehdin 20 minuuttia ennen aikarajaa perille.

Tähän päivämäärään mennessä olen juossut yhteensä 51 tapahtumaa maaliin ja Karhunkierros 2017 on kolmas keskeytys. Vuodesta 2009 maastoina olen kokenut 3600-4500 metrin korkeudessa juostavan Volcano maratonin Chilessä jonka aikana koin voimakasta pahoinvoitia, mutta sijoituin naisten 3.sijalle. North Pole marathonin pohjoisnavalla kahdesti maaliinpääsyn kruunasi -41 asteen pakkanen ja maastona lumisohjo, silloin ekalla kerralla sainkin jalkapöytään marssimurtuman ja toisella kerralla palellutin varpaat jotka sitten sulivat seuraavan kuukauden. Taistelin 42 km Kiinan muurilla, Great Wall marathonissa likaisessa ja pölyisessä ilmastossa järkyttävän yskän kera auringon paahdatessa. Juoksin 7 maratonia 7 mantereella 7 päivässä joista kaksi viimeistä maratonia taistelin järkyttävän kivun kanssa joka johtui kesken juoksun iskeneestä kantakalvon tulehduksesta eli plantaarifaskiittista. Edellämainutut NUTS Pallas ja Karhunkierros opettivat minulle myös sen että me todellakin mennään luonnon armoilla ja koin sen verran kovia hallusinaatioita vuonna 2015 Pallaksella että lupasin itselleni että ei enää koskaan tällaista. Itse Pallashan kutsuu mua joka vuosi.

Kun mietin kaikkia 51 tapahtumaa jotka olen suorittanut aikarajoissa maaliin, ne ovat opettaneet minut parhaaksi juoksijaksi mikä olen tällä hetkellä ja siksipä palaan nyt takaisin tähän hetkeen ja avaan sitä, mitä tapahtui Karhunkierroksella tänä vuonna.

Mulla on vähän huono tapa sinänsä että se mikä lukee kalenterissa, se pitää tehdä. Odotin kuin kuuta nousevaa tämän vuoden karhunkierrosta, koska olin päättänyt parantaa oman ajan viime vuoteen nähden ja pitää huolen siitä että en kaadu kertaakaan vaan pääsen maaliin loistofiiliksellä.

Ennen Karhunkierrosta minulla oli kuitenkin MDS Marokossa ja 237 km aavikon helteessä ja hiekassa ottivat koville. Suomeen palattuani mun palautuminen jatkui. Jalkapohjat olivat todella hellänä, iho parani parhaansa mukaan ja yritti pian korjata kaikki 11 hiertymää. Molemman jalan holvikaaret olivat todella kipeät ja toisessa jalassa kipu heijastui pahasti kantapään luuhun. Jaloista oli todellakin pidettävä huolta tulevaa KK:ta ajatellen. Kynsiä lähti vain kaksi ja kolme olivat hakkaantuneet, mutta eivät lähtökuntoon. Pienillä hölkillä yritin käydä ja nekin tuntuivat varpaissa, siksipä MDS:n ja Kahunkierroksen välissä kävin vain 6 kertaa lenkillä joista yksi oli HCR. Pahoinvointi jatkui ja se tuntui myös hölkillä. Lääkärissä otettiin käyttöön jo vatsan ultraäänellä tsekkaus ja mulle määrättiin ruokatorventulehdukseen lääke, jota en nyt ihan ymmärrä, koska tätä diagnoosia ei kuitenkaan olla tehty, mutta siihen on määrätty nappeja syötäväksi..

Niinpä kisaa edeltävänä torstaina matkani Kuusamoon alkoi. Ajaminen oli nautinto juoksun ohella ja hakien parilta huoltoasemalta jätskiä matka tuntui menevän hyvin.

 

 

Eväinä toimi kaikki vegaaniset hiilariset ja suolaset, tää on aina ollut mun tapa tankkailla kun kisaa edeltävinä päivinä vedän ihan jäätävästi ruokaa. Ennen kisaa syön melkein aina tuplasti enemmän ruokaa kuin normaalipäivinä.

 

 

Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän maisemat hivelivät sielua. Voi kun joku päivä olisi oma mökki Lapissa asti jossa voisin olla kuukausia ja tehdä töitä etänä… Tielle alkoi ilmestymään elämää porojen ja rusakoiden muodossa.

 

 

Pysähdyttiin muutaman kerran kahvilassa ja muutaman kerran ihan vaa jossain missä maisemat näytti olevan kuvaamisen arvoiset, kuten tämä alla oleva ranta joka oli noin 30 metriä rannalta jään peitossa.

 

 

Tänä vuonna varasin upean mökin vain 1,9 km päässä kisan starttipaikasta ja perille ajettiin siskoni kanssa edellisenä iltana. Tosin meidän reissu vähän venähti ja mökissä oltiin kello 00:30…

 

 

Kutsun itseäni hiilarihiireksi, koska oon rakastanu hiilarii ihan pienestä asti. Perunaa ei voita mun ruokavaliossa mikään ja sitä syön monta kertaa viikossa.

 

 

Aamulla heräsin ensiksi kelloon jolloin en jaksanut nousta ja jatkoin unta, kunnes klo 9.30 havanhduin että nyt on muuten pakko laittaa itteni kasaan jos halusin juosta! Siskoni jäi nukkumaan ja minä sillä välin alakerrassa peseydyin, join aamuvitamiinit ja söin sapuskan, pakkasin kimpsut siten miten ne laitan varustekasseihin, puin kisavermeet päälle ja lähdin kohti starttipaikkaa sekä kisatoimistoa missä ehdin hakea kamppeet klo 11:20.

 

 

Ihan pientä stressiä alkuun kun pakollisten varusteiden tsekkauksessa huomasin että mun repussa oleva pilli ei ollutkaan kiinni joten ostin sellaisen paikan päältä. Ihmetytti hieman että nainen tarkisti vain että minulla oli pilli, kuoritakki sekä avaruuslakana, vaikka järjestäjän sivulla lukee 160 km juoksijoiden kohdalla pakollisina varusteina myös hanskat sekä otsalamppu ja ideaaliside, mutta näitä ei tarkistettu.. Mukana oli silti aivan kaikki mikä pitikin olla ja nopeasti käydessäni autolla, juoksin palauttamaan huoltopisteille menevät tavarat.

Olin tällä kertaa fiksumpi ja käytin hyväksi sen että kahteen pisteeseen sai jättää varustekassin. Viime vuonna oli sama juttu, mutta silti jätin vain yhteen huoltoon kamppeet ja se ei ollut kovin fiksua.

Nyt 55 km huollolle oli mennyt pitkähihainen paitan, säärystimet, yhdet vaihtokengät, kahdet sukat, vegaaninakkeja sekä hanskoihin laitettavat lämpötyynyt (en tiedä niiden virallista nimeä).

Toiselle eli 80 km huoltopisteelle (joka toimi myös kääntöpaikkana ja reitin puolenvälinä) jätin kahdet kengät, kahdet sukat, juoksuhousut, pitkähihaisen paidan, soijamakkaroita sekä resto-vitamiiniannoksia.

 

 

Kun kisa starttas, muistan sen fiiliksen kun hölkkäaskelilla ehtii mennä sen 60 metriä kunnes alkoi nousu. Se nousu vetää kaikki voimat ja luulot pois joten sen jälkeen jos ylös päästessä jaksat vielä hölkätä olet aikamoinen! (mulla oli lähdöstäkin otettu kuva, mutta valitettavasti se ei jäänyt puhelimeni muistiin.)

Lunta oli helvetisti ja se oli syvää. Suurimmaks osaksi mentiin peräkanaa toistemme jälkiä pitkin ja koin tosi vaarallisena lumiset laskut. Kahdesti liu’uin perseelle, mutta onneksi ei sattunut pahemmin, nimittäin osassa noista laskuissa oli lumen alla kiviä ja niissä olisi voinut käydä pahemminkin selälle tai häntäluulle. Myöhemmin kuulin että yksi kisailija oli alastulossa kaatunut nassulle ja siitä en kyllä ollut kateellinen yhtään. Onneksi mitään ei kuitenkaan ollut pahemmin käynyt.

Alla oleva video on 30 minuutin etenemisen kohdalla eli noin 2,5 km kohdalla.

 

 

Mulla oli teknistä kangasta oleva pitkähihainen sekä kuoritakki päällä, housuiksi valitsin melkein kompressiohousut Asicselta. Se miksi sanon niitä melkein kompressiohousuiksi on siksi että ne eivät sellaiset ole, mutta on kuitenkin sen verran tukevat että toimivat samalla periaatteella. Tässä mallissa on plussana myös se, että ne jatkuvat vyötärölle asti joten tukevat myös vatsalihaksia. Huono puoli on se, että mallista ei ole tehty xxs-kokoa tai ainakaan en löytänyt mistään liikkeestä sitä. Päässä oli Buff-huivi ja selässä Salomonin s-lab juoksuliivi. Shock Absorber liivit mukana taas.

 

 

Tällä kertaa olin myös pakannut juoksiliivi/-repun eri tavalla. En ottanut mukaan juomapussia vaan laitoin etutaskuihin kaksi 750 ml pulloa (ne samat jotka mulla oli MDS:llä) ja lyhensin juomaletkuja siten että vain juomapää oli esillä, koko letku oli pullon sisällä jolloin juostessa mikään osa ei heilunu. Takana vetskarin alla taskuissa mulla oli pakolliset varusteet: idealside, pilli, avaruuslakana, hanskat, kartta sekä otsalamppu ja sen lisäksi juomamuki ja Buff. Verkkotaskussa oli vegaaninakkeja, kuivahedelmä- ja pähkinäsekoitus sekä varasukat ja nenäliinapaketti. En punninut liiviä, mutta veikkaan sen painaneen vaan 2 kg mikä oli järkyttävän kevyt ja juostessa se ei tuntunut ollenkaan.

Kerran ohitin muutaman miesjuoksijan mennessä heidän vierestä hankea pitkin joka piti mut aika hyvin pinnalla. Parissa alamäessä pysähdyin ja mietin oikein mistä kohdasta uskallan hypätä. Sitä ei ehkä heti tajua että nää lumiset alastulot voivat olla oikeasti tosi kohtalokkaita. Niissä on vaarana se että kun astut, lumen alla on joko jäätä joka johtaa liukastumiseen tai kivi joka johtaa kolaukseen. Myöskin lumen kestävyyttä on vaikeata arvioita, koska hanki saattaa kestää painosi tai sitten uppoat vyötäröön asti. Vaara piilee myös  polvien vaurioitumisena jos et hahmota laskeutumispintaa, jalka voi saada ennalta arvaamattoman pinnan vastaan ja vetovoiman takia kroppa voi mennä eri suuntaan kun mitä olit ajatellut jolloin eniten kärsii joko nilkka tai polvi. Nää tällaiset maastot ei oikeasti ole leikin paikka ja siksi nostan hattua kärkijuoksijoille siitä että olivat oikeasti niin nopeasti menneet, mikä osoittaa sen että he tekivät arvioin maastosta murto-osa sekunneista tai menivät päätäpahkaa täysillä. 😀

Yhdessä alastulossa missä pystyi pitämän köydestä kiinni, liukastuin köyden alle ja käden iho sai vähän kärsiä, koska en käyttänyt hanskoja. Syy miksi en käyttänyt niitä tässä vaiheessa oli se, että jos ne nyt kastuisivat niin eivät varmasti kuivuisi tässä kelissä ja märät hanskat on huonompi vaihtoehto kuin ei hanskat ollenkaan. Siksi päätin että laitan ne käsiin vasta sitten kun sormia alkaa oikeasti paleltamaan tai kun käy niin että pääsen maastoon missä ei ole enää kinoksia roppakaupalla.

 

 

Kun taakse oli jäänyt vasta 3 km vaivuin hieman epätoivoon. Tälle matkalle olin onnistunut upottamaan vajaa 40minsaa eli tarkemmin ottaen 37. JÄRKYTTÄVÄÄ!

 

 

 

 

 

 

 

 

12 km kohdalla tajusin että nyt alkoi muuten väsyttää ja vähän liikaa. Mulla oli takana todella huonosti nukuttu 1,5 viikon verran, paljon töitä ja lemmikkini herätti mut poikkeuksetta joka aamu klo 4. Olin edellisenä iltana ajanut tänne Helsingistä ja nukuin vajaa 7 tuntia mikä ei edes tuntunut riittävän.

Puurosuon kotalla pysähdyin ekan kerran ja yritin nukkua. Mitäänhän siitä ei tullut, koska oli liian viileätä. Otin kengät ja sukat pois, puristin mun varpaiden neopreenisuojasta  ylimääräisen veden ja vaihdoin kuivat sukat jalkaan. Sehän ei siis kauaksi aikaa riittäisi, mutta mieltä lämmittäisi hetken.

 

 

Kahdenkympin kohdalla päivitin taas somen ja kuvailin vähän mun ilmettä kuvalla. Oikeasti en pystynyt uskomaan että etenin tällaista etanavauhti. Hauska oli tunnistaa samat kohdan viime vuodelta ja huomata miten erilaiset fiilikset niissä koin.

 

 

Seuraavaksi saavuin Basecamp huollolle (23,6 km lähdöstä) missä olikin sitten kivasti naposteltavaa ja BAJAMAJA! Ehkä tässä vaiheessa tärkein, nimittäin puskassa en halunnut hyppiä, mutta huomasin että vaikka mun mielestä join maltillisesti, nesteet eivät imeytyneet kokonaan joten rakon tyhjennysreissu täällä.. Kauaa en viipynyt, noin 7 minuuttia kaiken kaikkiaan.

 

©Mika Kauraharju

 

Huollossa multa kysyttiin josko olisin halunnut lähettää terveiset seuraajille, mutta pahoittelut, kieltäydyin. Mulla tuossa vaiheessa jo painoi ajatus keskeyttämisestä ja olin todella todella väsynyt. Tähän mennessä olin jo yhdessä paikassa yrittänyt päästä nukkumaan siinä onnistumatta ja mitkään läpät ei sujuneet, joten päätin etten halua nyt alkaa sössöttää teille mitään.

Kiitos Mika Kauraharjulle ja Jokelle kuvista jotka sain liittää blogiini!

 

©Mika Kauraharju

 

Matka jatkui siten että vatsan pohjalle oli päätynyt yhden mandariinin verran viipaleita, pari sipsiä ja vihreä kuula. Ai että, sokeri vereen ja fiilis ylös!

 

 

Näin sitten etenin mun ajatusten kanssa eteenpäin. Vastaan tuli jatkuvasti kohtia joita tunnistin. Mm sen että edellinen huolto oli siirretty pari sataa metriä toiseen kohtaan ja mielestäni parempaan päin, tän vuoden huoltopiste oli suoraansanottuna loistava! Varsin paljon mua ilostutti nuo mandariinit! Kiitos järjestäjälle!

 

 

Matka siitä eteenpäin alkoi olemaan jälleen taistelua, sekä henkistä että fyysistä. Sen lisäksi että mun MDS:ssä vaivannut polvitaive antoi tietää itestä, 30 km kohdalla näin ensimmäisen kerran jotain mitä ei polulla ollut. Se oli jälkeenpäin ajateltuna koomista jos joku olisi nähnyt sivusta kun mä hölkkäsin ja sit yhtäkkiä säpsähdin. Siis säikähdin puuta joka tuli puun takaa, mutta se näytti naiselta joka seisoi tein reunassa ja hänellä oli harmaa mekko päällä…

Säpsähtämisen jälkeen katoin sinne uudestaan ja näin puolestavälistä kaatuneen puun joka oli alhaalta tumma ja vaaleni ylöpäin . Tajusin että nyt väsymys alkoi viemään mua. Sinnittelin silti eteenpäin siinä toivossa että kyllä kohta jonnekin pääsen nukkumaan. Haaveilin juovani nuotion äärellä kahvia.

Mentyäni eteenpäin välillä kävellen, välillä hölkäten, huomasin kompastuvani. Keskittyminen alko herpaantumaan ja sehän ei todellakaan ollut se mitä tarvitsin. Jatkoin matkaa sinnikkäästi eteenpäin yrittäen pitää itteni liikkeellä. Tulin siihen kohtaan missä polku myötäilee vedenrajaa ja mielessäni näin jo kuinka väsymyksestä horjahdan veteen, mutta koitin pitää askeleet sen verran maltillisena etten vain kompastuisi omiin jalkoihin. Nyt ei todellakaan ollut varaa enää kastua. Kengät oli litimärät ja varpaat välillä jäätyivät ja välillä lämpenivät. Mitä hitaammaksi meno muuttui, sitä kylmempi oli.

Sitten vähän jotenkin harmitti kun en nähnyt sykkeitä. En tiedä mitä tapahtui mutta näin Garmin päätti. Mietin että vika oli voinut olla myös mun juoksuliiveissä, onneksi kotona on toiset samanlaiset joten pitää testaa niilläkin tuo toiminta, koska lähettimeen olin vaihtanut pariston joten siitä ei ainakaan voinut olla kiinni. Nyt kuitenkin etenin siten että mun syke oli 46.. Aika lepposaa meininkiä. Nooot.

 

 

Sitten otin kuvan jossa yritin näyttää kuinka epämukavaa mulla oli ja irvistin kameralle. Hyvin osunut ilme kuvailemaan mun meininkiä. Tässä vaiheessa mun polvitaive halusi myös että kipu jakaantuisi muualle ja niinpä myös säärilihaksia ja nilkkoja alkoi särkemään. Kävelin kengissä jotka oli tarkoitettu juoksuun, joten oletan että tästä johtui paikkojen vääränlainen rasitus.

 

 

Eteeni ilmestyi jatkuvasti puiston kyltit jotka tiedotti kilometrien kertymisestä ja musta tuntui että jokainen kilsa kesti pienen ikuisuuden. Ohitin jo 41 km kyltin kun puhelimeeni tuli viesti. Kaivoin luurin esille ja huomasin että frendi onnitteli siitä että maraton tuli täyteen. Soitin hänelle heti takaisin ja kysyin että onkohan siellä kartalla asiat vähän sekasin kun mähän oon vasta 41 km mennyt vaikka Garmin väitti 42,5. Lopulta selvisi että tää tyttö itse oli vähän sekasin siitä että missä meni, Garmin oli oikeassa eikä mun vissiin pitänytkään välittää noista puiston omista kylteistä. Niin että tällaista tällä kertaa, tyhmemmänksi en itseäni enää voinut tuntea.

Eteeni tuli jälleen kota jonne kömmin. Kaivoin repusta nyt hanskat ja hetken istumisen jälkeen asetuin makuuasentoon, mutta siinä ollessa pari minuuttia tajusin ettei tästä tule nyt yhtään mitään. Selän alla oleva kova puu ei auttanut rentoutumaan ollenkaan ja päätin jäähtymisen sijaan lähteä takas polulle. Otin edessä olevan juoksijan mun jänikseksi ja yritin pysyä siten että edes välillä näkisin hänet. Siellä meni miesjuoksija ja hänen oranssi takki vilahti siellätäällä. Tahti oli mukavan tasainen joten otin tavotteeksi saada hänet aina näköetäisyydelle mikäli pysähtyisin matkalla.

Ikimuistoisin hetki oli kun pienellä hölkällä edetessä jouduin polviin asti veteen. Se oli ihan täysin pysäyttävä momentti, kun yhtäkkiä löydän itseni jääkylmästä vedestä ja voin sanoa, sillä sekunnilla heräsin täysin. Uskokaa tai älkää sekunnin murto-osan verran mietin että nappaanko teille kuvan tästä, mutta sen verran oli kylmä vesi että hyppäsin ulos ja jatkoin matkaa mielessä kiroten, nimittäin tämä jäinen kastelu ei ollut yhtään paikallaan ja nyt oli turha toivoa että missään vaiheessa jalat kuivuisivat..

Mulla on pitkissä juoksuissa jotenkin jännä fiilis jaloissa, et niitä vähäsen niinku vituttaa se suorassa oleminen joten satunnaisesti istun maahan. Kun sitten päätin ekan kerran istahtaa, tuijotin märkää multaista polkua ja tajusin että se lainehtii. Ei se todellakaan lainehtinut, vaan mun päässä lainehti. En tajunnut miten ihmeessä pääsisin koskaan maalin. Vertasin tätä viime vuotiseen ja siihen miten kipeän polven kanssa taistelin loppuun eikä siinä ollut mitään järkeä. Aloin jäähtymään ja tiesin etten voisi tänä vuonna olla reitillä 36 tuntia.

 

 

Niin se matka jatkui vaikean kautta 55 huollolle. Pysähdyin välillä ottamaan kuvia koskesta ja nappasin myös videopätkän. Tiesin jo tässä vaiheessa että takaisin en tätä pitkin ole tulossa joten en pysty ottamaan mitään videoita jälkeenpäin. Väsymys alkoi olemaan aivan liian kova ja sen lisäksi mua paleli. Tein kuitenkin päätöksen että 55 huollolla vaihdan vermeet kuiviin sen verran mitä voin ja koitan nukkua jos pääsen sisätiloihin. Jos tätä mahdollisuutta ei olisi ollut, keskeyttäisin heti, koska en nähnyt mitään järkeä rikkoa itseäni ja yrittää uneliaisuutta vastaan taistellen edetä hallusinoimisen kera. Polvitaive oli kipeytynyt pahasti ja sen lisäksi jalkapohjista kantautui kipu ylös asti siten että säärilihakset jo alkoivat valittamaan ja nilkat ei tykännet yhtään. Mulla oli jalassa todella hyvät kengät, Salomonin snowcrossit joissa oli varret, mutta 55 matka oli niille liian pitkä, onneksi seuraavassa huollossa minua odotti Salomonin wingsit joissa sekä nilkat että varpaat taas lepäisivät.

Nostin roskia maasta, mukaan tarttui 9 energiageelin ja kolme mars-patukan käärettä. Toivoin kovasti että nämä kaikki olivat oikeasti tippuneet vahingossa jonkun kyydistä. Polku alkoi olemaan juostavaa, mutta musta ei hirveästi enää irronnut vauhtia vaikka koitin silti hölkätä.

 

 

Kun sitten vihdoin pääsin huollolle mun eka kysymys oli että pääseekö täällä sisään lämmittelemään. ONNEKSI pääsi, en muista tätä mahdollisuutta viime vuodelta, vaikka ei sillä väliä, koska viime vuonna ei olisi ollut tarvettakaan päästä sisätiloihin. Nappasin tarjoilupöydästä vesimelonin ja ensimmäisen pureman kanssa purasin mun huulen. Ei helvetti, mun naamakin alkoi olee sen verran kohmeessa että en näemmä pystynyt puremaan normaalisti. 😀

Kun henksu sitten ohjeisti minulle miten pääsen sisätiloihin, sain luvan kanssa ottaa mukaan viltin ja nappasin mun dropbägin. Sisällä oli ihana lämmin. Tuntui kivalta. Istahdin hetkeksi pöydän äärelle ja mietin itsekseni mitä teen. Jouduin pysäyttämään mun Garminin, nimittäin tässä on sellainen ärsyttävä ominaisuus että niin kauan kun kello käy, niin myös kilsat kertyvät. Eli jos istuisin paussilla tunnin ja antaisin ajan käydä, näyttäisi se ihan eri lukeman kuin ennen taukoa. Tosin, liian pitkäks aikaa ei myöskään voinut pysäyttää, koska silloin Garmin pysäyttää treenin kokonaan.

 

 

Vaihdoin märät kengät ja sukat ja varpaani heti heräsivät eloon kun alla oli fivefingersin sukat ja niiden päällä toiset, normi juoksusukat ja jalat mahtuivat ihanasti wingsseihin. Tuntui yhtäkkiä taivaalliselta tuntea kuivuutta ja lämpöä. Söin soijanakeista puolet, tyhjensin matkalla kerätyt roskat roskiin, join vettä, otin repusta märät varasukat ja tungin molemmat parit märkiin kenkiin jotka jäisi tälle huollolle ja laitettuani kaksi penkkiä yhteen menin viltin alle makaamaan. Ikkunan takaa kuului askelia kun perässä tulevat juoksijat saapuivat pisteelle ja kellon odottaessa lupaa soida 15 min päästä, yritin nukahtaa. Siinä sitten makasin 15 minuuttia tyhjän mielen kanssa, mutta uni ei tullut.

 

 

Nousin ylös. Vedin toisen hihattoman päälle joten nyt oli vähän lämpimämpää, keräsin kimpsut ja suunnistin ulos. Ai että oli viileetä. Oikein iski vasten kasvoja! Jätin viltin huollolle, heitin dropbägin narikkaan ja syöden pari sipsiä jatkoin matkaa. Halusin juoda kuuman teen, mutta laiskotutti kaivaa repussa oleva muki joten päätin olla ilman. Hieman petyin kun pöydässä ei ollut kahvia eikä ykskään suklaakeksi tai suklaa käyneet vegaanille, mutta ajattelin että oma vika kun en varannut omasta takaa makeata. Jäin muutenkin ihmettelemään että miks helvetissä en ostanut tänne vego-suklaata joka oli täydellisin vegaaninen suklaa mitä oon eläessäni syönyt. Itseasiassa se oli niin hyvä että päihitti monet maitosuklaatkin. Muutenkin, miks edes ärryin siitä että jokin puuttui, koska meillä oli tänä vuonna vesimelon ja viinirypäleet tarjolla täällä, mikä on ihan huippujuttu!

 

 

 

Matka jatkui nyt suht reippaasti. Tuntui oikeasti taivaalliselta kun oli kuivat kengät jalassa ja hanskoissa lämpötyynyt auttoivat pitämään sormet elossa. Otin välillä kunnon pitkiä hölkkäpätkiä ja mieli oli korkealla vaikka väsymys pian tuli takaisin kehiin. Taisin mennä noin 7 km kun vauhti alkoi hyytymään. Tajusin että tästä ei tuu mitään, koska nyt polvitaive valitti ihan jäätävästi. Niinpä yritin pysyä reippaalla kävelyllä liikenteessä, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi hyytymään. Nostin pari roskaa maasta, mutta lopulta sormet alkoivat jäätymään hanskojenkin läpi joten vastaantulevat roskat  jäivät tielle. Toivoin että kun reitiltä kerättäisiin liput, niin myös roskista pidettäisiin huolta.

Ihmettelin sitä miksi en napannut huollosta viinirypäleitä ollenkaan, nehän olisivat olleet ihanteelliset, mutta mun väsymys oli tässä vaiheessa sitä tasoa että en enää tajunnut kaikkea, jos edes mitään.

Matka jatkui ja joka kerta kun eteeni sattui jäätävä vesialue, mulla kesti monen monta minuuttia päästä siitä yli, koska en yksinkertasesti halunnut kastella kenkiä enää laisinkaan ja kävelin aina edestakas etsien mahdollisimman kuivaa aluetta. Yhdessä kohdassa jopa raahasin kauempaa kaatuneen ohueen puun jota pitkin menin yli. Halusin tehdä kaikkeni että en kastuisi ollenkaan. Mulla alkoi olee niin kylmä etten osannut kuvitellakaan millaiseen horrokseen menisin jos jalat kastuisivat. Pian lämpötyynyt hanskoissa tuntuivat ihan viileiltä, mutta todellisuudessa mun hanskat oli niin ohkaset että pakkanen puri läpi. Paleleminen paheni, vauhti hidastui kärsimykseen asti.

Tein päätöksen lopettaa kun eteeni tuli kyltti joka ohjeisti että 900 metrin päästä toiseen suuntaan polusta oli parkkipaikka. Otin puhelimen esille melkein pudottaen sen maahan, koska sormet oli niin kohmeessa ja halusin soittaa järjestäjän määräämään numeroon, mutta luuri ilmoitti että kenttää ei ollut ja vain hätäpuhelut oli soitettavissa. Jatkoin eteenpäin pitäen luuria esillä ja katsoessani milloin kentät palavat takaisin. Kärkikolmikko miehistä olivat jo tulleet minua vastaan ja olin ihan pökertyä siitä miten nämä jätkät jaksoivat edetä, ihan mieletöntä!

Kun vihdin napautin puhelun päälle, naisäänen vastatessa kysyin, voivatko hakea minut pois vai onko käveltävä loppuun asti. Nainen kysyi mun kisanumeron ja sanoi että valitettavasti mua ei voida hakea, mutta tiedusteli mun hätää. Kerroin että mulla on sen verran kipeä polvi että käveleminen on tuskasta ja sen lisäksi olen alkanut pahasti paleltumaan, koska en pysty juoksemaan ollenkaan, en edes hölkkäämään. Hän pyysi minua pysymään mahdollisimman paljon liikkeessä ja sinnitelemään eteenpäin. Puhelu loppui hän tsemitoivotukseen.

Rehellisestikö? Kyllä, mua alkoi uuvuttamaan ja vituttamaan. En suinkaan suuttunut järjestäjälle siitä että mua ei voitu hakea, mä vittuunnuin koko tilanteelle. Jäin miettimään että miten olinkin voinut tehdä tällaisen virheliikkeen ja lähteä 55 huollosta kun mun olis vaa pitänyt suoraan keskeyttää siellä, nimittäin nyt olin tilanteessa missä järjestäjän puolelta mulle ilmoitettiin ettei mua voida hakea ja sen verran mitä katoin mittaria niin mulla oli vielä 10 km matkaa joka tarkotti mun vauhdilla about 3 tuntia ajallisesti. Sen lisäksi että mun vauhtia oli mahotonta lisätä, mun oli myös vaikeeta pysyä hereillä. Kipu polvitaipeessa alkoi olemaan pahempaa ja mietin jo että olen varmaan rikkonut sen.

Olin ehtinyt kohmein käsin laittaa luurin repun takataskuun kun meni hetki ja se alkoi pirisemään. Ihmettelin että kuka ihme soittaa mulle tähän aikaan ja hämmästyksekseni näin että siellä järjestäjän kopista soiteltiin. Vastatessa luuriin minulta tiedusteltiin olinko nyt täysin päättänyt keskeyttää johon varmasti vastasin että todellakin, mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä tätä kisaa hyvä jos edes tuonne 80 km huollolle. Silloin nainen puhelimessa alkoi tiedustella että näenkö risteystä, nimittäin he paikallistivat mut kartalta että mulla on vielä 15 km kääntöpaikalle ja takaisin 13 joten hakevat mut heti pois jos haluan. En nähnyt risteystä, mutta sanoin että taakse jäi parkkipaikka mihin varmasti löytävät. Neiti puhelimessa vielä ohjeisti laittamaan avaruuslakanan päälle ja pitää itteni liikenteessä ja mennä kohti parkkista. Kerroin hänelle että täällä sitten hävii taajuudet ja mulla oli akkuakin enää 8% jolloin sain itsestäänselvän ohjeen pitää luuri mahdollisimman lähellä ihoa jotta se pysyy lämpimänä ja akku saattaa vähän palautua……….

Kun puhelu loppui, kävelin takaisin vajaa 400 m verran siihen risteykseen missä oli opastus kohti parkkista ja soitin heille kertoakseni parkkipaikan nimen. Neiti kiitti väliaikatiedosta ja itelle tuli fiilis että mulle oltiin vähän sarkastisia, koska kyllähän ne silti näkee kartan mukaan missä menen. Jatkoin matkaa ja en ehtinyt edes parkkipaikalle asti kun mua vastaan jo ajoi auto. Pelastus. Luurin akku näytti 5 % joka pian hupeni 2:een ja sammui. Itse istuin jo siinä vaiheessa autossa ja mua ei pätkääkään haitannut että olin tässä enkä polulla jäätymässä. Koin todella huojentunutta oloa mikä oli samalla tosi jännää, nimittäin mähän keskytin, luovutin, hävisin taistelun..

Olin todella kiitollinen siitä että tässä kisassa osattiin reagoida tapahtumiin näin nopeasti. Tai ainakin tässä mun olossa se tuntui tosi nopeelta eli siitä hetkestä kun järjestäjän taholta mulle soitettiin klo 2.42 jolloin käännyin takaisin kohti parkkista ja klo 3.19 olin tekstannu systerille että olen huoltoauton kyydissä (ettei tarttis olla huolissaan).

 

 

Huoltoautoon joka vei minut Rukan keskustaan, päätyivät myös kolmisen miestä. Olin itse nukahtanut matkalle ja kun mainitsin että mulla on auto hotellin vieressä, oli kiva  kun multa varmistettiin että jaksanko ajaa mökkiini. Onneksi sinne oli vain 1,9 km eikä ratin takana tuntunut mitään väsymystä.

 

 

Sisko oli tehnyt mulle valmiiks ruokaa. Kävin kuumassa suihkussa tärisemässä, minkä jälkeen puin jopa villasukat jalkaan ja söin navan täyteen. Kömmittyäni peiton alle nukkumaan, mä itseasiassa hymyilin. Koskaan ei keskeyttäminen vielä ollut tuntunut näin oikealta valinnalta.

 

 

Miksi mä sitten keskeytin vaikka mun keskinopeus näytti että olisin päässyt maaliin aikarajoissa?

Luettelin tuolla blogin alussa missä maastoissa olen rämpinyt ja mitä olin kokenut. Olen sitä mieltä, että juoksijana olen kehittynyt niin paljon että tunnen kroppani täysin. Tuntiessani itseni, kunnioita nykysin enemmän sitä mitä minulla on, en sitä mitä minulla ei ole tai voisi olla jos tekisin toisin.

Mulla oli takana todella väsynyt viikko jonka aikana en saanut yhtenäkään yönä kunnollista unta. Työt painoivat ja univelka kasvoi. Reitin alussa siristäessa silmiä kirkkaan lumen ja auringon takia, tajusin että väsymys oli alkanut hiipimään pahemmin. Yrittäessä kolmesti nukkua reitillä, siinä onnistumatta, tajusin että mun keho alkoi käymään ylikierroksilla.

Kipu polvitaipeessa kertoi mulle sen, että se ei todellakaan ollut palautunut MDS:ltä. Olin jo aikasemmin kahden ammattilaisen kanssa käynyt läpi mun jalkapohjan ja holvikaaren kipuja. Juostuani HCR:n kipu ei tuntunut, mutta puhutaankin 21 km matkasta. Nyt edessä oli 160 km ja jo 20 km jälkeen alkoi tulemaan jälleen kipuja esille. Olisin voinut ottaa kipulääkettä ja sitä mietinkin ennen kuin saavuin 55 huollolle, mutta päätin että en voi turruttaa ja vähätellä tilannetta ja valehdella mun elimistölle että kaikki oli hyvin. Muistelin matkalla viime vuoden etenemistä vahingoittuneen polven kanssa ja ihmettelen suuresti että mulle ei käynyt pahemmin. 160 km taittui yli 34 tuntiin ja seuraavana päivänä herätessä kivut olivat niin kovat että hädintuskin pääsin omin jaloin ylös ja jäin varatussa majoituksessani kahdeksi ekstrapäiväksi, koska en pystynyt ajamaan edes autoa saati kävelemään.

Sen lisäksi että kivut levisivät polvitaipeen lisäksi säärilihakseen ja nilkkoihin, mun hidas eteneminen takas mulle palelemisen. Siinä vaiheessa kun tein lopullisen päätöksen soittaa järjestäjälle mun keskeyttämisestä, edes hanskoissa olevat lämpötyynyt eivät tepsineet ja mulla alkoi lähteä tunto pikkurilleistä. Kylmyys valtasi myös reisilihakset jolloin mun meno hyytyi totaalisesti ja sen varmaan näkivät he jotka seurasivat karttaa. Kun Juuso Simpanen juoksi mua vastaan, mä en saanut sanaakaan suusta, sen verran kohmeessa oli koko nassu joten onnistuin vain taputtamaan hänelle. Puhelimen esille kaivaminen repusta oli myös todella kohmeista ja varsin kamalalta tuntui ottaa hanska pois kädestä jotta pystyin soittamaan.

Olin miettinyt 30 km ajan keskeytänkö vai en. Edellisvuoden kokemuksen perusteella tiesin että reitti muuttuu rankemmaksi loppupäästä joten sen pitäisi tuntua hyvältä alkupäässä jos halusi päästä loppuun. Mun kokemuksien perusteella, kun olin rämpinyt Pallaksen myrskyssä hallusinoimassa tai kun juoksin North Pole marathonin maaliin hypotermiassa (siitä en muista paljon kun että multa sitten lääkäriteltassa revittiin ulkovaatteet pois, juotettiin teetä ja konjakkia ja pidettiin lämpöpuhaltimen alla) tai kun kiipesin helteisen auringon alla Kiinan muuria pitkin sykkeet kurkusta ulos tullessa,  tiesin että olen kokenut jo kaikki mahdolliset ääripäät mitä tämän harrastuksen äärellä voin kokea. Pystyn kestämään kovaakin kipua ilman lääkkeitä, mutta onko se hyvä ja mitä sillä mitataan? Tyhmyyttä vai uskallusta?

Mulle juoksu on nautinto ja rakas harrastus jonka en halua koskaan muuttuvat pakkopullaksi ja sellaiseksi joka toisi minulle vahinkoa. Jos olisin tällä kertaa jatkanut matkaa, olisin paleltunut ennen 80 km kääntöpaikkaa, nimittäin ulkona oli -5° ja kuten mainitsit hetki sitten, mulla alkoi lähtemään tunto sormista.

Tän lisäksi en halua olla esimerkkinä siitä että pitää mennä ihan minkä seinän läpi tahansa. Missään asiassa. En todellakaan. En koe tarvetta rikkoa omaa ainoata kehoa näyttääkseen että mä pystyn. Tiedän silti että mä pystyny mihin tahansa, on eri asia kannattaako kaikki asiat tehdä ilman luovuttamista.

Tänne lähdin siksi, että olin odottanut tätä kisaa jo siitä hetkestä kun ilmoittautuminen oli mennyt läpi. En jättänyt tänne tulematta lumen ja jään takia, vaan päätin lähteä antamaan kaikkeni ja annoinkin. Se että en koe pettymystä, kertoo että valintani tuli sydämestä ja se on juuri se oikea asia.

Mua tsempattiin aivan älyttömästi sosiaalisen median kautta ja se lämmitti mieltä ihan hurjasti että olitte yön tunteinakin niin tiiviisti meidän poluilla olleiden mukana. Suuri kiitos! Siskoni tekstasi mulle myös ja tuntui kivalta että ystävien lisäksi myös mun perhe seurasi etenemistä. Mutta nuo edellämainitut eivät antaneet mulle todellisuudessa fyysistä voimaa ja lämpöä reitillä siten että olisin voinut palata juoksuaskeliin. Monta kertaa yritin asiaa, mutta kompastelin juuriin. Pakkanen tuntui niin pahalta että jopa kasvojen suojana oleva Buffi ei auttanut.

Keskeyttäminen oli ainoa vaihtoehto ja olen itsestäni oikeastaan ylpeä.

Tätä kirjottaessa eletään sunnuntaita 28. toukokuuta 2017. Polvitaive on rauhottunut, säärilihakset on kipeät ja nilkat rohisee. Hartialihaksetkin on kipeät, olin vissiin jäätymisen aikana jännittänyt itseni kasaan, sitä tiedostamatta. Yhdessä varpaassa on verenpurkauma jota en kyllä reitillä tuntenut. Olen nukkunut aika paljon ja nukkuminen jatkuu myös tulevana viikkona, nimittäin kaikki univelat on kuitattava pian.

Voi olla että kesäkuussa en juokse ollenkaan. Mun pitää selvittää mitä mun polvitaipeessa on tapahtunut ja jalkapohjien pitää palautua nyt enemmän. Tässä vaiheessa on tehtävä kuten ammattilaiset minua neuvovat.

Päätin etten enää koskaan juokse NUTS Karhunkierrosta tai Pallasta jos minulla ei ole mahdollisuutta tulla viikko ennen kisaa paikan päälle syömään ja nukkumaan. Mun keho ei kestä nykypäivän kuormitusta ja en halua löytää itteäni enää koskaan väsyneenä hallusinoimasta reitillä. Se ei ole näiden kisojen tarkoitus.

Nyt voin sanoa rehellisesti, että olen kehittynyt juoksijana älyttömästi, nimittäin tunnen rajani täysin ja tiedostan sen, milloin kannattaa jatkaa ja milloin on hyvä keskeyttää ja pitää itsestä huolta. Olen vienyt kehoni niin äärirajoille että tiedän sen olevan mahdollista, eri asia on, onko siinä todellisuudessa järkeä.

Kiitoksia sinulle siitä että olit kanssani tämän lyhyen hetken reitillä. Arvostan sitä että jaat kanssani niin vaikeat kuin helpot hetket. <3

Iso kiitos myös järjestäjälle! Tänä vuonna hedelmävalikoima taukopisteillä oli täydellinen, pitäkää siitä kiinni myös ensi vuonna, koitan joskus vielä päästä poluillenne mukaan, koska tällaisia polkuja juostavana ei ole missään muualla kun meillä täällä kotimaassa Suomessa! <3

10 thoughts on “Karhunkierros vs Marianna

  1. Upea kuvaus tuntemuksista. On tärkeää oppia tuntemaan rajansa ja ei kannata lekkiä terveydellään. Tuo kylmyys ja jähmettyminen ei ole leikin asia. Oletin sinun jättävän leikin jo matkakuvausten perusteella 55 huoltoon, mutta et. Onneksi jätit edes vähän myöhemmin. Viisas päätös. Tsemppiä, on tulossa lämmin kesä. Nauti kesästä ilman kiirettä. Terkut veteraanilta.

    1. Moikka Pekka!

      Näin on, terveydellä ei leikitä ja varsinkin mentyäni lukuisat tapahtumat venyttäen omat rajat olen oppinut että mikä kannattaa ja mikä ei! =) Voishan sitä tulla vaikka kesällä paremmalla ajalla juoksemaan Karhunkierroksen yksikseen kisan ulkopuolella! 😀 Hyvää kesää sinullekin! =)

  2. Mahtavan yksityiskohtainen kuvaus reissustasi. Luin jutun kuntosalilla minuutin pätkissä ”pumppien” välissä ja tuntui että tuli kummasti lukiessa lisäpotkua omaan tekemiseen ja sai lyödä lisää painoa taljaan! Nyt sit vaan lepoa ja toivottavasti myös lomailua tiedossa vai joko seuraava startti kuumottaa nurkan takana? Kiitos tästäk n blogista ja tsemppiä sissikirpulle 😀

    1. Moikka Jallu!

      Mahtavaa että omien treenien ohelle pystyit lukemaan ja saamaan lisäätempoa mun tekstistä! Onneksi seuraava startti ei ole ihan nurkan takana, niin pääsee mun keho lepäämään toivon mukaan kunnolla! =) Ihanaa kesänalkua!

  3. Kiitos kirjoituksesta, huikeita kokemuksia ja huikeaa luettavaa! Olen lukenut sen jo pariin otteeseen. Ja tekee mieli sukeltaa tekstiin ja kuviin aina vaan uudestaan.Paljon syvällisiä ja viisaita sanoja. Huomaa, että olet kasvanut ja oppinut itsestäsi paljon kokemuksien myötä. Muista aina, jokainen sinun matkasi opettaa ja kasvattaa myös meitä joita innostat. Olet aina mahtava esimerkki!❤

  4. Öiseen puheluusi vastanneena Nuts vapaaehtoisena otan tekstistäsi runsaasti kehityskohteita tuleville vuosille. Myönnän tehneeni tuon 2015 Pallaksen sisukkaan suorituksen perusteella sinusta ennakko-olettaman ettet hevillä jätä kisaa kesken, siksi siis nuo tsemitoivotukset. Puhelumme jälkeen aloin kuitenkin varmistamaan, että parkkipaikka, jonka kyltin olit aiemmin nähnyt oli ajokuntoisen tien päässä (myöhäinen kevät kun oli aiheittanut kelirikkoja osalle metsäteistä) ja ohjeistin Hautajärvellä olleen kuskimme kyseiselle parkkipaikalle. Puhelu sinulle että evakuointi poikkeuskohdasta onnistuu. Toinen puhelusi, jossa kerroit tarkat tiedot parkkipaikan kyltistä oli erittäin hyvä, sillä se varmisti meille että kuskimme on tulossa juuri oikealle parkkipaikalle sinua hakemaan. Sarkastinen en sinulle halunnut olla, vain ystävällinen. Henkilökohtaisesti toivon näkeväni nimesi lähtölistalla myös ensivuoden kisassa <3

    1. Moikka Karoliina!

      Kiitos viestistäsi <3 Ihanasti jaksoit kirjottaa ja kertoa! Tiedätkö, ottaen huomion mun väsymystilan ja jäätymisen, voi olla että koin sanat sarkastisina vaikka ne ei todellisuudessa sitä olleet!

      Olen edelleen sitä mieltä teidän toiminta oli todella reipasta, nimittäin haitte mut radalta yhtään sen epäilemättä kun sanoin että keskeytän nyt heti mielelläni. Kiitos siis että soitit takaisin, olisithan voinut myös vähän seurata mua kartalta ja miettiä että kyllähän mä selviän. 😀

      Totta tuokin, että edellisen rämpimisen perusteella mun olisi voinut olettaa menevän eteenpäin, mutta nyt kokemuksista oppineena tiedän että en todellakaan halunnut rikkoa itseäni.

      Toivottavasti ensi vuonna ollaan molemmat siellä ja mun pitää sitten etsiä sut kyllä käsiin! =)

  5. Moi
    Tarkoitus ei ole todellakaan arvostella, lähinnä jäin miettimään tuota sinun pois hakemista ja puhelimenakun loppumista. Tarkemmin vielä sitä, olen jo miettinyt aikaisemminkin, pitäisikö pakollinen varuste olla vain ihan peruspuhelin ja sitä saa käyttää vin hätätilnteessa. t. eka ultra kk:lla

    1. Moikka Arto!

      En ottanutkaan sun kommenttia arvosteluna =) Joo peruspuhelin olisi varmaan ihan hyvä, mullahan akku loppui koska kuvasin ja sometin, kuten normaalistikin ja 80 km kohdalla oli vara-akku, mutta sitten taas mietitään että jos järjestäjän puolelta vielä määriteltäisiin millainen puhelin pitäisi olla, tarkoittanee se sitä että ihmiset joutuisivat satsaamaan vielä tuollaiseenkin ostamiseen ja se ei mun mielestä taas ole ehkä oikein. Ymmärrän kyllä pointtisi, jokainen ottaa tällä hetkellä sellaisen luurin kuin haluaa. Reiteillä ei myöskään ehkä ole oikein määritellä saako soittaa vain hätäpuhelut vai ei.

      Hyvän pointin kuitenkin nostit!

Vastaa

© 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste