Tie yllätyskisaan.

Mistä kaikki alkoi?

Todennäköisestihän olen syntynyt seikkailijaksi, joka ei koskaan näe rajoja vaan pelkkiä mahdollisuuksia. Ensimmäisen extremekisan jälkeen vuonna 2012 innostuin kovasti kokemaan urheilureissuja jotka olivat erilaiset kuin tavalliset tuhansien ihmisten massajuoksutapahtumat. Ensimmäinen extremekisa oli Pohjoisnavan maratoni. Siitä kaikki sitten alkoikin..

Edelleen juoksentelen myös kaupunkimaratoneissa, mutta ehkä intoni alkaa olemaan enemmän nissä tapahtumissa joissa on rajoitettu paikkamäärä sekä sisäänpääsemiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä tilisiirto yrityksen tilille.

Facebook ja Googlehan ovat keskenään tekemisissä, joten sitä mukaan mitä Googletan, sitä mukaan Facebook modaa mainokset jotka mun eteen lävähtävät kun kirjaudun sisään. Ja voin sanoa, kyllä Googletan ”jonkun verran” kisoja mitä maailmalta löytyy.

Sosiaalisessa mediassa mulle näkyy paljon eri kisamainoksia ympäri maailmaa.

Heinäkuussa 2015 mun eteen tupsahti kisa nimeltä Barkley marathon. Klikkasin sitä ja olin ällikällä lyöty kun luin että kisa on yks maailman vaikeimpia eikä sitä ole vielä päässyt yksikään nainen läpi. Aloin Googlettamaan kisasta lisää ja huomasin kuinka mahotonta tietoa on löytää mm siitä että miten kisaan haetaan. Kisan Facebook-sivulla oli ilmoitettu ”Race information and complete instructions for entry coming soon!” Joten ajattelin että ok, pitää odottaa joku aika. Odotinkin kuukauden, mutta mikään ei muuttunut, joten aloin omatoimisesti ottamaan yhteyttä lisää ja etsimään että miten hitossa tähän haetaan, koska tiesin että halusin päästä sisään vuoden 2016 juoksuun ja aika kävi vähiin.

Miksikö halusin kisaan? No juuri siksi että yksikään nainen ei ole onnistunut pääsemään sitä alusta loppuun. Mun uteliaisuus syttyi täysillä ja tiesin, että edessäni on kerrankin kunnon haaste jollasta olen tarvinut pitkään aikaan. Haaste joka on niin kova, että voin olla 99% varma etten selviä siitä, mutta sinne on päästävä ja annettava kaikkeni!

Barkleystä löytyy Youtubessa hyviä pätkiä ja niitä suosittelenkin katsomaan, kuten esim tämä klippi josta varmasti hyvin hahmottuu kuinka vaikeasta suorituksesta on kyse.

Kun aika kului, aloin löytämään vastauksia hakuprosessiin, jota edesauttoi tasan yksi saatu viesti. Etenin asiassa siihen pisteeseen että pääsin hakemaan kisaan. Jännitys oli kova kun tein kaiken miten piti ja aikarajojen sisällä.

2. marraskuuta 2015 mun sähköpostiin kajahti viesti joka oli todella pitkä ja alkoi seuraavasti..

Muistan vain, kun näin sähköpostin ja klikkasin sen auki. Luettuani ensimmäiset sanat olin sekunnissa muuttunut ehjästä rikkinäiseksi ja rikkinäisestä takaisin ehjäksi kun tajusin, että minut olikin valittu mukaan kisaan. Hyppäsin innostuksesta läppärin ääreltä pois ja taisin jopa hieman kiljua onnesta vaikka olinkin siis yksin kotona ja ainut joka minun hyppelemisiä ihmetteli oli mun pupunen.

Viestihän alkaa sanoilla joista voisi päätellä että en päässyt mukaan, mutta luettua lausetta eteenpäin, se onkin positiivinen tapa ilmasta että pääsin mukaan. Se fiilis oli aivan sanoinkuvaamaton, tein nimittäin aivan kaikkeni jotta pääsen kisailijoiden joukkoon ja olin jännittänyt pitkään hakemisen viimeisen etapin jälkeen että mitä tapahtuu. Myös sekin, että pääsin mukaan kisaan suoraan, enkä päätynyt jonotuslistalle, toi minulle sen upean olon mitä odotinkin. Olin jo aikaisemmin päättänyt että jos joudun jonotuslistan hännille, unohdan kisaamisen vuoden 2016 aikana, nimittäin se olisi todella epätodennäköisesti että olisin ollut silloin enää mukana.

Tästä alkoi siis valmistautuminen henkisesti rankkaan koitokseen. Edellisessa postauksessa jo kirjoitinkin varusteistani joten tästä eteenpäin matkani etenemisestä.

 

 

Nykiin saapuessa sain onnekseni tiedon, että pääsen yöpymään tuttavani tutulla eikä mun tarttenut alkaa etsimään hotellia. Oikeastaan koko paniikki mulla oli sen takia että Nykin kentällä ei ollutkaan käytössä nettiä, joten en päässyt buukkaamaan itselleni hotellia, mutta sitten ylipäätään päätin että autonkin vuokraan seuraavana päivänä. Piti vielä siis päättää kolmen vaihtiksen väliltä että minkä auton otan: asuntoauton, pakettiauton vai maasturin. Tässä reissussa etenin päivä kerralla kaiken suhteen, eli en tosiaan tiennyt muuta kuin että 1. huhtikuuta mun pitää olla kisapaikalla, koska kisa alkaa 2.päivä. Kaikki muu oli auki.

Kun vihdoin pääsin asunnolle, lähti isäntä ulos dinnerille ja minä vaihdoin juoksuvermeet päälle, päivitin somea ja häippäsin tuuliselle kadulle juoksemaan pakollisen kilsan ja etsimään ruokaa.

Muutama kuvakin tuli napattua. Matkaa kertyi 1,7 juosten ja muutama sata metriä kävellen. Ostin lähikaupasta ruokaa ja menin takaisin asunnolle syömään ja katsomaan autoasioita. Päätös oli tehtävä mahdollisimman pian, mutta asiaan vaikutti kovasti myös budjetti ja aikataulu sikäli, että asuntoautolla ei voinut ajaa yhtä nopeasti ja pysähtyä samanlailla kun maasturilla tai pakettiautolla. Tosin, eipä sillä pakettiautollakaan olisi kauheasti hurjastellut, plus että modatuissa pakettiautoissa huono puoli oli se, että en olisi saanut fiksusti laitettua matkalaukut sängyn viereen/päälle eli turhaa säätämistä olisi tiedossa.

Seuraavana päivänä tuttuni tilasi minulle taksin ja lähdin hakemaan vuokra-autoa. Olin päätynyt kolmen vaihtoehdon välillä maasturiin, jonka upgreidasin paikan päällä, eli otin alunperäsestä tilauksesta isomman mallin jossa penkit kaatamalla mahduin pitkälleni täysillä. Maasturilla pääsin hurauttamaan mistä vain ja millä nopeudella vain. Olen kyllä siinä mielessä huono kuski, että kun olen yksin, ajan ylinopeutta. Ajan rajoitusten mukaan vain asuinalueilla ja kaupunkien keskustassa, mutta motarilla painan kaasua sen verran mitä lystää. Tottakai jos mun kyydissä on muita kun minä, silloin ei ajeta nopeasti.

 

Matkani alkoi Nykistä kohti Tenneseä. Ajoin Washingtonin kautta, jossa pysähdyin tapaamaan yhden henkilön liittyen kisaan. Tämä mies oli vastannut mun kysymyksiin meilitse minun ollessa Suomessa ja lupasi auttaa kun tulen USA:an. Tapasimme kahvin äärellä ja juttelimme. Hän auttoi minua ilomielin ja jopa kävimme hänen kotona, koska hän halusi antaa minulle pari peittoa ja tyynyt että voisin nukkua autossa mukavammin! Olin ällikällä lyöty kuinka paljon minua aina ihmiset haluavat auttaa olinpa missä tahansa päin maailmaa.

 

Washingtonin jälkeen päätin jatkaa matkaa vielä parisen sataa kilometriä ja jäädä hotellin yöksi. Mutta kuinka kävikään. Jaksoin ajaa parikymmentä kilometriä kunnes tajusin että minua väsytti ihan älyttömästi. Ajattelin että jään ottamaan powernapit, eli noin 15-30 minuutin unet.

Unta meni kalloon heittämällä 7 tuntia ja kyseisen päivän haastekilometrikin jäi tekemättä. Seuraavan päivän aamuna n. klo 4 heräsin ja päätin piristyksekseni lähteä hakemaan mustaa teetä ja jatkaa matkaa.

Seuraava Starbucks joka eteeni tuli, sai minut vieraakseen. Ovet tosin aukesivat vasta klo 5, joten istuin autossa somettamassa heidän netin välityksellä ja samalla jauhoin vegaanista protskupatukkaa.

Kun sitten olin istunut tarpeeksi kahvilassa päivittämässä tietoja, jatkoin matkaa kelin alla joka vaihteli aurinkoisesta sumuiseen ja pieneen tihkuun.

 

 

Koko mun matkani Nykista Tenneseen oli +-1200km ja sen aikana olin tukenut todella monta Mc Donaldsii sekä Sturbucksii. Jenkeissä on hyvä matkustavalle just se että täällä on näitä kohteita missä pääsee nettiin ilmaiseksi. Kävin jopa yhdessä ruokakaupassa jossa oli myös ilmainen netti käytössä, joten siinä shoppailessa pystyin samalla whatsuppaa frendien kanssa.

Kun ranskalaiset ja kasvispurilaiset tuli korvista ylös, söin matkalla tofua hummuksen kanssa, josta tulikin mulle kyllä yks hiton lempiateria tällä reissulla. Siitä sainkin idean tehdä kisaa varten viisi tällaista satsia valmiiksi kaiken sen muun energian lisäksi minkä kantaisin reitillä, suurin osa ravinnosta siis kuitenkin odotti minua lähtö/maali-alueella.

Ylhäällä olevassa kuvassa on siis tofua joka on sekoitettu maustettuun hummukseen. Ei välttämättä näytä hyvältä, mutta maistu aivan taivaalliselta!

Ja se fiilis kun sitten pääsin vihdoin autossa vietetyn yön jälkeen hotelliin isoon sänkyyn ja kuumaan suihkuun ja syömään lämmintä ruokaa! Olin käynyt siis tätä ennen kaupassa, joten tässä asunnossa sain tehtyä ruoat valmiiksi, olinhan seuraavana päivänä jo kisapaikalla.

Hyvin nukutun yön yli himoitsin kahvia, mutta se oli hetkellinen mielihalu. Oli tullut vuosi täyteen kun olin tehnyt itselleni haasteen olla juomatta kahvia. Olen siis kahviaddikti, tai olin, maun takia. Muhun ei kofeiini toimi piristävänä tekijänä ja siksi kahvia pystyin juomaan hetkeä ennen kuin menin nukkumaan. Parhaimmillaan litkua kului päivässä 6 kuppia, mutta tällä päivämäärällä olin iloinen, että vaikka kuinka monet houkuttelivat mua juomaan mustaa syntistä kuumaa juomaa, pysyin tavotteessani olla ilman sitä 365 päivää!

 

 

 

 

 

 

Ajoin kisapaikalle perille jossa tapasin sekä järjestäjän että muut juoksijat ja sain yllätyksiä tietooni. Ilmottauduin paikallaolevaksi ja aloin valmistautumaan kisaan. Tietoni mukaan minulla oli 7 tuntia aikaa kunnes kisa alkaisi.

Laitoin autossa kaikki tavarat siten miten ne palvelee mua parhaiten kisan aikana, tein sängyn ja söin matkalla ostetun patongin.

 

Otin parin tunnin nokoset ja puuhailin kaikkea muutakin, mistä kerron seuraavassa postauksessa.

Kuva vähän vääristää, nimittäin tilaa oli paljon, mutta nostin tassuni tahalteen ylös ns ikkunalle. 😀

Jännitys tiivistyi toden teolla. Kisa ei alkanutkaan klo24, joten kävin juoksemassa päivän pakollisen 1 kilometrin kilsan ennenkuin vuorokausi vaihtui ja hengattuani hetken pääteltalla ainoana kisailijana, uskalsin mennä nukkuman takaisin, koska australialainen kameramies kuvaustiimistä lupasi tulla herättämään minut jos kisa alkaa yöllä. Siihen oli luotettava.

Tällä blogilla oli tarkoitus hieman avata hetkiä ennen kisaa, seuraava blogi ilmestyy kun saan varmistuksen järjestäjältä, että mitkä asiat en saa julkaista.

2 thoughts on “Tie yllätyskisaan.

Vastaa

© 2019 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste