Calamassa totuttelua.

Onneksi tällä kertaa olin sen verran fiksu, että olin tulostanut mukaan varaamieni hotellien ja majoitusten varaukset. Tullessani lentokentälle ei siellä ollutkaan wifiä joten olisi ollut aika vaikeata selittää taksikuskille että mihin olin menossa. 

 

20151106_001041_HDR~2

 

Vieläkin fiksumpana pidin itseäni että sen sijaan että näyttäisin taksikuskille koko minun varauslappua, otin valokuvan osoitteesta ja näytin sitä. Mikskö tein näin? No yksinkertaisesti siitä syystä että mikäli he näkisivät paljonko maksan kyseisestä majoituksesta, saattaisi se vaikuttaa myös taksin hintaan. En tosiaan hypännyt heti ensimmäiseen taksiin joka olisi ottanut 12 000 pesoa tuosta matkasta vaan palloilin hieman ympäriinsä ja kyselin bussia. Eräs taksifirma sanoi hinnakseen 5700 pesoa nähtyäni osoitteen. Kannatti kysellä.

Mun mielestä elämässä kannattaa nipistää sieltä täältä maksuissa niin niillä nipistämillä rahoilla voi tehdä jotain muuta kivaa. =)

 

20151109_193521_HDR~2

 

Majoituin paikkaan nimeltä Domos Calamas. Mulla oli tietty syy miksi tulin juuri tänne ja siitäkin pystyn kertomaan ensi vuoden puolella. Alue oli eristetty aidalla, kuten täällä melkein kaikki pihat on. Veikkan että syy on sekä hiekka että kulkukoirat.

Onnekseni minun taksikuski oli erittäin mukava, nimittäin perille tullessamme kello oli jo lähemmäs 22 ja paikalla ei ollut henkilökuntaa. Hän pystyi soittamaan numeroon joka oli varauksessani ja minulle tultiin avamaan majoituksen ovi.

Päästyäni sisään, aloin purkamaan tavaroita ja juoksin päivän pakollisen kilometrin seinien sisällä, nimittäin ulkona oli niin pimeätä etten olisi nähnyt metriäkään eteen, saati sitten kilometrin verran.

Jos joku lukijoista ei tiedä, minulla on siis alkanut huhtikuussa vuoden haaste jolla yritän motivoida ihmisiä liikkumaan päivittäin. Haasteen tarkoitus on että ihmiset juoksisivat kilometrin päivässä. Kyse ei ole vauhdista, vaan kyse on matkasta minkä itsekin taitan päivittäin.

 

20151107_123803_HDR~2

 

Aamulla herättyäni ja oven avattuani huomasin että taloni edessä oli koiruli. Alipainoinen ja nälkiintynyt. Minulla ei ollut mitään koiralle annettavaa paitsi mansikkajugurtti joka kuului aamiaiseeni, joten muutaman lusikallisen verran uskalsin sitä sille antaa ja sivusta seurasin kuin se onnekseen maistui.

Olin sisätiloissa suurinpiirtein klo 15 asti ja välillä kävin antamassa koiralle lisää jugurttia aina vain lusikallisen verran. Facebook kaverini kertoi että koirille ei maitotuotteita saanut antaa, mutta tässä tapauksessa taisi olla niin, että nelijalkainen kaverini oli syönyt elämänsä aikana jotain pahempaakin, siksi 150g jugurttia ei haittaa voinut tehdä.

Kun sitten vihdoin pääsin liikkeelle, ulkona oli edelleen helle menossa. Asuin Calaman keskustan ulkopuolella ja onnekseni matkan varrelle osui kundi joka neuvoi mut bussille ja bussissa sitten paikalliset neuvoivat missä minun kannattaa jäädä jotta löydän perille. Olin siis etsimässä ruokakauppaa nimeltä Jumbo, joka on vähän sama asia kun meidän Citymarket.

 

20151107_192741_HDR~2~2

 

Kaupassahan nainen kun nainen osaa viettää aikaa vaikka jokaisen hyllyn välissä. Niin onnistuin minäkin, nimittäin vaatepuolelta löysin parin mageet lökähusut joissa olisi varmasti kiva sekä hengaa helteellä että käydä esim joogassa. Niiden lisäksi bongasin mageen hatun, jonka ostamista en voinut välttyä. Loppuaika menikin sitten ruokahyllyjen välissä, nimittäin minä kun en puhu espanjaa enkä intiaanikieliä joten aika tarkasti joutu miettimään tiettyjen tuotteiden kohdalla että mitä niissä sitten saattoi olla ja mitä ei. Loppupeleissä taisin eniten viettää aikaa lemmikkiruoan hyllyllä, nimittäin yritin paikallistaa ruokaa joka sopii koiranpennulle ja paketin joka olisi alle 1kg verran, siltä varalta että ruoka ei maistuisi pennulle ja se menisi roskiin.

Takaisin tulin taksilla, nimittäin kaupassa vierähti niin pitkä tovi, että ulkona oli jo sysipimeetä enkä viitsinyt hirveän kassimäärän kanssa kävellä viittä kilometriä.

Perille tullessani annoin koiralle snadisti pateeta sekä myöhemmin desin nappuloita, jotka asetin eteiseni lattialle ja seurasin, että uskaltaako se tulla sisältä hakemaan ruokaa. Vielä ennen nukkumaanmenoa hääräillessäni seurasin pennun reaktiota, koska jätin oven auki ja levitin yhden pyyhkeen makuuhuoneeni lattialle. Yllättävää, mutta monen rohkaisukutsun jälkeen koira uskalsi käydä eteisessä syömässä ja sittenpä vielä kiitollisena meni nukkumaan pyyhkeen päälle. Niinpä sinä yönä saman katon alla nukkui kaksi onnellista sielua.

 

20151108_075016_HDR~2

 

Kunnollisten unien jälkeen oli mukava herätä. Koira sai ruokaa, mutta edelleen ei antanut itseään rapsutella. Uskon että väkivaltaa on saanut osakseen ja siksi niin arka avokämmenelle joka yrittää lähestyä sen nassua.

 

20151108_165601_HDR~2

 

Pienen sometilien päivittämisen jälkeen, lähetin onnittelut iskälle, koska olihan isänpäivä menossa. Puin päälle ja lähdin kävelemään kohti keskustaa. Halusin tällä kertaa bussin sijaan mennä jaloin ja yrittää tottua sekä kuumuuteen että pölyiseen ilmaan ja nähdä samalla paikkoja.

 

20151108_113553_HDR~2

 

20151108_173232_HDR~2

 

Calama on aika likaisen oloinen 150 000 ihmisen pieni kaupunki. Katukoiria tuntuu olevan yhtä paljon kun jalankulkijoita. Paljoa ei Calamassa ole nähtävää, mutta minua ei haitannut se, että valitsin tämän paikan jossa totuttelisin keuhkoni ilmastoon muutaman päivän ajan.

 

20151108_190130_HDR~2

 

Illalla kotiin saapuessani, ruokin koiria ja tein myös itselleni syötävää. Luin kirjaa ja rasvasin hieman palaneeni selän sekä yritin rauhoittua nukkumaan, vaikka naapureilla oli molemmin puolin majaani jäätävät bileet.

 

20151109_151327_HDR~2

 

Maanantaina aamulla juoksin kilometrin alta pois, päivitin sometilejä ja aloin pakkaamaan, nimittäin tänään matkani jatkuu Calamasta San Pedroon joka on tismalleen sadan kilometrin päässä.

 

20151110_131910_HDR~2

 

Täällä vietetty aika hurahti yllättävän nopeasti siksi että otin tosi rauhallisesti ja minulla olikin seurana uusi karvakorvaystävä. Tämän lisäksi joka päivä testasin vähintään yhden kilometrin verran keuhkojani ja totesin että tässä olosuhteissa on tosi vaikeata juosta. Ruokaa tein majoituksessani, nimittäin paikallisissa ravintoloissa sai enimmäkseen ”mättöö” ja siitäkään ei voinut olla varmaa onko siinä lihaa vai kananmunaa. Kaupassa kävin parisen kertaa ja paikallisille taisin olla erikoinen näky. Tykkäsin älyttömästi miten ihmiset olivat innokkaita neuvomaan silloin kun piti päästä jonnekin perille ja kuinka ihmiset hymyilevät silloin kuin heillekin hymyilee. Ihan positiivinen mieli paikasta jäi, vaikka en tätä lomakohteena kenellekään suosittelisi.

 

20151110_122911_HDR~2

 

Matka San Pedro de Atacamaan  jatkui Marcuksen and Kristinan kanssa jotka tapasin molemmat lentokentällä. Oppaamme oli helppo tunnistaa punaisesta t-paidasta jossa luki Volcano Marathon ja kyltistä, jossa meidän kolmen nimet lukivat.

Vaarallisen tuulista ja mutkikasta tietä pitkin ajoimme 100 kilometriä kohti määränpäätä jossa tapasimme vihdoin loput juoksijat. Jännitys vain tiivistyi.

Vastaa

© 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy. Kaikki oikeudet pidätetään. Kopiosuojaus 2018 Adventure Athlete/Running Bunny Oy.

Tietosuojaseloste